Talvikävely.

Upein näkemäni talvikuva pitkiin aikoihin.
(Kiitos J.)

Kello 11.30 aamupäivällä, tänään.
Talvipäivä kauneimmillaan: asteita -6, lumi vielä valkoista ja aurinko paistaa.
En mä vaan voi ymmärtää, miksi joku ei tykkää talvesta.

Valokuva: © J. S. 2013

Jouluihmisistä. Ja muutama koriste.

Nyt uskaltaa varmaankin jo alkaa puhua joulusta - ja joulukoristeista - ilman, että se aiheuttaa sen suurempia kieroonkatsomisia.

Tunnustaudun nimittäin jouluihmiseksi. Siitäkin huolimatta, että "jouluihmisiä" pidetään noin yleisesti vähän hassahtaneina. Kajahtaneina. Tai ainakin jouluihmisen älynlahjat tulevat kyseenalaistetuiksi, hyvinkin stereotyyppisellä tavalla.

En ole koskaan ymmärtänyt miksi - meitä "jouluihmisiä" kun on niin monenlaisia.
Kaikki jouluihmiset eivät toki lokakuun koittaessa ala leipoa joululeivonnaisia pakastimeen, hyräillä joululauluja, viritellä ulkovaloja, vaihtaa jouluverhoja tai paketoida ensimmäisiä lahjoja.

Ei jouluihmisyys tarkoita sitä, että haluaa tuhlata omaisuuden tyhjänpäiväiseen joulukrääsään. Tai stressata itsensä puolikuoliaaksi lahjojen, ruokien, leivonnaisten, joulukorttien, koristelun ja täydellisen joulun tavoittelun takia. Tai juosta kainalot hiessä kauppakeskusten tekokuusien, liian kovalla soivien joululaulujen ja tuhansien muiden stressaantuneiden "jouluihmisten" keskellä.

Jos joku haluaa ylläkuvatuin menoin joulunsa viettää, se hänelle suotakoon. En arvostele. Jokainen tehköön oman joulunsa.
Mutta miksi tuo kuva on se ainoa, joka lähes kaikille "jouluihmisestä" tulee mieleen?

Minulle jouluihmisyys on hyvän ruoan, joululoman ja rauhoittumisen, löhöilyn ja suklaansyönnin, kohtuullisten lahjojen antamisen ja saamisen, yhdessäolon ja läheisten ihmisten rakastamista.
Nykyään on kuitenkin trendikästä dissata joulua. Trendikästä arvostella lahjojen antamista ("kaupallisuutta" ja "ällöttävää kapitalismia"), joululauluja ("niin teennäisiä" / "kuka jaksaa niitä kuluneita veisuja") ja jouluruokia ("hei haloo, onko nörtimpää kuin joku fucking lanttulaatikko" / "miten joku voi vielä nykymaailmassa syödä lihaa, etenkään kinkkua?!?"). Joulukorttejakaan ei oikeastaan saisi lähettää, paitsi jos ne liittyy jotenkin hyväntekeväisyyteen tai ne on trendikkäitä, esim. jonkun julkisesti tunnustetun lahjakkaan hipsterin valmistamia. Joulukoristeet on "ihan liian amerikkalaista" tai niin väärin koko yhteiskuntaa ja maapalloa kohtaan, ellei niitä sitten ole tehty napeista tai vanhoista farkuista tai muista kierrätysmateriaaleista.

Jos jouluihmisyys on epätrendikästä, en missään nimessä halua olla trendikäs.

Rakastan kaikkea joulussa. Rakastan joulua mm. koska jouluna:
Saa syödä ruokia, joita muulloin ei tule syötyä. Jouluruoan ei välttämättä tarvitse olla lanttulaatikkoa ja kinkkua, se voi olla ihan mitä tahansa - kunhan ei stressaa. Perinteitä ei ole pakko kunnioittaa perinteiden takia: itselläni meni tovi ennenkuin ymmärsin, että olen vapaa luomaan aivan omat jouluperinteeni. Voimme noudattaa vain niitä perinteitä, joita haluamme ja jotka koemme itselle tärkeiksi. Kukaan meillä ei syö rosollia: miksi sitä siis pitäisi olla pöydässä? Emme tee enää rosollia. Kukaan meillä ei enää aattona halua torttuja, miksi leipoa niitä joulupöytään? En leivo enää. Pidämme paljon enemmän valmiiksipaistetusta kinkusta - miksi siis paistaa sitä yötä myöden itse? Emme paista enää. Jos joskus haluamme syödä jouluna vain pizzaa, niin myös teemme (en tosin usko niin käyvän, "jouluruoat" ovat aivan liian herkullisia). On ihanaa luopua turhien perinteiden taakasta.

Saa syödä hyvällä omallatunnolla: itse en ole koskaan karpannut, skarpannut, laihduttanut tai laskenut kaloreita jouluna - se ei kuulu jouluun.

Saa vain istua ja tuijotella kynttilöitä, jos siltä tuntuu - eikä kukaan pidä sitä jouluna mitenkään ihmeellisenä.

Saa kuunnella itse valitsemiaan joululauluja; jazzahtavia, rokahtavia, oopperaksi tai heviksi, niitä perinteisiä tai ihan uusia - tai olla kuuntelematta.

Saa löhötä sohvalla ja syödä suklaata.

Saa koristella kodin omalla tavalla; ympäröidä itsensä lapsuudesta tutuilla muistoilla, itse kauniina ja merkityksellisinä pitämillään asioilla - tai olla koristelematta, jos siltä tuntuu. Tätä blogia lukeneet ja minut tuntevat tosin tietävät, että rakastan käsillä tekemistä ja sisustamista aivan liian paljon ollakseni koristelematta. Mutta huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä yksinkertaisemmin haluan kotini koristella - kaipaan yhä enemmän harmoniaa, rauhallisuutta ja ennenkaikkea vähemmän tavaraa. Koristelusta tuskin silti kokonaan luovun: kodin koristelu on osa joulun tunnelmaan virittäytymistä, synkän ja pimeän vuodenajan piristämistä ja osaltaan juhlan kunnioitusta. Mutta koristelun ei tarvitse peittää alleen koko juhlaa.

Saa lukea kirjoja, jos haluaa.
Saa vain olla, jos haluaa.
Saa touhuta, jos haluaa.

Saa viettää aikaa haluamiensa ihmisten kanssa.
Saa tarjota haluamilleen ihmisille hyvää ruokaa ja antaa haluamilleen ihmisille lahjoja. On ihanaa ilahduttaa läheisiä - ja senkin voi tehdä ilman stressiä ja luottokortin vingutusta; jos vain päättää niin. Lahjojen antamisen ei tarvitse olla kallista, kaupallista eikä kapitalistista.

Saa olla kotona.
Onpa kotini ollut elämäntilanteesta johtuen millainen tai mikä tahansa, koti on silti aina koti. Ja paras joulu on omasta mielestäni (ja kaikeksi onneksi myös muun perheen mielestä) aina kotona vietetty joulu. Kotiin voi kutsua haluamiaan ihmisiä tai olla kutsumatta - mutta kotona tuntee aina kuuluvansa johonkin, olevansa osa jotakin. Aivan eri tavalla kuin muualla - vaikka joulua viettämässä olisi täsmälleen samat ihmiset. Olen elämäni aikana viettänyt joulua ulkomailla, sukulaisissa, hotellissa, hiihtomökissä ja ties missä - ja vaikka joulu olisikin ollut "mukava" tai "ihana", se ei ole koskaan ollut yhtä hyvä kuin kotona. Vaikka puitteet olisivat ulkoisesti olleet "hienommat" tai vaikka ruoka olisi ollut "parempaa". Olen jo vuosia sitten tullut siihen tulokseen, että syön mieluummin kotona vaikka nuudeleita ja suklaata, kuin vietän yltäkylläistä joulua muualla - kuulostaa varmasti erittäin kummalliselta, mutta minkäs teet. Minulle joulu on yhtä kuin koti. Olipa se missä tai millainen tahansa.

Jotta koko postaus ei mene liialliseksi herkistelyksi, palaan maan pinnalle niiden alussa mainitsemieni joulukoristeiden merkeissä. Viime vuonna sormet syyhysivät mm. tämän parissa:

Löysin lumihiutaleet Finnmarin tehtaanmyymälästä. Vaikken muuten juuri innostu siellä tai vastaavissa myymälöissä myytävästä "söpöstä tilpehööristä", nämä jostain syystä tuntuivat omilta. Oli alusta asti selvää, että hiutaleet kaipasivat jotakin todella yksinkertaista pitsimäisen muotonsa vastapainoksi: lopulta päädyin pajunoksiin. Oman pihan reunamilla sattui olemaan paljon poisleikattavaa risukkoa: oksaleikkurit siis mukaan ja lumihankeen. Tässä lopputuloksessa:
-kolme yhtä pitkää, halkaisijaltaan n. 2-3cm puunoksaa
-juuttinarua
-siimaa
Asettelin oksat poikittain ja sidoin ne tukevasti yhteen juuttinarulla.
Juuttinarua solmin myös neljään vastakkaiseen oksanpäähän ja kiinnitin näistä katossa olevaan koukkuun roikkumaan.
Hiutaleet kiinni siimaan ja siimat kiinni oksiin. Vaihtelin siiman pituuksia ja hiutaleiden etäisyyksiä toisistaan, jotta lopputuloksesta tuli mahdollisimman epäsymmetrinen ja elävä.
Olen lopputulokseen niin tyytyväinen, että ripustan saman häkkyrän kattoon tänäkin vuonna.

Viime jouluna löysin myös "joulumarjat".

Ei vähäisintäkään aavistusta mitä marjoja nämä ovat, mutta löytyivät kauniissa yksinkertaisessa kirkkaassa lasikipossa Prisman kukkaosastolta. Ja ovat siis aivan aitoja ja eläviä, syötävyydestä ei ole tietoa. Innostuin niin, että ostin useammankin kipollisen. Todella yksinkertaisen kauniita ja silti jouluisia - korvasivat upeasti joulutähdet, timanttiananakset ja hyasintit.

En tiedä miksi viime jouluna fiilis oli niin kovin "maanläheinen" - pöytään eksyivät myös kaikenlaiset kävyt ja oksat.

Mitäköhän tänä vuonna?

Uusista kengistä. Tai liian suurista saappaista.

Kyllä, tämä postaus kertoo todellakin vain uusista kengistä.
Allekirjoittanut nimittäin löysin pitkän etsinnän jälkeen juuri ne oikeanlaiset ja -näköiset talvikengät. Vastaavanlaisia ”duckbootseja” on toki pilvin pimein, mutta mistäs sen sitten tietää, miksi juuri nämä tuntuvat täydellisiltä. Ne nyt vain ovat.

Jo heti tähän väliin kerron koko tarinan parhaan osion: täydelliset kengät löytyivät huikeasta alennuksesta! Ja verkkokaupassa oli vielä jäljellä omaa kokoa! Mieletön mäihä.

Paitsi että ”mäihän” hehkuttaminen oli jotensakin ennenaikaista.
Paketissa oleva täydellinen kenkäpari oli yhden koon liian iso.
Joo, tilasin oikean koon. Joo, tilausvahvistuksessa oli oikea koko. Joo, laatikossa oli silti väärä koko.
Välitön reklamaatio, pyyntö kenkien vaihdosta oikeaan kokoon tai vastaavaan pariin samalla alennetulla hinnalla.
Juu, ei onnistu.
Täydellistä kenkää ei ole jäljellä enää yhtään paria.
Kiitos, maailmankaikkeus.

Ihan hyväthän nää on.
Ei nää niin isoilta näytä? Eihän? Joo, ei munkaan mielestä.
Nää on kuitenki talvikengät, ja talvikengät saa olla isot. Ja ison näkösetkin. Siis jos olis ison näköset - mut näähän ei oo. Eiks niin? Ei, ei munkaan mielestä.
Nää oikeestaan pitääkin olla vähän isommat ku yleensä.

Ja niin allekirjoittanut teki päätöksen, ettei aio palauttaa täydellisiä kenkiä - vaikka ne ovatkin koon liian isot ja  e-h-k-ä  myös vähän ison näköiset.
Tämä yksi lähes opiskelijabudjetilla elävä opiskelija-yrittäjä siis kulkee seuraavat talvet täydellisissä, joskin paksuilla villasukilla täytetyissä kengissä. Kengissä säästetyt rahat voi sitten taas kuluttaa taiteilijatarvikeosaston järkyttävän kalliisiin (ylihintaisiin) akvarellipapereihin, luonnoslehtiöihin ja kaiken maailman väreihin ja tusseihin. Sitä se opiskelu teettää. 

Tosin jos heittäisin marttyyriyden viitan nurkkaan, saattaisin todeta, että todellinen syy liian suuriin saappaisiin on kuitenkin se, että ne vaan on niin - täydelliset.

Basilikaa.

Kesällä salaattiainesten kasvatus omassa pihassa onnistui niin hyvin, että innostuneena ajattelin ryhtyä viljelemään hyötykasveja ihan ympärivuotisesti. Ai että, kuinka kivaa talven mittaan syödä omassa keittiössä kasvatettuja rehuja! Niin terveellistä. Niin luonnonmukaista. Sitähän "kaikki" nykyään tekee.
Mitäs kaikkea sitä viljelisi?

Ajattelin ensin kokeilla yhtä kasvia ja kun (huom. ei 'jos') se alkaisi kasvaa, laajentaisin keittiöpuutarhaani muutamalla lisäkasvilla. Päätin aloittaa basilikalla. Tämä johtui mm. kommenteista kuten "basilika on todella kiitollinen kasvi" ja "basilika on niin helppo" ja "basilika nyt kasvaa ihan missä vaan".

Varma nakki.
Kohta sitä vedellään itse kasvatettua basilikaa kaksin käsin ja lapsille voi vain rennosti huikata: viittitkö leikata tosta ruukusta pari oksaa tähän pastakastikkeeseen.

Mitä tapahtui, en tiedä.
Ihan niinkuin elokuvissa homma ei mennyt.
Ohjeiden mukaisesta kastelusta ja kaikenlaisesta huolenpidosta huolimatta ihan kauhean isoon salaattiin näistä ei irtoa:

 Kuvia ei ole photoshopattu: kaikki vihreä on aitoa.

 

Että ei yhtään lohduta basilikan kiitollisuus.
Mä en ainakaan kasvata keittiössä enää mitään.

:)

No, ainakin pidän taukoa.

PS. Postaamisen Nam.-otsikon alle voi kai myös lukea jonkinasteiseksi ironiaksi.

Kurpitsapiirakka.

Olennaisia (lähinnä koulu- ja työ)asioita vältelläkseni - ei, en siivonnut, vaan - tein pitkästä aikaa kurpitsalyhdyn.

Kurpitsa oli oikein tuore eikä luonto antanut periksi heittää kaivertaessa irronnutta lihaa roskiin. Siispä noin kilo Jack-O-Lanternia jääkaappiin.

Mieli teki tehdä - elämäni ensimmäistä kertaa - perinteinen kurpitsapiirakka.
Mutta ainoa kokemukseni klassikosta oli nuiva. Jenkeissä asuessani isäntäperheeni mummo valmisti tätä perinneherkkua ensimmäiseksi Halloweenikseni, toi sen ylpeänä pöytään ja koko perhe seurasi silmä kovana, kun pistelin sitä poskeeni.
Piirakka oli aivan kamalaa. En osaa kuvailla miltä se maistui - but not good.
Oli täysi työ pitää naama peruslukemilla, kun yritin puoliksi käkien ja puoliksi hymyillen saada syötyä oman palani. Siinä nieleskellessäni mietin, kuinka käsittämätön maku jenkeillä on - "joulukalenterisuklaalta" (=sekundalta) maistuvat koko kansan rakastamat Hershey's Kisses -kikkareet eivät ole mitään tähän verrattuna. Tällaista epämääräiseltä maistuvaa moskaako sitä sitten rakastetaan yli kaiken? Mitä hemmettiä. Kunnes ylpeä leipuri otti itselleen palan, lehahti ensin punaiseksi ja alkoi sitten nauraa: I forgot the freaking sugar!

Vaikka kamalan maun syy selvisikin ja tiedostin, että maistamani ei ollut perinneherkun todellinen maku - että todellisuudessa se saattaa olla ihan herkullistakin - jäi kokemuksesta aivan kirjaimellisesti niin karvas maku suuhun, etten sen koomin ole kyennyt nauttimaan minkäänlaisia kurpitsa"herkkuja".

Mutta nyt oli kurpitsanlihaa jääkaapissa ja ensikosketuksesta sen verran reilusti aikaa, että päätin kokeilla. Miltä kurpitsapiirakka todella maistuu.

En pidä teitä kauempaa jännityksessä, vaan kerron jo ennen leipomisprosessin tarkempaa kuvausta, että piirakasta tuli todella hyvä. Järjettömän herkullinen. Leipomisen aikana ehdin epäillä vahvasti useaan otteeseen, että valmis tuotos tulee olemaan syömäkelvotonta - niin kamalalle kurpitsa haisi keitettäessä ja niin kummallisia aineksia taikina sisälsi. Olin kuitenkin päättänyt hoitaa homman loppuun - epäilyksistäni huolimatta, tuli mitä tuli. Ja se mitä tuli, on - no, kokeile itse.
Kyynikkona voisin tietysti sanoa, että rasvan, kerman ja sokerin yhdistelmästä tulee väkisinkin hyvää - kurpitsasta huolimatta.
Joka tapauksessa - ymmärrän jenkkejä nyt vähän paremmin.

Entäs se leipomisprosessi?
Koko resepti oli silkkaa scifiä.
Olen leiponut paljon, mutten näköjään tarpeeksi - epäilin pariin otteeseen ohjeiden olevan Trick or Treatista se jekkuosio.
Tässä alkuperäinen resepti - sen alla oma sovellukseni.

Ainekset

Taikina:
4 1/4 dl vehnäjauhoja
½ tl suolaa
1 tl ruokokidesokeria
100g kookosrasvaa
1 muna
2 rkl omenaviinietikkaa
3-4 rkl kylmää vettä

Täyte:
400g kurpitsaa kuutioina
2 dl kermaa
1 3/4 dl ruokokidesokeria
3 munaa

½ tl kanelia
½ tl inkivääriä

Kookosrasvaa? Omenaviinietikkaa? Ihan ufoa.
Omenaviinietikkaa sattui onneksi olemaan kaapissa pieni tilkka. Tähän asti olen käyttänyt sitä vain ruoanlaittoon: marinadeihin ja salaatinkastikkeisiin lähinnä. Makeaan leivonnaiseen sen sotkeminen oli ihan uutta. Mutta noudatin ohjetta, epäilyksistä viis.

Kookosrasvaa karsastan. Kookoksen maku ylipäänsä on melko harvoin todella herkullista, ja kookosrasva taas on (kuulemma) rasvaa pahimmasta päästä: jos se siis on vältettävissä, niin vältän. Vaihdoin kookosrasvan 100 grammaan ihan tavallista Oivariinia. Tovin pohdin, onko kookosrasva kovinkin olennainen osa makuelämystä ja pilaanko koko tekeleen perusrasvalla. Näin jälkikäteen voin sanoa, että mikään ei mennyt pilalle. Kenties päinvastoin.

Käytän ruokokidesokeria nykyään ainoana sokerina, kaikessa ruoanlaitossa ja leipomisessa (paitsi ehkä kermavaahdossa), ja siinä on ihan oma makunsa, usko tai älä. Luulenpa, että reseptiin voisi vaihtaa tavallisen valkoisen sokerinkin, mutta ruokokidesokeri tuo siihen silti varmasti oman vivahteensa.

Kurpitsaa kuutioina?
Miksi juuri kuutioina? Ihan sama.
Kaivertaessani lyhtyä en - kas kummaa - raapinut reunuksilta kuutioita, vaan todellisuudessa kulhossa oli vain kasa epämääräistä kurpitsasilppua. Silppu toimi aivan mainiosti - koska kurpitsa keitettiin ja soseutettiin, ei ollut mitään väliä, missä muodossa se alunperin oli. Älä siis stressaa kuutioista.

Kanelia ja inkivääriä (jauhettua) laitoin molempia puolikkaan sijaan lähemmäs 1 tl.


Ohjeet

Sekoita kaikki taikinan ainekset keskenään.
Laita taikina muovipussiin ja anna levätä jääkaapissa tunnin ajan.
Voitele halkaisijaltaan noin 26 cm:n piirasvuoka.
**Siis mitä? Taikina muovipussiin? Edelleen, ihan ufoa. No, tein silti työtä käskettyä.
Tunniksi jääkaappiin? Kuka jaksaa odottaa. Mutta loppujen lopuksi, kun voitelin vuoan, keitin kurpitsat ja hoidin lapset nukkumaan oli kulunut aika tarkalleen tunti. Ei siis paha.

Laita kurpitsat ja 1 dl vettä kattilaan ja anna seoksen kiehua hiljalleen kannen alla noin 15 minuuttia.
Kaada sitten siivilään ja anna valua hyvin.
**Kurpitsat haisivat keitettäessä suorastaan hirveältä. Tai no, jos olisin ollut keittämässä kasvissosekeittoa, haju olisi ehkä ollut ihan normaali - mutta tässä tapauksessa epäilykseni piirakanleipomissession onnistumisasteesta vain kasvoivat.
**Ideana valuttamisessa lienee se, että kurpitsat eivät saisi jäädä kovin "märiksi" - täyte on muutenkin melko löysää, joten kurpitsojen mukana ei kannata lisätä yhtään enempää nestettä.

Soseuta kurpitsat tehosekoittimella tai survo ne.
Lisää muut täytteen ainekset joukkoon.
**En jaksanut kaivaa tehosekoitinta kaapista, joten survoin ne reikälusikalla. Keitetty kurpitsa oli todella pehmeää, joten vain vähän painelemallakin siitä sai ihan riittävän soseista.
Uunissa kurpitsa hajosi entisestään, eikä kurpitsa erottunut täytteestä lainkaan - vaikka osa jäikin survomisen jäljiltä vähän isommiksi klönteiksi. Jos et usko ja haluat ihan tasaista sosetta, niin käytä toki tehosekoitinta.

Kauli taikina muovikelmun välissä.
Laita taikina piirasvuokaan ja painele hyvin. Pistele taikina haarukalla.
**Whaaaat? Miten ihmeessä taikinan voi kaulita muovipussissa, kun muovipussi ei anna periksi? No, tein silti työtä käskettyä ja kaulin vain sen verran, mitä muovipussin sisässä taikina mahtui leviämään. Lopuksi leikkasin pussin keskeltä auki ja kippasin taikinalevyn vuokaan - kieltämättä taikinan levittäminen onnistui helpommin, kuin jos olisin yrittänyt sitä kaulimattomasta köntistä.
**"Painele hyvin" - mitä sekin tarkoittaa? Pitääkö tätä nyt painella jotenkin erityisen hyvin? Yleensäkin painelen hyvin ja muotoilen taikinan vuokaan huolellisesti - eikö se riitä? Miten yleensä voi painella huonosti - eihän täyte pysy piirakassa, jos taikinan painelee huonosti. Mitä mitä mitä? Painelin normaalisti, ja ihan hyvä tuli.
**En voi käsittää, miksi pohjalla olevaa taikinaa piti pistellä haarukalla, mutta tein sen silti. Kai sillä oli jotakin merkitystä.

Kaada täyte pohjan päälle ja paista uunin keskiosassa 200 asteessa noin 1 tunti.
**Kiertoilmauuniin laitoin lämpöä n. 190 astetta ja paistoaika oli noin 55 minuuttia.

Ja lopputulos oli täydellinen.
Herkullinen.
Suussasulavaa lämpimänä, nautinnollista myös kylmänä.

Kyllä ne jenkit vaan osaa.

Tarroja.

Muutamia luonnoksiani SKAL ry:n (Suomen Kuljetus ja Logistiikka ry) järjestämään tarrakilpailuun, jolla haettiin uudenlaista vuositarraa.

Kyseessä siis jäsentarra, jonka kuljetusalan edunvalvontaa hoitavan järjestön jäsenyrittäjät liistraavat yrityksensä kuorma-autoihin jäsenyyden merkiksi. Tarraan haluttiin kilpailulla uutta ilmettä, koska se on aiemmin näyttänyt mm. tältä:

Tämä vanha tarramalli siis SKAL:in omaa käsialaa (tarran leveys n. 18cm).

Omassa ehdotuksessani tarran taustalla oleva auto on tyylitelty versio 50-luvun kuorma-autosta. Tein auton tarkoituksella todella "jäykäksi" ja rouheaksi, enkä lähtenyt työstämään sitä enemmän käsinpiirretyn näköiseksi, koska jostain syystä se sopi mielestäni paremmin aiheeseen ja yhdistyksen "tyyliin", samoin kuin SKAL:in hieman kulmikkaaseen logoon. Piirretty versio näytti liian "sarjakuvamaiselta", siksi piirsin sen uudestaan koneella. Alkuperäinen, käsin piirtämäni versio näytti tältä:

Vanha auto ei mielestäni rajaa aihetta liikaa ja tarra sopisi siis kuva-aiheestaan huolimatta hyvin myös pakettiautoihin ja muunlaiseen kuljetuskalustoon. Vanha kuorma-auto kertoo suomalaisen kuorma-autoliikenteen ja SKAL:in historiasta sekä liiton vuosikymmenten ajan tekemästä työstä kuljetusalan yritysten hyväksi.

Halusin tehdä tarrasta mahdollisimman erinäköisen, kuin mitä se on tähän asti ollut.
Mustaa väriä halusin kokeilla, koska se on tyylikäs, näkyvä, mielenkiinnon herättävä ja saa mielestäni SKAL:in logon erottumaan paremmin. Musta väri myös kuvastaa yötä, jolloin kuorma-auton valot loistavat pimeässä ja halkovat mustaa tietä.

Tällä kertaa omassa arvassa luki Ei voittoa, mutta tulipahan tehtyä
tällaistakin - happy about that. Mielenkiintoinen "projekti".

Neuleiden pakastamisesta.

Ostin neuleen. En useimmiten lue vaatteissa kiinni olevia hoito-ohjelappusia kovinkaan ajatuksella, jos ollenkaan - eilen kuitenkin ohjelappua silmäillessäni jäin kiinni yhteen sanaan. ”Freezer”.
Pakko lukea tarkemmin.
”…after 24 hours in the freezer…”
Okei, sait huomioni, senkin lappu, luetaan koko homma.

Kyse oli siitä, että ohjelapun mukaan tämä uusi, vielä käyttämätön neulepaitani tulisi kastella ja pakastaa (pakastimessa!), jotta siitä irtoaisi vähemmän nukkaa - tai tarkemmin ottaen ”kuituja”. Siis sitä ärsyttävää haituvaa ja höytyvää, jota vähänkin pörröisemmästä villapaidasta lähtee ja jää ikävästi kiinni kaikkiin mahdollisiin tummiin kankaisiin - niin, että joskus tuntuu, kuin olisi kävelevä lankakerä. Todellakin, ärsyttävä ominaispiirre muuten niin ihanissa villapaidoissa - ja siihenkö on siis olemassa joku ratkaisu? Selvä. Mutta pakastimeen? Olisinko koskaan ajatellut välttäväni ”kuitujen irtoamisen” pakastamalla? En.

Luin ohjelappusen tekstin useampaan kertaan. Vaikka englannintaidot ovat vallan sujuvalla tolalla, muutama sana oli pakko varmistaa oikein sanakirjasta; etten vain ole ymmärtänyt tätä pakastamisasiaa ihan väärin. Mutta pyörittelinpä sanoja miten päin vain, paidan pakastamisesta siinä puhuttiin.

Okei, pohdin - tässä on nyt kaksi tapaa tulkita ohje.
Ensimmäinen on se, että eihän  k-u-k-a-a-n  nyt ihan oikeasti, oikeassa elämässä, ala pakastaa bränikkää neulepaitaa, se on selvä. Ja valmistaja tietää tämän. Joten jos jollekulle joskus jostain syystä tulisi mieleen valittaa valmistajalle tästä kuitujen irtoamisongelmasta, valmistaja voisi aina sanoa ”ahhah, nonniin, mutta kun sä et ole pakastanut tätä neuletta! Sä et ole nyt kuule toiminut hoito-ohjeen mukaisesti. Älä valita.”

Toinen on se, että kyseessä on piilokamera ilman kameraa.
Sellainen hassunhauska käytännön pila -tyyppinen ja jekkumainen teksti, jollaisia jotkin urbaanit ja trendikkäät vaatemerkit (jota tämä kyseisen paidan valmistaja ei tosin ole) lippulappusiinsa nykyään painattavat. Että jos joku sattuu ottamaan tekstin ihan tosissaan ja tekemään ohjeen mukaan ja vieläpä kehtaa kertoa siitä kavereille, niin ainakin kaverit saa kunnon naurut ja kuittailtavaa vuosiksi eteenpäin - ja urpon arpa voittaa vain pakastetun paidan.

En yhtään tiedä mitä tapahtui - kyseessä on varmaankin jonkinlainen
astraalikokemus - mutta yhtäkkiä huomasin seisovani neule ja suihku kädessä: ”moisten slightly”, hmmm, mitäköhän se käytännössä tarkottaa? Kastele kevyesti - mutta kuinka kevyesti? Pitääkö vain kevyesti suihkuttaa pinnasta vai pitääkö paidan kastua ihan läpi - mutta ei läpimäräksi? ”Put it in a polybag”, hmmm, pitääkö paita viikata - vai onko parempi jos sen vain survoo pussiin?

Juuri näin. Arvasittekin jo, että ihan oikeasti, kyllä, kastelin, pussitin ja pakastin tuon upouuden ylihintaisen neuleen. Sen sijaan, että olisin vain laittanut sen seuraavana päivänä päälle, kuten normaaleilla ihmisillä kai on tapana. Neule on nyt ollut pussiin käärittynä ja pakastettuna kohta 24h ja suorastaan kauhulla odotan sen esiin kaivamista ja sulattamista.
Onko se vielä ok? Onko se käyttökelpoinen? Ja ennen kaikkea, onko tällä selväjärkisyyden rajoja hipovalla toiminnalla minkäänlaista todellista vaikutusta kuitujen irtoamistiheyteen?
Olenkohan se käytännön pilan uhri - joka on vieläpä niin pihalla, että kertoo siitä, ihan-vaan-pienelle-piirille, blogissa? Mutta tällä hetkellä, jännityshien puskiessa pintaan, on oikeastaan ihan sama, epäilläänkö allekirjoittaneen ajatuksen kirkkautta vai ei - kunhan paita vain olisi kunnossa. Kunhan en olisi onnistunut pilaamaan sitä.
Kohta pakastimella käytyäni saamme vastaukset kahteen ensimmäiseen kysymykseen.

- - - - - -

No niin.
Paita on kaivettu pakastimesta, sulatettu ja melkein kuivatettu. Kokonaisvaikutelma paidasta on - ihan hyvä.
Heti pakastimesta otettuna se näytti vähän ressukalta - ryppyiseltä ja parhaat päivänsä nähneeltä - mutta kuivuttuaan ja suoristuttuaan se on jälleen kuin uusi. Joka se siis onkin. Itse asiassa.

Ensivaikutelma irtoavan höytyvän määrästä on se, ettei se ole vähentynyt.
”…you should notice less shedding.” - well, I don’t.
Kaikki mahdolliset psykologiset tulokset huomioimatta jättäen pakastinkokeilun lopputulema lienee se, että villapaitanöyhdän määrä on vakio.

 Vielä vähän nihkeä, ei paljon.