Blogin kirjoittamisesta.

Kirjoitan blogia, koska välillä on pakko saada kirjoittaa. Analysoida omia fiiliksiä kirjoittamalla. Jakaa ajatuksia jostakin, joka on jäänyt mieleen pyörimään. Vähän niinkuin tämä kirjoitus.

Kirjoitan blogia myös siksi, että haluan jakaa tekemisiäni, puuhastelujani ja tuunailujani muille.
En siksi, että ajattelisin niiden välttämättä olevan maailman upeimpia tekeleitä vaan siksi, että joku, joka ei ole tullut ajatelleeksi samaa ideaa, löytää sen ja voi halutessaan toteuttaa sen omalla tavallaan. Haluan jakaa ideoita - en niinkään esitellä omia kädentaitoja.
Blogi on helppo tapa jakaa näitä tekemisiä: blogin avulla voi helposti näyttää miten joku on tehty tai millainen lopputuloksesta tuli. Sen sijaan, että lähettelisin kuvia sähköpostilla. Tai jotain.

Blogissa on kiva kertoa asioita, joista on itse kiinnostunut. Koskaan ei tiedä, onko kukaan muu kiinnostunut samoista asioista, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä. Jaan jonkun asian, ajatuksen tai idean, jotta joku voi joskus löytää sen. Ja jos kukaan ei koskaan löydä - ei voi mitään.

Blogi on kollektiivinen tapa vastata kysymyksiin. Jos huomaan, että moni on kysellyt samaa asiaa, alan yleensä kirjoittaa siitä. Varsinkin nykyään ilahduttavan moni on kysellyt opiskelustani ja Muotsikasta ja mitä siellä tehdään - ja olen siksi alkanut postailla paljon myös koulutöitä. Niitäkään en postaile ajatuksella 'Muotsikan parhaat' (joita ne tosin eit-tä-mät-tä ovat) - vaan ne ovat lähinnä katseltavaksi kiinnostuneille. Joissain töissä olen myös käyttänyt tekniikoita, joita voi soveltaa kuka tahansa ja mihin tahansa omiin harrasteluihin - yhtenä esimerkkinä vaikkapa 'ananaskirjaan' toteuttamani kannet (siitä lisää Ananas-projektista).
Eli niitä ideoita. Niistä on kyse.
Joissain postauksissa olen jopa kirjoittanut ihan oikeaa asiaa: jotain, mitä olen oppinut ja jonka tiedän tietäväni (kuten ehdottomasti luetuimmassa postauksessani - jostain ihmeen syystä - koskien Sterling-hopeaa).

Haluan pitää blogia myös yhtenä osana ammatillista portfoliota. Blogi on vähän kuin yritykseni backstage - tarkoituksellisesti rento ja vapaamuotoinen kuvitettu tarina siitä, mitä olen saanut aikaiseksi ja millainen tyyppi olen. Blogista löytää enemmän, kuin mitä yrityksen www-sivuilta ja varsinaisesta portfoliosta: lisätietoa tehdyistä töistä ja siitä mitä muuta teen - ja olenko sellainen ihminen, jolle oman toimeksiantonsa voi luottaa. Jos vaikkapa välimatkan takia ei ole mahdollista tavata kasvotusten.

Kirjoitan blogia pilke silmäkulmassa.
En ole sellainen kirjoitetun sarkasmin ja ironian mestari kuin vaikkapa K. Hazard, mutta se on se, miltä sielunmaisemani näyttää. Jos aihe antaa siihen mahdollisuuden (siis jos postaus koskee muutakin kuin uusia talvikenkiä) se on se, mihin pyrin.
Tykkään kärjistää ja provosoida.
Tykkään heittää lakonisia kommentteja.
Se, ymmärtääkö niitä kukaan, on taas ihan toinen juttu.

Huumoriani on usein vaikea ymmärtää, tiedän. Huumorini on mustaa ja se on vähän urpoa.
Joskus se on niin urpoa, että saan ihan itsekseni naureskella omille jutuilleni.
Se on niin mustaa, että moni luulee minun v***n.
Onko se sitten edes huumoria? Jos on, mitä sellaisella huumorilla tekee?
Well, gotta live with that.
Luin joskus jostakin 'vinkkejä blogikirjoittamiseen' ja niissä korostettiin, että sosiaalisessa mediassa kannattaa ehdottomasti välttää sarkasmia ja mustaa huumoria. Syystä, että ne todennäköisesti ymmärretään väärin - which is bad - koska kirjoitetussa muodossa et pysty ilmeillä, hymyillä, äänenpainoilla tai millään muullakaan kertomaan, että et ole ihan tosissasi. (Tosin itselleni se on joskus vaikeaa ihan livenäkin, mutta kirjotetussa muodossa se on siis lähes mahdotonta).
Mutta en pysty siihen. En pysty sulkemaan pois omaa urpohuumoriani. En pysty kirjoittamaan ilman, että lisään edes yhtä sarkastista kommenttia.
Minun ei siis missään nimessä pitäisi kirjoittaa blogia - tai olla muutenkaan somessa: riski, että jengi pitää täytenä k-päänä tai vain hippasen yksinkertaisena on ilmeisen korkea. Joihinkin väleihin lisäämäni yritän-viestittää-että-vitsailen -hymiöt (joita itse asiassa vihaan) tuskin auttavat asiaa.
Mutta jos joku tekstini tai kommenttini tuntuu joskus oudolta tai täysin käsittämättömältä, se on mitä suurimmalla todennäköisyydellä 'huumoria'.
Tai yritykseni olla sarkastinen.
(Yksi esimerkki näistä yrityksistä Toisten tuomitsemisesta).

Summa summarum: haluan ylläpitää jokseenkin informatiivista, ajatuksia ja ideoita herättävää blogia, höystettynä pienellä määrällä ajoittaista hömppää.
Blogistani ja sen sisällöstä saa jokainen muodostaa oman käsityksensä ja olla vapaasti haluamaansa mieltä. Joku tykkää, joku ei. En koskaan 'tyrkytä' blogiani kenellekään, mainitsen sen vain jos se jotenkin liittyy keskusteltavaan aiheeseen, enkä kysele kuka blogiani lukee. Vaikka blogin kirjoittaminen onkin vain harrastus eikä minulla juurikaan ole ambitioita sen levikin suhteen, en sentään ole täysin välinpitämätön: tottakai olen iloinen aina kun joku mainitsee blogini tai osoittaa kiinnostusta sitä kohtaan. Jos jotakuta kiinnostaa ajatukseni ja tekemiseni, onhan se erikivaa. Lämmin kiitos siitä. Arvostan jokaista lukijaa. Mutta en juurikaan kuluta elämäni energiaa pohtimalla blogini menestystä tai epämenestystä virtuaalimaailmassa. Pyrin elämään muualla kuin netissä.

No mutta - pitkä tarina siitä, miten suhtaudun blogin kirjoittamiseen ja millaista blogia haluan pitää.
Entäpä millaista blogia en missään nimessä halua pitää?

Blogi ei ole minulle päiväkirja. Se ei ole foorumi, jossa vuodatan yksityiselämäni ylä- tai alamäkiä. Se ei ole paikka, jossa kerron ihmisistä elämässäni, terapoin itseäni tai muita, esittelen lapsiani tai jaan elämäni jokaisen yksityiskohdan.
En ymmärrä sellaisia blogeja.

En ymmärrä ihmisiä, jotka jakavat blogissa surutta ja ilman sensuurin häivääkään omien lastensa kuvia: niitä ihania ja söpöjä perhealbumikuvia, joita meillä jokaisella albumeissamme on. En ole tekopyhä: postaan ajoittain itsekin satunnaisia kuvia lapsistani, mutta valitsen kuvat ajatuksella ja yritän päätyä mahdollisimman neutraaleihin kuviin.
Vaikka minulla onkin maailman kauneimmat lapset (tämän kommentin taustasta voit lukea On niin vaikeaa olla maailman järkevin ihminen) ja perhalbumini kuvat ovat tietenkin söpöimpiä kaikista, ei tulisi mieleenikään postata niitä vaippa- ja 'pihalla-puolinakuna-oikuinkasöpöä' -kuvia. Nettiin. Kaikkien pällisteltäväksi. Kuten eräs tuttuni asian erittäin osuvasti ilmaisi 'kaikkien runkkareiden ja pedofiilien löydettäväksi'.
Tottakai söpöt lapsikuvat saavat paljon ihastelua osakseen ja se tuntuu jokaisesta äidistä ihanalta - mutta asialla on myös se toinen puoli. On naiivia ajatella, että juuri ne omat kuvat eivät koskaan joutuisi väärinkäytösten kohteeksi jossakin maailman kolkassa. Netissä kun on sellainen jännä ominaisuus, että se on täysin universaali - ei vain niiden tuttujen ja 'hyvien ihmisten' käytettävissä.
Omien lasten kuvien täysin sumeilematon jakaminen netissä on mielestäni lähellä lastensuojelurikosta. Ajatteleeko kuvia jakava äiti koskaan, että niistä 'söpöistä' kuvista voi olla joskus lapselle jopa haittaa? Että joskus kouluiässä lapsi voi huonolla tuurilla joutua vaikkapa kiusatuksi kuvien takia? Tai teininä nuo 'ihanat lomakuvat' voivat aiheuttaa ylitsepääsemätöntä tuskaa, kavereiden niitä selaillessa? Tai joskus vanhempana ne voivat tuntua ikävältä vaikkapa silloin, kun mahdollinen työnantaja googlaa työnhakijaa? Onko kuvia jakava äiti niin sokaistunut omasta tarpeestaan saada ihailevia kommentteja, että unohtaa lapsen oikeudet?
Netissä kun on sellainenkin jännä ominaisuus, että kerran levinnyttä kuvaa et saa poistettua. Millään. Vaikka myöhemmin tulisit katumapäälle tai kokisit kuvan poistamisen tarpeelliseksi. Ei ole olemassa mitään 'ylläpitäjää' tai 'virallista tahoa' jolle voisi kätevästi laittaa viestiä - kuva on julkisessa jaossa ja siellä pysyy. Halusit tai et.
Tai halusipa lapsi sitä tai ei.

On tietenkin erilaisia tilanteita ja poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia - vaikka kärjistänkin, älä nyt ihmeessä lue tätä liian mustavalkoisesti. En ole tässä yksiselitteisesti tuomitsemassa jokaista nettiin laitettua lapsen kuvaa: jopa facebook on pienempi foorumi kuin täysin julkinen blogi, siellä kuvien leviämistä voi edes vähäisesti yrittää rajata. Enkä tässä tuomitse vaatefirmojen lapsimalleja tai mitään muutakaan - mutta ne ovat jo aivan toisen kirjoituksen aihe.

Samaan kategoriaan oman perhealbumin jakamisen kanssa niputan 'äitien liian avoimet tilitykset'. Siis postaukset, joissa joku (syystä jota en voi ymmärtää) haluaa jakaa elämänsä initiimeimmätkin yksityiskohdat. Blogissa.
Onko se 'coolia'? Onko se järkevää?
No, sen päättää jokainen itse. Joskus kuitenkin mietin, eikö se haittaa lainkaan, että näitä 'rehellisiä' tilityksiä lukevat myös lasten isovanhemmat, kaikki mahdolliset sukulaiset, myöhemmällä iällä myös lapset, lasten kaverit ja lasten opettajat... Voin olla täysin väärässä, mutta itse epäilen, etteivät nämä tilitykset aina tule olemaan pelkästään positiivisessa syynissä. Tai että ne tuntuisivat lapsista tai lasten opettajista aina yhtä 'cooleilta' kuin kirjoittajasta itsestään.
Nuoria arvostellaan siitä, että he ovat sinisilmäisiä eivätkä ymmärrä netin vaaroja - miten he voisivat ymmärtää, jos aikuisetkaan eivät sitä ymmärrä? Jos oma äitikin postailee, mitä sattuu? Kuten ihan kaikessa, kasvatus lähtee kotoa. Jos aikuinen ajattelee 'tää nyt on tällasta ihme salaliittohölinää, turhanpäivästä hössötystä ja naurettavaa pelkoa' - voit olla varma, että nuorikin ajattelee niin. Miten sitten selität teinille, 'ettet sä voi noin avoimesti kertoa sun yhden illan suhteista' (tai ihan mitä muuta tahansa) - vastaus lienee jotakin 'ja miten se eroaa sun 'rehellisistä' postailuista, äiti?'

En halua blogissani esitellä elämäni ihmisiä. En perheenjäseniä, en kavereita, en sukulaisia, en tuttavia. Jos joku luulee sen johtuvan siitä, että haluan feidata nämä tärkeät ihmiset jonnekin taustalle tai en välitä heistä tai en arvosta heitä, on väärässä. En halua kirjoittaa heistä, koska kunnioitan heidän yksityisyyttään. Se, että haluan itse julkaista jotain omasta elämästäni, ei tarkoita sitä, että myös läheisteni olisi suostuttava olemaan 'julkisia' minun kirjoituksissani. Mielestäni se olisi kovin itsekästä minulta eikä se olisi oikein heitä kohtaan.
Jos tämä valintani tuntuu siltä, että haluan 'puhua vain itsestäni' - no, siitähän tässä tavallaan onkin kyse: voin nimittäin itse antaa itselleni luvan vain omien asioideni julkaisemiseen. Jos ohimennen sivuan jotakuta, pyrin tekemään sen aina nimettömästi (ellei jotain muuta ole kyseisen henkilön kanssa sovittu). Ja esimerkiksi erästä tiettyä perheenjäsentä koskeviin viittauksiin, olivatpa ne kuinka mitättömiä tahansa, kysyn joka kerta "luvan": en siksi, että hän koskaan kieltäisi, mutta mielestäni se on oikein. Ja jos hän joskus haluaisi kieltää itsensä mainitsemisen, se olisi täysin okei. Oikeesti.

On ehkä ristiriitaista, että kirjoitan blogia, mutta jaksan itse lukea vain hyvin harvaa. Säännöllisesti tuskin yhtään. Joku ehkä ajattelee, että miksi sitten odotan muiden lukevan minun blogiani - no, itse taas en näe näissä asioissa mitään yhteyttä. Blogia luetaan, jos aihe kiinnostaa.
En itse jaksa lukea blogeja, joiden ainoa sisältö on yllämainitsemieni asioiden esittely - siksi en halua kirjoittaa sellaista itsekään. Mutta ehkä olenkin siinä suhteessa vain hieman tyhmä - koska kovin moni tuntuu sellaisista blogeista pitävän. No, on silti pakko pysyä itselleen uskollisena, eikä yrittää miellyttää muita.
Sisustus/muoti/kauneus/söpöstely ja kaikkien näiden yhdistelmä -blogeja tuntuu olevan 13 tusinassa ja satunnaisen selailun perusteella tuntuu, että kaikkien sisällöllinen anti kiertää samaa rataa (täysin subjektiivinen mielipide). Kauniissa sisustuksissa ja kauniissa vaatteissa ei ole mitään vikaa - rakastan niitä itsekin - mutta Instagram ja naistenlehdet täyttävät itselleni tuon tyhjiön. Blogeista etsin (silloin harvoin kun etsin) ennenkaikkea tietoa, ideoita, taitavaa ja mukaansatempaavaa kirjoitustyyliä, nasevasti kirjoitettuja mielipiteitä ja ammatillisia näkökulmia.

Lyhyeksi tarkoitettu kirjoitus ajatuksistani muodostui taasen ei-niin-lyhyeksi; mutta en olekaan koskaan osannut tiivistää.
Lyhyeksi lopuksi haluan kuitenkin korostaa, että kaikki tässä kirjoituksessa esitetyt mielipiteet ovat vain mielipiteitä - tällä kirjoituksella en halua tuomita, en syyttää, en arvostella enkä vähätellä kenenkään blogia, en rajoittaa muiden sananvapautta enkä nousta barrikadeille ketään vastaan. En yritä korostaa oman blogini paremmuutta tai jonkun muun blogin huonommuutta. En ole oikeassa enkä väärässä - halusin vain kertoa, mitä mieltä itse olen.
Sinä, joka et ole samaa mieltä: sinulla on oikeus olla eri mieltä.
Ennenkuin tulet kivittämään ikkunoitani, sinä, joka kenties suorastaan kihiset kiukusta, koska olet niin eri mieltä kanssani: loppujen lopuksi jokainen päättää omasta elämästään ja tekee omat valintansa - ja mikä minä olen niitä arvostelemaan. Siksi en arvostelekaan.
Jokainen kirjoittakoon juuri sellaista blogia, kuin itse haluaa.
Minun blogini on tällainen.

Huomasin, että olin unohtanut lisätä kuvan, joka oli alunperin tarkoitus;
no, tässäpä se, näin jälkikäteen lisättynä.

Kuva ei liity aiheeseen sitten millään. Lähinnä vain vertauskuvallisesti.

Jacob Dahlgren The Wonderful World of Abstraktion

Esillä juuri nyt Kiasmassa.
Aivan mahtava teos, jonka uumenissa voisi kuluttaa vaikka
kuinka kauan aikaa... Mutta en kerro enempää, kokeile itse.

Olisipa hauskaa tietää, kuinka moni oikeasti jaksoi lukea tänne asti... Kirjoita hep, jos jaksoit.