torstai 14. elokuuta 2014

Turhamaisuudesta.

Mitä turhamaisuus on?
No sanan merkityshän on tietenkin selvä: sanakirja sanoo turhamaisen olevan "omaan ulkonäköön, edustavuuteen tms. liiaksi huomiota kiinnittävä". Webster määrittelee turhamaisuuden "excessive pride in one's appearance, qualities, abilities, achievements, etc."
Selvää pässin lihaa?

Teoriassa.
Se, mitä olen Sivustakatsojana huomannut on kuitenkin, että turhamaisuuden määrittelyn tekee vaikeaksi nimenomaan tuo pieni sana "liiaksi". Excessive.
Se tekee määrittelystä täysin subjektiivista - liiallista kun tarkoittaa meille kaikille aivan eri asioita.

Arkipäiväisissä keskusteluissa jonkun turhamaiseksi leimaaminen käy helposti. Keskustelijoiden oma tausta tuntuu kuitenkin vahvasti vaikuttavan siihen, ketä milloinkin turhamaiseksi kutsutaan. Toiselle rakennekynnet ovat turhamaisuuden huippu, toiselle merkkivaatteet - jollekin jo pelkkä kynsien lakkaaminen merkitsee tyhjänpäiväistä omaan ulkonäköön keskittymistä.

Mitä turhamaisuus sitten voisi olla?
Omatkin ajatukset siitä tuntuvat vaihtelevan kulloisenkin elämäntilanteen ja elämänkokemuksen myötä.

Joskus kauan sitten tunsin ihmisen, joka oman esikoisensa ristiäispäivänä jätti kaikki valmistelut ja vauvanhoidon muille ja meni itse kolmeksi tunniksi kampaajalle. Silloin ajattelin sen olevan kenties turhamaisuuden huippu. En voinut ymmärtää, miten joku voi ajatella hiusten ja yleensäkin oman ulkonäön olevan tärkeämpiä, kuin oman esikoisen juhlapäivä. Sittemmin, vuosien myötä, mielipiteeni ei olekaan enää niin selkeä - osaan ajatella asiaa monelta eri kannalta: se, että itse haluan ehdottomasti laittaa kaikki juhlat itse, ei toki tarkoita, että kaikkien täytyisi haluta. Se, etten itse suo ajatustakaan hiuksille, ei toki tarkoita, etteivät muutkaan saisi. Tuore äitikin tarvitsee lepotauon ja aikaa itselle. Kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin.
Ja niin edelleen.
On jokseenkin opettavaista huomata, miten itsekin syyllistyy samaan lokerointiin - vaikka asioiden työstäminen omista lähtökohdista onkin toki täysin inhimillistä.

Sittemmin, joitakin vuosia sitten, naapurissamme asui nainen, joka taas sillä hetkellä tuntui lähentelevän turhamaisuuden huippua. Tv:stäkin tuttu kaunotar oli aina laitettu. Ihan aina. Ja viimeisen päälle. Kun naapurimme vei roskat, hänellä oli minihame ja 10cm:n korkosaapikkaat. Lähtipä hän mihin tahansa - lapsen kanssa puistoon tai sinne roskiskatokseen - tukka oli suoraan kampaajan tuolista, kasvoilla taidokas (juhla)meikki, päällä loppuun asti hiottu (yleensä lyhyen hameen ja aina korkeat korot sisältävä, talvisin usein turkiksia hyödyntävä) asukokonaisuus ja lapsella mätsäävät vaatteet. Kun satuimme taloyhtiömme pihalle samaan aikaan, hän aina heti poistui hetkeksi ja palasi vasta lisättyään huuliin punaa ja kiiltoa. No voi hyvä ihme, ajattelin - tuo, jos mikä täyttänee turhamaisuuden kaikki kriteerit. Mutta nytpä ajattelen tuostakin jo eri tavalla. Mitä jos hänen olikin pakko? Voiko sitä kutsua liiaksi, jos oma ulkonäkö onkin ammatti? Jos olet oman itsesi ja ammattisi mainostaulu, onko laittautuminen lähinnä välttämättömyys, turhamaisuuden sijaan?

Olenko itse turhamainen?
Hyvä kysymys - johon olen itse jäävi vastaamaan. Se riippuu täysin siitä, keneltä kysyy.

Koko elämäni aikana olen käynyt kampaajalla alle viisi kertaa (kyllä). En välitä värjäyksistä enkä raidoista ja muutenkin hiusten kanssa puljaaminen on mielestäni hirveää ajanhaaskausta.
Luonnonkiharat elävät omaa elämäänsä, johon minä tai kukaan muukaan ei voi vaikuttaa. Niihin on turha leikata mallia eikä mikään kampaus pysy muodossaan paria tuntia pidempään. Varsinkin kostealla säällä hiukset ovat aina pörrössä ja kiertyvät ja kaartuvat ärsyttävän nörttimäisesti ympäriinsä, vaikka ne olisi kiinnitetty pikaliimalla päänahkaan.
Liekö sitten syy vai seuraus, en jaksa nähdä vähäisintäkään vaivaa hiusten eteen. Se ei tunnu tarpeelliselta eikä kiinnosta. Päivittäin hiustenlaittoon käyttämäni aika on keskimäärin kolme minuuttia - juhliin lähtiessä ehkä viisitoista. Se, että joka päivä hiukset ovat samalla tavalla ei toki tarkoita sitä, että juuri tämä sivunuttura olisi mielestäni todella hieno tai erityisesti "sopii mulle": ei, se johtuu siitä, etten jaksa laittaa niitä mitenkään muuten :) Ehkä hölmöä - "tukka hyvin, kaikki hyvin" sanoi sentään jo vanha kansa. Mutta se, miksi joku haluaa kuluttaa tunnin tai pari päivässä hiustenlaittoon - kun voi tehdä kaikkea muuta! - ei vain ole koskaan avautunut.
Ei-turhamaista?

Toisaalta meikkaaminen on yhtä luonnollista kuin hengittäminen ja lähinnä etuoikeus: jos saa pienellä vaivalla ja viidessä minuutissa korostettua parhaimpia piirteitä ja häivytettyä huonoimpia, miksi ihmeessä ei sitä tekisi? Kuka tahansa nainen (ja miksei mieskin) voi niin tehdä - ja siksipä en ymmärrä niitä, jotka tämän mahdollisuuden ja etuoikeuden jättävät käyttämättä. Meikkaaminen - ja itsestä huolehtiminen yleensäkin - on oman henkisen hyvinvoinnin ylläpitämistä, kanssaihmisten kunnioittamista ja yleisen hyvänolon lisäämistä.
No, mielipiteeni ei ole ainoa totuus: jonkun muun mielestä meikkaaminen on tyhjänpäiväistä ja - turhamaista.

Ja sitten tietenkin rakastan kauniita asioita.
Vaatteita, laukkuja, kenkiä, koruja.
Rakastan laadukasta kangasta ja sen tuntua iholla; ihanaa nahan tuoksua uudessa laukussa; hyvälestisiä kenkiä, jotka tuntuu hyviltä jaloissa; aitoa villaa, joka lämmittää ja kestää kulutusta; hyvin leikattuja ja huolellisesti ommeltuja vaatteita, joiden nappeja ja saumoja ei tarvitse olla koko ajan itse ompelemassa; laadukkaita, hyvin valmistettuja tuotteita, jotka kestävät aikaa ja säästävät pitkäikäisyydellään luonnonvaroja, luontoa ja hermoja; hyvälaatuisia, aidoista materiaaleista valmistettuja kauniita koruja (jotka myös ovat ekologisia). Rakastan kaunista, toiminnallista ja loppuun asti ajateltua designia, joka on iätöntä.
En niinkään rakasta merkkejä (varhaisteiniajan feikki-Levi's ja jättimäinen-logo-keskellä-selkää -kaudet voinee jo unohtaa...) vaan nimenomaan hyvää laatua ja hyvää designia.
Turhamaista? Monen mielestä ehdottomasti kyllä.
Omasta mielestäni rahansäästöä (halvan ostaminen maksaa lopulta aina enemmän kuin pitkään kestävän hyvälaatuisen), toisen työn arvostamista, järkevää ja kestävän kehityksen mukaista kuluttamista. Jos ostat vähemmän, voit ostaa laadukkaampaa.
Ei turhamaisuutta, vaan kulutusvalinta.

Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisen tulee pitää itsestään huolta. Minulle itsestään huolehtiminen on paitsi omasta terveydestä, myös ulkonäöstä piittaamista - ja piittaaminen on mielestäni juuri oikea sana, koska ulkonäöstä piittaaminen tarkoittaa minulle kaikkea muuta, kuin täydellisen länsimaisen kauneusihanteen tavoittelemista. Ulkonäöstä piittaaminen on mielestäni oman persoonallisen tyylin ylläpitämistä, hyvän olon tekemistä itselle ja oman identiteetin vahvistamista. On aivan sama mitä tyyliä edustat, minkä näköinen olet tai mitä teet - kunhan piittaat siitä, miltä näytät.
Omasta ulkonäöstä välittäminen on itsestään välittämistä - ei turhamaisuutta. Olen aina karsastanut ajatusta, että vain "saunapuhtaat" ihmiset olisivat "aitoja" ja jotenkin parempia - lähinnä mieleeni tulee moisista kommenteista vanhoillis-mikä-tahansa-uskonlahkon ajatusmaailma. Ja pinnallisuus taas on aivan eri asia kuin turhamaisuus - mutta se onkin kokonaan toisen kirjoituksen aihe.

Sukupolvierot ovat turhamaisuuden määrittelyssä huomattavia. Minulle hiusten värjäys, rakennekynnet, ripsi- tai hiuspidennykset ja kestopigmentoinnit ovat arkipäivää - vaikken itse niitä käytä enkä halua (lue: jaksa nähdä vaivaa), minun ajatusmaailmassani ne ovat kuitenkin enemmän oman yksilöllisyyden ja oman persoonallisen tyylin korostamista, kuin turhamaisuutta. Monelle itseäni vanhemmalle ne edustanevat turhamaisuutta puhtaimmassa muodossaan. Olen taipuvainen mieltämään myös sen sukupolvikysymykseksi, etten ole vielä oikein lämmennyt kauneusleikkauksille tai botoxille, mutta itseäni nuorempi sukupolvi ajattelee varmasti niistä aivan samalla tavalla, kuin minä rakennekynsistä - ei turhamaisuutta, vaan itsestään huolehtimista.

Turhamaisuus-termin ympärillä pyörii ihmeellisiä stereotypioita. Konservatiivisen tyylikäs, viimeisimmän trendin mukainen tai barbiemainen saa helpoimmin turhamaisen leiman - vaikka totuus olisi se, että intianpuuvillamekkoinen hippi tai puhtaasti genreään edustava gootti olisi kuluttanut päivästään huomattavasti suuremman osan oman ulkonäkönsä pohtimiseen. Omaan ulkonäköön keskittyminen - "turhamaisuus" - kuuluu ihmisyyteen: se kuuluu jokaiseen tyyliin ja elämäntapaan, ei vain tietynnäköisten tai valtavirtaan kuuluvien elämään. Se ei liity elintasoon. Sweet lolita, hevari tai kirppareilta vaatteensa ostava voi olla huomattavasti turhamaisempi ja "omaan ulkonäköön liiaksi huomiota kiinnittävä", kuin Vuittonia kantava perheenäiti.

Sellainen ihminen vain on.
Vaikka kuinka yrittäisi kieltää ulkoisen olemuksen merkityksen (olipa se millainen tahansa), se vaikuttaa ihmiseen - alitajuisesti sillä on merkitystä miltä näytät, vaikkei sitä haluaisikaan myöntää. Sellaisetkin, jotka eivät näennäisesti välitä lainkaan ulkonäöstään, ajattelevat siitä kuitenkin jotakin - joskus tuntuu jopa, että tuo "välinpitämättömyyden ylläpito" saa sellaiset mittasuhteet, että se alkaa jo itsessään saada turhamaisuuden piirteitä. Muistan joskus lukeneeni omasta ulkonäöstä piittaamisen merkityksestä jopa tieteellistä faktaa, mutta sen huomaa ilman tiedettäkin. En esimerkiksi koskaan unohda sitä onnellisten, ilahtuneiden ja aurinkoisten ilmeiden määrää, kun vanhainkodissa katselin hoitajien laittavan mummoille papiljotit päähän. Tuskin monikaan on valmis leimaamaan dementikon turhamaiseksi, vaikka hän suunnattomasti moisesta "hölynpölystä" ilahtuukin.

No mutta miksi mä mietin tällaisia?
Kai se liittyy jotenkin liialliseen joutilaisuuteen :) kun takana on pitkähkö kesäloma eikä syksyn työtkään ole vielä täysillä rynnineet ovesta sisään. Osittain tämä "mitä ajattelin tänään" liittyy muutama viikko sitten uudelleen käyttöön ottamaani Instagram-tiliin, jonka tiimoilta kävin itseni kanssa pitkän ja kivuliaan taistelun siitä, millaisia kuvia haluan sinne julkaista. Koska olen toivoton asioiden juurta-jaksaen-pureskelija, mietin pitkään, kuinka yksipuolisen ja kenties vääristyneen kuvan arjesta suurimmaksi osaksi jos jonkinlaiseen designiin keskittyvä kuvavirta voi antaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jätän vastuun ihan mielelläni katselijalle - jos joku luulee elämän pyörivän vain kauniiden tavaroiden ympärillä on pahasti hakoteillä. Tai että elämän arvojärjestyksessä hetkeksikään jokin nousisi lapsia, läheisiä ihmisiä ja ihmissuhteita korkeammalle, ei tunne allekirjoittanutta lainkaan. Kieltäydyn siis enää ajattelemasta asiaa ja yritän olla oma itseni - johon kuuluu ammattiin liittyvän kiinnostuksen designiin lisäksi myös ripaus sitä, no, mitä joku saattaa sanoa - ihan vapaasti - turhamaisuudeksi.

Päästiinkö tässä nyt johonkin lopputulemaan?
Kenties ainakin siihen, että turhamaisuus on siis subjektiivista. Ei ole mittaria, jolla naapurin turhamaisuusasteen voisi aukottomasti mitata. Turhamaista lienee kullekin meistä se, mitä ei itse pidä lainkaan tärkeänä. Toiselle se on se hiustenlaitto, toiselle auton puunaaminen, toiselle salilla käynti, jollekin kynsien lakkaaminen ja jollekin kodin sisustaminen - itse suhtaudun nykyisin aina varauksella kaikkiin kommentteihin, joissa jotakuta väitetään turhamaiseksi. Kenties turhamaisuutta on kaikki sellainen, mikä häiritsee niin sanottua normaalia elämää - jota tehdään muun elämisen kustannuksella, "liiaksi".
Toisaalta, kuka määrittelee, mikä luokitellaan normaalia elämää häiritseväksi?
Ähh, tämähän on loputon suo.
Ehkä tämä koko kirjoitus on turhamainen.



"Outfit-of-the-day" -kuvat: turhamaisuuden huippu!
Tai sitten ei.