Tiedottamisen painajainen.

”Ku missään ei oo mitään tietoa.”

Tyypillinen - jopa päivittäinen - kommentti tiedottamisesta vastaavan arjessa.

En tarkoita tässä mitään tiettyä tiedottamista - kuten markkinointiviestintää tai PR:ää - tai tiettyä tiedottamiskanavaa- tai tapaa. En erittele, onko kyse organisaation sisäisestä vai ulkoisesta viestinnästä, en puhu viestinnästä kaksisuuntaisena prosessina sen enempää kuin merkitysten tai yhteisyyden tuottamisena. Puhun tiedottamisesta täysin yleisellä ja arkisella tasolla, koskien kaikenlaista ja kaikenlaisista asioista tiedottamista: yhteisöjen ja yritysten ”informaation siirtoa”, tiedon välittämistä - olipa kyse sitten junnujen fudisjoukkueen kesäleiristä, yhdistyksen tulevista tapahtumista tai yrityksen aukioloaikojen muutoksesta. ”Viestintätieteellisesti” voitaisiin kai puhua jopa sanomien siirrosta yksinkertaisimmillaan, yksisuuntaisesta lineaarisesta viestinnän siirrosta (mm. Shannon & Weaver 1998, Fiske 1993); arkisemmin kuvailtuna tarkoitan lähinnä tilannetta ”minulla on viesti ja haluan sinun näkevän ja ymmärtävän sen”.

Tiedottaja-parka saa yllämainitun kommentin vastattavakseen vaikkapa puhelimitse, kun soittaja haluaa tietää milloin se-ja-se-kurssi alkoikaan ja miksi siitä ei ole mainittu missään. Tai se tulee sähköpostitse, kun lähettäjä tiedustelee, miksi
siitä-yhdestä-tapahtumasta ei ole kerrottu lainkaan eikä ollenkaan, eikä ainakaan julkisesti; eikö tapahtumaan haluta yleisöä?
Tai kommentti voi tulla kasvotusten, kun kysyjä pohtii, miksi siitä-tietystä-tuotteesta ei kertakaikkiaan löydä mitään tietoa.

Ja näin siis siinäkin tapauksessa, että kurssista on julkaistu lehdessä maksullisia ja maksuttomia ilmoituksia, siitä on jaettu paperitiedote täsmennetylle kohderyhmälle ja se on mainittu isolla järjestävän tahon verkkosivuilla. Siitä-tietystä-tapahtumasta on kerrottu lehdessä, tapahtuman julisteita ja flyereita on levitetty kattavasti ja tapahtumaa on markkinoitu laajasti www-sivuilla ja sosiaalisessa mediassa.
Turha varmaan enää kertoakaan, että myös siitä-tietystä-tuotteesta löytyy tietoa yllin kyllin, kaikista jo yllämainituista medioista. Ja näistä jokainen tietoineen löytyy googlettamalla.

Huonoa tiedotusta?

Oman tiedottamiskokemukseni perusteella voin yleistää, että ihmiset kokevat tiedottamisen olevan riittävällä tasolla silloin, kun
a) tiedotettavasta asiasta julkaistaan koko aukeaman juttu tai mainos Helsingin Sanomissa tai vastaavassa isohkossa maakuntalehdessä. Tämäkään ei vielä ole kaikista riittävää, koska kaikki eivät lue lehtiä - mutta suurimmalla osalla on joku tuttu, joka näkee jutun/mainoksen ja siksi tämä yleisimmin koetaan riittävänä

b) tiedotettavasta asiasta laaditaan henkilökohtainen kirje, joka toimitetaan kotiovelle ja ojennetaan henkilökohtaisesti tiedotettavasta asiasta kiinnostuneelle henkilölle juuri hänelle sopivana ajankohtana tai

c) tiedotettavasta asiasta kerrotaan radiossa tai televisiossa juuri sillä hetkellä, kun asiasta kiinnostunut henkilö sattuu olemaan avoimen radion/television ääressä.

Kaikissa muissa tapauksissa tiedottaminen on hoidettu huonosti - tai tiedottamista ei ole itse asiassa hoidettu lainkaan, sitä ei ole ollutkaan; ”missään ei ole mitään tietoa”. Joka tapauksessa tiedottamista ei selvästikään ole ollut hoitamassa ammattilainen ja ehdottomasti sellainen olisi nyt mitä pikimmin palkattava - jotta saadaan tiedottaminen edes jonkunlaiselle tolalle. Täytyyhän nyt ihmisten saada tietoa.

Niinpä niin.

Tiedotukseen on nykyään käytettävissä valtava arsenaali keinoja ja välineitä: on internet, sähköposti, sosiaalinen media, on kännykät ja tekstiviestit, on lähes kaikkien ulottuvilla olevat monikäyttöiset ohjelmat ja laadukkaat tulostimet. Kaikkia näitä tiedottamisen mahdollisuuksia käytetään yleisesti ja yhä enenevässä määrin, olipa tiedottava taho kuinka pieni tai iso tahansa. Ihmiset ovat nykyään paremmin viestien ja tiedon tavoitettavissa kuin koskaan. Silti mikään näistä tiedottamisen välineistä ja kanavista ei takaa sitä, että tiedotettava asia menee perille.
Tai se menee kyllä perille - muttei ”perille”.

Huvittavaa on se, ettei viesti aina mene perille itsellenikään - tiedottamiskokemuksestani huolimatta olen vastaanottajan asemassa täysin samanlainen kuin tuo mystinen ”suuri yleisö”. En muista ottaa jumppatossuja lapsille (en ole lukenut päiväkodin tiedotetta), myöhästyn tilaisuudesta (en ole tarkistanut aikaa saamistani sähköposteista), missaan konsertin (olen kadottanut flyerin), sadattelen väliin jäänyttä tapahtumaa (josta kyllä oli lehdessä isohko juttu, huomaan jälkikäteen). Joskus en vain jaksa googlettaa enkä surffailla netissä.
Olen jokaisen tiedottajan painajainen.

En ole taipuvainen uskomaan Wiion lakeihin (tiedotusta ja viestintää tutkineen ja kehittäneen viestinnän professori Osmo A. Wiion lait inhimillisestä viestinnästä 1970-luvun lopulta), niin paljon kuin niiden sarkastisesta ja yliampuvasta otteesta pidänkin. Jo legendaarisiksi muodostuneet - lähinnä henkilökohtaisen turhautumisen johdosta syntyneet - lait kuten ”Viestintä yleensä epäonnistuu - paitsi sattumalta”, ”Jos viestintä ei voi epäonnistua, niin se kuitenkin tavallisimmin epäonnistuu” ja ”Jos viestintä näyttää onnistuvan toivotulla tavalla, niin kyseessä on väärinkäsitys” tuntuvat kyllä tiedottavasta osapuolesta usein pitävän paikkansa - mutta miksi tiedon ja viestien vastaanottaminen on niin vaikeaa? Miksi itsekin toimin viestien tulvassa kuin lukutaidoton urpo? Myös Jesse Soininen kysyy tiedon visualisointia koskevassa kirjoituksessaan (hri.fi 2011) ”Mistä mahtaa johtua, että suodatamme niin suuren osan meihin kohdistetusta viestinnästä pois?”
Jos puhuisin kyynistyneen tiedottajan suulla saattaisin sanoa, että ihmiset ovat laiskoja. Laiskoja syventymään heille tarjottuun informaatioon, laiskoja keskittymään, laiskoja etsimään tietoa itse (vaikka se olisi kuinka helppoa), laiskoja lukemaan ja kuuntelemaan.

En kuitenkaan tee niin. Laiskuus voi kenties olla totta yksittäisten yksilöiden kohdalla, mutta useimmiten viestien ja tiedon lipuminen niiden varsinaisen kohteen ohi johtuu enemmänkin luonnollisista havainnointitavoistamme ihmisinä - vaikka tiedottavalla osapuolella olisi käytössään kuinka monta eri kikkaa ja konstia ja jopa niitä viestinnän taitoja. Soininen kertoo kirjoituksessaan, kuinka ajatusten harhailu ja satunnaisten ärsykkeiden seuraaminen ovat olleet varhaisista ajoista lähtien elintärkeitä lajimme säilymisenkin kannalta. Hän mainitsee, että yhä edelleen, näiden samojen vuosituhantisten havainnointitapojen ohjaamina ”…poimimme mediavirrasta pääasiassa sitä, mikä ylittää tavalla tai toisella huomiokynnyksemme. Suodatamme sekunnin murto-osassa suurimman osan näkemästämme alitajuisesti pois. Kaiken mieleen painaminen olisikin mahdottomuus. Tiedon suodattaminen on välttämätön ja hyödyllinen prosessi, jota me kaikki teemme koko ajan ja pitkälle ilman että edes huomaamme näin tapahtuvan.” Tiedon visualisoinnin tärkeyteen hän viittaa kirjoittamalla: ”Se, että tieto on sisällöltään korkealuokkaista tai absoluuttisen oikeassa muodossa ei useimmiten takaa mitään. … Parhaankin tiedon on väistämättä ylitettävä aina läsnä oleva ärsykekynnys, joka avaa portin asian syvällisempään analysointiin. … Pukemalla tieto esteettisesti korkealuokkaiseen muotoon voidaan merkittävästi edesauttaa tiedon ymmärretyksi tulemista.”
(hri.fi 2011).

Jyri Hänninen kirjoittaa, että ”Viestintä on muuttanut muotoaan radikaalisti. Pelkkä tiedotteen tuuppaaminen maailmalle ei riitä, vaan yritysten pitää keksiä älykkäitä tapoja viestiä.” (hs.fi, 16.8.2013). Tuntuu siltä, että nuo yritysten uudet ”älykkäät tavat” ovat jonkinlainen mainoksen, lehdistötiedotteen, asiantuntija-artikkelin ja blogikirjoituksen cocktail - virallinen näyttää epäviralliselta ja epävirallinen viralliselta. Kun viestin ulkoasu sen paremmin kuin sisältökään ei enää heti kerro sen todellisesta tärkeydestä ihmisen oman elämän näkövinkkelistä katsottuna, olennaisuuksien hahmottaminen vaikeutuu. Informaatioähky, informaation käsittelyyn käytettävissä olevan ajan rajallisuus ja se, että jokaisen muistikapasiteetista ja havainnointikyvystä kilpailee myös lukematon määrä uutisia, viihdettä ja sosiaalisia medioita lisää entisestään tätä - tärkeänkin - tiedon poissuodattamisen määrää.

Kaikki tämä olisi hyvä myös tiedottaja-paran muistaa ja olla itselleen armollinen - tekstin alussa kuvattua ihmisten absurdia käsitystä hyvästä tiedottamisesta kun ei voi saavuttaa. 

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Lähteet:
Fiske, John. Merkkien kieli: Johdatus viestinnän tutkimiseen.

Vastapaino, 2. painos, Tampere 1993.

Shannon, Claude E. & Weaver, Warren. The Mathematical Theory of Communication. University of Illinois Press, 1998.

Wiio, Osmo A. Johdatus viestintään.
Weilin+Göös, Porvoo 1994.

Soininen, Jesse. Onko tiedon visualisointi vain turhaa koristelua?
hri.fi. 2011. Luettavissa:
http://www.hri.fi/fi/ajankohtaista/visualisointiblogi/onko-tiedon-visualisointi-vain-turhaa-koristelua/

Hänninen, Jyri. Yritykset pyrkivät säätelemään julkisuuskuvaansa entistä tarkemmin.

hs.fi. 16.8.2013. Luettavissa:
http://www.hs.fi/talous/Yritykset+pyrkiv%C3%A4t+s%C3%A4%C3%A4telem%C3%A4%C3%A4n+julkisuuskuvaansa+entist%C3%A4+tarkemmin/a1376541052199

Koulusta.

No niin.
Siis koulu.
Sehän alkoi, eikä näin parin viikon kokemuksella vielä ole oikeastaan mitään kerrottavaa. Ei raportoitavaa, ei syväluotaavaa analyysiä nykyisestä koulutuksen tasosta, kulttuurialojen murroksesta tai ammattikorkeakoulukenttää mullistavista muutoksista.

Tällä hetkellä mielessä pyörii hyvin arkisia, ei-niin-kulturelleja ajatuksia, kuten; mistä sen Kelan ateriakortin taas saikaan noutaa, olenko ihan kökkö ja itsekäs äiti (kun aloin opiskella, vaikka lapset ovat pieniä) ja minkä ihmeen takia mun AD-tunnuksessa ja koulun sähköpostiosoitteessa pitää olla numero ja vieläpä eri numerot molemmissa, kuka näitä muistaa, tässä iässä.

Tässä kuitenkin muutama sekalainen huomio - ihan vaan sellainen pintapuolinen raapaisu - parin viime (koulu)viikon ajalta.

Huomio 1.
Opiskelu on kivaa.
Imen uutta tietoa kuin sieni ja nautin siitä.
Tällä tosin on myös haitalliseksikin luettavia sivuvaikutuksia (kuten sienenä nauttimisella yleensä).
Hihkun nimittäin Macin takana innoissani - kyllä, valitettavasti joskus myös ääneen - ja suorastaan täpisen lapsellisen innostuksen vallassa: Kuinka mahtava ominaisuus! Ai näinkin tämän voi tehdä! Vau! Nerokasta!
Hitto mikä urpo. Säälin luokkakavereitani.
Mutta minkäs teet, olen liikkeellä tositarkoituksella.
Edellinen opiskeluaika meni - melko normaalin kaavan mukaan - pitkälti baareissa notkuessa, bileistä toiseen kiertäessä ja väsynein silmin tylsää asiaa kuunnellessa: nyt, perinteistä keskiluokkaista lapsiperhe-elämää lähiössä elellessä (ilman koiraa, tosin) lähestyn opiskelua aiemmasta poikkeavasta kulmasta. Haluan oikeasti oppia jotain, en vain notkua paikalla.
Ja koska opiskelun aloituksen voisi ehkä katsoa vaatineen myös joitain "uhrauksia" (pienten lasten äitinä huono omatunto ajan puutteesta on taattu, eikä töitäkään voi tehdä samalla intensiteetillä kuin aiemmin; jokunen laukku jäänee siis ostamatta, mikä uhraus!), haluan ottaa koulusta kaiken irti - en vain hengailla mestoilla, koska se on kivaa.
Tulen siis olemaan aivan sietämätön hikari, ärsyttävä nörtti.
Tyyppi, joka ottaa kaikki tehtävät ihan ylitosissaan ja katsoo opettajia lammasmaisesti: anna mulle lisää tietoa, pliis! Olisko joku kirja, jonka mä voisin ostaa? Onkstää nyt varmasti tarpeeks hyvin tehty? Olisko sulla jotain lisäharjotuksia?
Eturiviin en edelleenkään mene - mutta kyllä takarivissäkin voi olla ärsyttävän tunnollinen.
Että sori vaan opiskelijakollegani. Koittakaa kestää.
Hitto, että mä olisin inhonnut nykyistä opiskelijaitseäni 10 vuotta sitten. Olisin nauranut itselleni päin naamaa.

Huomio 2.
Opiskelijastatuksella ruoka on lähes ilmaista.
Tuntuu suorastaan rikolliselta syödä lämmin ateria parilla kolikolla. Katson vieläkin ruokalan tätejä pienen epäuskon vallassa: ihan oikeestiko sä haluat myydä tän kaiken mulle tällä hinnalla? Ai täytetty sämpylä lauantaisin kaupan päälle? Okei.
Syön ruoan vilkuillen olkani yli: tuleekohan kohta joku perimään multa vitosen lisää?
Mä en edes tajunnut, että opiskelijat halutaan syöttää vaikka väkisin. Mitä muuta se muka on, kun ruoka ei maksa mitään?
Mutta lähes aavemaisen pelottavaa on se, kuinka samanlaiselta kouluruoka maistuu nyt kuin 10 vuotta sitten - ja 25 vuotta sitten. Mitä makumuistoja uunimakkara juustolla tuokaan tullessaan. Miten voi olla, ettei liha-suolakurkkukastike ole muuttunut yhtään sitten vuoden -85?  Miten on ylipäätään mahdollista tehdä täsmälleen samanmakuista kanakastiketta kuin neljännesvuosisata sitten?
Koulujen keittäjillä on selvästi ihan oma salaseura. Näennäisesti ammattikouluista valmistuu ihan vaan "keittäjiä" - mutta siellä on varmasti myös salaisia erikoistumisopintoja koulujen keittäjille. Koulujen keittöissä on joku vanha ja pölyinen, hiirenkorville käännelty ja hyvin salainen keittokirja, josta löytyvät reseptit mm. sellaisille klassikoille kuin kanaviillokki ja kasvis/nakkiyllätys. Eihän muuten ole mahdollista tuottaa vuodesta toiseen niin tasaisen samanmakuista ruokaa.
Tillilihaa tässä vielä odottelen.

Huomio 3.
Opiskelu on avartavaa.
Olen pitänyt itseäni jotenkin "kokeneena photarinkäyttäjänä". Ja kanan kakka.
Reilut kuusi vuotta päivittäisenä Photoshop-käyttäjänä, satunnaisena käyttäjänä sitäkin kauemmin: ja reilun viikon jälkeen koulussa tajusin, etten mä osaa käyttää sitä oikeasti yhtään. Mä olen suorastaan ihan kakka.
Mitä hittoa mä olen sillä vääntänyt kaiken tän ajan? Skeidaa, mitä ilmeisimmin.

Huomio 4.
Se, että on asunut kaksi vuotta Jenkeissä, opiskellut neljä vuotta englanniksi (siis kokonaan englanniksi, englanninkielisen tutkinnon) ja sittemmin käyttänyt englantia toisena työkielenä kahdessa eri työpaikassa (puhuen, kirjoittaen, lukien, tuottaen, kommunikoiden) EI vielä riitä AMK-tason englannin peruskurssien hyväksilukuun.
Sekään ei auttanut, että läpäisi tasokokeen pistein 78/80 - se takasi vain sen, ettei tarvitse osallistua englannin v-a-l-m-e-n-t-a-v-i-i-n opintoihin. Siis valmentaviin. Opintoihin. Englannin kielessä.
Kyllä näin on.
Siis oikeesti.
Mutta mitäs tässä päivittelemään. En selvästikään ymmärrä, kuinka vaativaa AMK-tason englanti nykyään oikeasti on. Sitä ei ihan tosta vaan kuule hyväksilueta, mitenkään hepposin perustein. Täytyy nääs osata, isolla oolla - että pääsee valmistumaan. Ja että AMK:ssa taso pysyy.
No joo.
Mulle tarjottiin vaihtoehtona osallistuminen näyttökokeeseen. En tiedä mitä se pitää sisällään, mutta ajattelin mennä. Toisaalta, tekisi myös mieli ihan mielenkiinnosta mennä sinne kurssille; katsomaan mitä siellä opetetaan. Että mitä siellä oppii sellaista, mistä ei itsellä ehkä vielä ole kokemusta. Ja en sano tätä nyt sillä, että olisin Mrs. Perfect. Vaan ihan sellaisella tavallisella, aikuisen ihmisen maalaisjärjellä. Aikuisopiskelijana.
Mutta voihan se olla, että vielä joudunkin sinne (kurssille siis). Voihan se olla, etten mä läpäise sitä näyttökoetta.

Huomio 5.
Edelliseen liittyen sivuan ihan vaan nopeasti myös käsitettä "Aikuiskoulutus" -  ja "työn ohessa". Työn ohessa suoritettava aikuiskoulutus piti - kai ainakin vielä jossain vaiheessa - tapahtua lähinnä iltaisin ja viikonloppuisin: mutta käytännössä se tapahtuu näiden lisäksi myös työaikana eli aamuisin, aamupäivisin ja päivisin. Osa kursseista on yhdessä päiväopiskelijoiden kanssa, ja mitä enemmän kurssitarjotinta tavaan, sitä paremmin huomaan näitä kursseja olevan aika monta. Kovin mielelläni käyn kursseja yhdessä päiväopiskelijoiden kanssa, ei siinä mitään; mutta kyllä tästä sen "työn ohessa" voisi markkinoinnissa unohtaa.
Ilman joustavaa työnantajaa tästä ei kyllä tulisi mitään. Onneksi mulla on ihana joustava työnantaja.

Huomio 6.
Mä olen aina tykännyt niistä, mutta nyt taisin rakastua; tasomaskeihin.


Huomioithan, sinä mahdollisesti hieman tiukkapipoisempi lukija: jos joku kohta vaikuttaa valittamiselta, se ei ole sitä. Luet väärin.
Ihan turha ajatella, että kylläpä tuo eukko nyt jaksaa.
Tämä eukko on varsin tyytyväinen nykyiseen asiaintilaan - ja ylläolevat huomiot ovat vain yksittäisiä pienen ihmisen vieläkin pienempiä opiskelun herättämiä ajatuksia, ilman sen kummempia negaatioita.

Lahden musiikkiopisto.

Seuraava saattaa sisältää pieniä määriä itsekehua. Jos se aiheuttaa allergisia reaktioita, älä lue pidemmälle.

Mutta nyt se on sitten oikein tieteellisesti todistettu.
On tutkittu ja todettu. On mustaa valkosella.
Mun duunista on ollut edes vähän hyötyä.

Lahden musiikkiopisto toteutti kahden muun suurehkon musiikkioppilaitoksen kanssa asiakastyytyväisyyskyselyn, jonka tuloksiin tässä viittaan ja jonka valossa henkseleitäni paukuttelen. Tutkimus on luonnollisesti pääosin sisäiseen käyttöön ja koskee ennenkaikkea opistojen perustoimintaa eli musiikinopetusta ja sen toteutusta - joka on tietenkin toiminnan kannalta tutkimuksen tärkeintä antia. Mutta tutkimuksessa on yksi kohta, joka minun mieltäni erityisesti lämmittää: "Oppilaitoksen ulkoinen kuva" ja tulokset tutkimusväitteeseen "Oppilaitoksen ulkoinen kuva on hyvä".

Haiskahtaa vahvasti oman hännän nostamiselta. Sitä se itse asiassa onkin.
Kerron lisää.

Leipätyöni - se toinen niistä - on reilun parin viime vuoden ajan ollut mm. musiikkiopiston ulkoisen kuvan kehittäminen ja ylläpitäminen: ensimmäinen toive, joka minulle esitettiin, oli yhtenäisen ja tunnistettavan ilmeen luominen opistolle. Tutkimuksen valossa, jota siis kovasti kotiinpäin vetäen tässä tulkitsen, olen jotakuinkin kai onnistunut.

Lahden musiikkiopiston ulkoinen ilme on vertailuryhmän paras ja kasvua vastausten keskiarvoissa on edelliseen vastaavaan, vuonna 2009 toteutettuun tutkimukseen kaikissa vertailukohdissa.


Tahti on ollut kova ja työ opettavaista: parin viime vuoden aikana, jonka olen käyttänyt opiston markkinoinnin ja ulkoisen ilmeen parissa, kynäilemiäni julisteita on kertynyt himpun vajaa sata, käsiohjelmia saman verran ja viikoittaisia lehti-ilmoituksia kolmas mokoma. Tiedotteet, esitteet, flyerit, valokuvaus, piirroskuvitukset, opiston lehti ja muu perusmateriaali päälle. Kaikki tuottamani ei tietenkään ole ollut pelkkää kultaa, mutta mm. havaittavissa olevan konserttien lisääntyneen kävijämäärän perusteella opiston tunnettuus on jonkin verran kasvanut ja panostus siis kannattanut.
Kantavana ajatuksenani on ollut Lahden musiikkiopiston "erottuminen massasta" - en siis ole tarkoituksellisestikaan halunnut tuottaa keskenään samannäköistä, standardisoitua ja "oppilaitosmaista" materiaalia, vaan pyrkinyt siihen, että kukin tapahtuma ja konsertti - olipa se iso tai hyvin pieni - olisi omannäköisensä ja erottuisi muista opiston tapahtumista; olisi "itsenäinen". Graafisen ohjeistuksen olen pitänyt tarkoituksella melko löyhänä, pitäen tärkeänä lähinnä opiston logon ja yhteystietojen näkyvyyttä ja niiden asettelua: tiukka ohjeistus ei mielestäni sovi opiston ilmapiiriin. Olen halunnut sisällyttää materiaaleihin - mahdollisuuksien ja tilanteen mukaan tietysti - iloa, väriä ja leikkisyyttä: sitä mitä musiikkiharrastuskin on. Pitäen mielessä opiston koko toimintaa kantavan perusajatuksen: musiikki on ilo ja se kuuluu kaikille.
Sen, onko tämä ollut paras mahdollinen tapa, saa arvioida joku muu.

Olen saanut työltä paljon enkä vaihtaisi hetkeäkään pois - siksi olen erittäin iloinen, että minulla on mahdollisuus edelleen jatkaa aloittamaani työtä, vaikka opinnot nyt vievätkin osan ajasta.

10 sadasta. Ei kun kakstoista.

Opiston 25-vuotisjuhlavuotta varten suunnittelin ja toteutin loppuvuodesta 2012 juhlavuoden logon ja visuaalisen ilmeen erilaisine symboleineen, joka on ollut ja on käytössä koko juhlavuoden 2013 ajan.

Ilmettä ja tunnuksia on juhlavuonna hyödynnetty monipuolisesti, printin lisäksi mm. tekstiileissä.

Tämä kaikki on kuitenkin vain pintaa.
Ja vaikka pinta onkin nykyisin lähes korostetun tärkeää, se ei silti kanna pitkälle, jos sisältö ei ole kunnossa: kakkaa ei saa myytyä kauniissakaan paketissa. Kaiken lähtökohta on siis työssänikin ollut se - ja on edelleen - että Lahden musiikkiopisto tarjoaa laadukasta musiikinopetusta. Opiston opettajiksi on valikoitunut joukko parasta A-luokkaa: ammattitaitoisia, motivoituneita, luovia ja lapsen/nuoren edun työssään tärkeäksi kokevia pedagogeja ja muusikoita. Musiikkiopisto on yhtä kuin sen henkilökunta; ilman opettajia ja toimivaa hallintoa ei opistokaan olisi onnistunut tekemään jo neljännesvuosisadan ajan arvokasta ja pitkäjänteistä työtä lasten ja nuorten musiikkikasvatuksen eteen. Myös opiston tilat ovat toimivat ja opetuksen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla toteutetut. Opiston oma Kalevi Aho -sali on akustiikaltaan ja ominaisuuksiltaan huippuluokkaa: akustiikassa on konsultoinut arvostettu amerikkalainen Artec Consultants Inc., joka on toteuttanut myös Sibeliustalon pääsalin akustiikan.

Ilman kaikkea tätä - ilman laadukasta sisältöä - oma työnikin olisi ollut täysin turhaa. Minun tehtäväni on ollut lähinnä nostaa opiston ulkoinen ilme vastaamaan sitä, mitä seinien sisällä tapahtuu.


- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -


Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta olen myös piirtänyt tai valokuvannut materiaaleissa käyttämäni kuvituksen. Tässä pari esimerkkiä kokoamastani kuvapankista - nämä työstin juuri opiston uusia www-sivuja varten, jotka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna.