Ananas-projektista.

Tästä kouluprojektista lupasin postata lisää, kunhan pääsen yli sen aiheuttamasta stressistä.
No, olen lähes toipunut.

Kyseessä siis 'ananaskirja', eli virallisemmin projekti 'Luonnon muodosta pintakuvioon' - yksi Visuaalinen muotoilu -kurssin suhteellisen laajoista tehtävistä.

Jotta allaolevat kuvat avautuvat paremmin, lienee paras kertoa tehtävänannosta sen verran, että tarkoituksena oli valita kasvi (kukka, hedelmä, juures, marja; mikä tahansa kasvi) ja alkaa työstää sitä.
Piirtää siitä mahdollisimman monta kuvaa eri 'kulmista': edestä, päältä, sivusta, ylhäältä, alhaalta, sisältä, jne. - jos mahdollista, myös halkaista esim. kasvin siemen tai lehti ja piirtää luonnoksia myös siitä. Tutkia kasvia niin tarkkaan, että jostakin sen osasta alkaa hahmottua muotoja, joista olisi mahdollista muodostaa kiinnostava pintakuvio.
Mikä pintakuvio?
Neljään suuntaan jatkuva abstrakti kuvio, joita vaikkapa kankaissa ja tapeteissa käytetään.
Kasvin tutkiminen oli siis alku, kuvion hahmotteleminen yksi vaihe ja valmis pintakuvio toivottu lopputulos.
Pointti koko hommassa oli se, että kasvia ja sen pienimpiäkin osia tutkimalla muodostui kuvio, jota on lähes mahdotonta vain 'keksiä päästä'. Tai jota ei ainakaan ihan heti olisi tullut ajatelleeksi, jos tehtäväksi olisi annettu vain piirtää neljään suuntaan jatkuva pintakuvio.

Koko prosessista tuli koota kirja.
Visuaalisesti mielenkiintoinen, hyvin toteutettu, ehjä kokonaisuus. 'Teos'.
Kirjaan tuli koota kaikkea mahdollista prosessin eri vaiheista; luonnoksia, valmiita piirroksia, jne. - ohjeistuksena oli, ettei tulisi koota vain 'niitä loistavia' piirustuksia, vaan nimenomaan ihan kaikkea luonnossöherryksiä myöten.
Otin tämän ohjeen kovin tosissani :) - ja keskityin nimenomaan toteuttamaan kirjasta ehjän ja monipuolisen kokonaisuuden sen sijaan, että olisin käyttänyt suurimman osan ajasta parin mahdollisimman tarkan piirroksen ja lopputuloksena syntyneen kuvion piirtämiseen.
Kirjassa piti myös olla tekstiä eli kertoa kasvista kaikki olennainen.

Koska teen töitä suurimmaksi osaksi koneella, halusin toteuttaa kirjan kokonaan käsin; myös tekstit. Näin on ilmeisesti myös ollut 'tapana tehdä' tämän tehtävän kohdalla - koska suurin osa päätyi samaan ratkaisuun.
Lisäksi ajatukseni oli tehdä kirja kierrätysmateriaaleista ja saada siten mukaan vähän ekologista näkökulmaa. Lähinnä tämä toteutui kirjan kannessa; luonnoslehtiön kun on suositeltavaa olla melko iskemätön...

No, kirjasta tuli ihan ookoo; hyvä kokonaisuus - mutta ehkä 'mahdollisimman tarkkoja' piirroksia olis sittenkin saanut olla vähän enemmän; nyt kirjassa on lähinnä niitä luonnoksia... No, mikäänhän ei estä piirtämästä sellaista näin jälkeenpäin.
Yeah, right.


Kirjaan tuli loppujen lopuksi reilut 40 sivua, alla joitain niistä.

Tässä kaikki vielä vähän vaiheessa.

Kannet.

Kannet tein jämänahoista, joita löysin jemmoistani.
Kyllä, kyseessä on samoja huonekalunahkoja, joista tein vähän aikaa sitten kynäkotelon (siitä lisää postauksessa Kynäkotelo.)

Leikkasin nahasta kolme palaa; etu- ja takakannen ja kirjan selkämyksen.
Rei'itin nahkarei'ittäjällä kaikkien kolmen osan reunukset ja sidoin osat yhteen vanhalla laskosverhonarulla.
Olin jo ennen yhdenkään kuvan piirtämistä päättänyt tekeväni kannen vanhasta nahasta ja tekeväni siihen jonkinlaisen koriste'punonnan'. Tällainen ristikkäispunonta tuli mieleen (jossain varmaan joskus nähnyt moisen) ja se olikin helppo toteuttaa ilman ohjeitakin.
Sivut kiinnitin kanteen kahdella mustalla peltikattoruuvilla.
Olin päättänyt ruuvikiinnityksenkin jo etukäteen, mutta kaikista eri ruuveista päädyin peltikattoruuveihin, koska ne oli valmiiksi pinnoitettu (=maalattu mustaksi) ja niissä oli kätsy 'kiinnitysrinkula' (juu ei ole mikään virallinen rakennusalan termi).

Löysin jemmoista kaikkea muutakin kivaa: vanhoja piirtoheitinkalvoja (älä vaan kysy miksi mulla on vielä näitä...) ja vielä vanhempia LetraSet-siirtokirjaimia. Pääsin siis leikkimään.
Olin miettinyt pääni puhki, miten saada otsikkotiedot siististi nahkaiseen kanteen ja kokeilin huvikseni myös LetraSet-kirjaimia: ne tarttuivat nahkaan yllättävän hyvin ja siististi. Suihkutin päälle vähän fiksatiivia (olin tietenkin kokeillut sitä ensin koepalaan ettei siitä jää jälkiä) ja sain sillä kirjaimet pysyvästi kiinni. Tämä 'keksintö' oli ihan loistava: tuloksena siisti jälki eikä tarvinut ryhtyä kuvioimaan nahkaa kaivertamalla tai polttamalla...

Ja tämä kansilehden ananas on ihan tarkoituksella "keskeneräinen" - se kuvastaa projektia; miten se pikkuhiljaa etenee valmiiksi asti... Huikeen syvällistä.

Pyrin piirtämään ananasta mahdollisimman monella eri välineellä, tässä muutama.
Lyijykynäpiirroksista postasin jo aiemmin jonkun kirjoituksen yhteydessä kuvan, siksi jätin ne tästä pois.

Halusin tekstiin jotain 'hauskuutta', en tiedä mikä idea se oli - mutta viihdytin itseäni kirjoittamalla tekstejä erilaisiin ananasmaisiin muotoihin.
Näin jälkeenpäin ajatellen en ole ihan varma, oliko se paras ratkaisu lopputuloksen kannalta.

Ananaksen värimaailmaa.
Kasvin 'värikartta' jossakin muodossa piti myös sisältyä kirjaan.

Muotojen etsimistä ja niiden luonnostelua ja yksinkertaistamista...

Pintakuvion perusmuodoksi valikoitui lopulta
etäisesti tapparaa eli vanhaa sotakirvestä muistuttava muoto.

Kokeilin perusmuodosta useita erilaisia pintakuvioita,
kaikenkaikkiaan pariakymmentä; tässä muutama niistä.
Joukossa oli monta itseä miellyttävää kuviota, mutta
joku piti valita...

...ja se joku oli lopulta tämä:

Lopullisesta pintakuviosta piti tehdä erilaisia väriversioita:
erilaisia mustan, valkoisen ja harmaan versioita, muutama versio lähiväreillä ja muutama vastaväreillä.
Alla luonnokset yllämainituista.

Oli itse asiassa aika mielenkiintoista huomata, miten erilaiseksi sama kuvio muuttuu vain värejä muuttamalla; eri värimaailmalla ja kuvion eri kohtia 'korostamalla' siitä saa aivan kuin kokonaan eri kuvion.

Ja sähän tiedät: et voi kopioida pintakuviota sellaisenaan ilman lupaa...

 

Eri väriversioita piti toteuttaa mm. guasseilla.

Näin jälkikäteen arvioituna tehtävä oli loppujen lopuksi aika 'opettavainen'.
Ja itse asiassa kaikin tavoin hyödyllinen (joskaan se ei tuntunut kummaltakaan kuvia ja tekstejä vääntäessä...).
Ja tulipahan syötyä ihan hemmetisti ananaksia.

Typografiaa...

Eli typografiakurssin aikaansaannoksia.

Tämä ei ollutkaan mikään ihan perinteinen typografian kurssi, vaan pääsimme valmiiden fonttien ja sopivan typografian valinnan maailmasta tällä kertaa tekemään myös itse. Huippua!
Nimittäin kalligrafiaa sekä tasa- että hiusterällä ja siveltimillä: ja kuten ekaluokkalaisen kuuluukin, aloitettiin tietenkin omasta nimestä.

Idea oli ensin kirjoittaa musteella (musteena laimennettua guassia) oma nimi mahdollisimman "oikein" - sitten skannata se, treissata Illustratorissa, "siistiä" sitä haluamistaan kohdista ja lopulta tehdä siitä ihan oman näköinen, kuin "fontin raakile".
Lopuksi tuolla fontin raakileella piti suunnitella nimestä logo.

Tasaterällä kirjoitettu nimi (ylimpänä) ja sen eri versiot.

...ja siitä suunnittelemiani logoja...

 

Yksi hiusteräversiosta kehkeytynyt logo...

Yksi tehtävistä oli kirjoittaa ennalta määrätty sana vapaavalintaisilla välineillä täysin vapaavalintaisella tyylillä.
Välineeksi valitsin Edding-tussin.

Lettering in action.

Oma suosikki, onnistui ehkä parhaiten;
kaipaa vain pientä siistimistä Illussa.
Melko tatuointimainen, täysin tahattomasti tosin.

Ihana kurssi!

Kynäkotelo.

Kyllästyin siihen, että erilaisia (koulussa ja töissä tarvittavia) kyniä on miljoona ja ne kaikki ovat sikinsokin ja laukku on täynnä erilaisia pieniä koteloita ja pussukoita, joihin olen yrittänyt saada kynät edes jonkinlaiseen järjestykseen.
Halusin "ihan oikean penaalin".
En löytänyt.
Tai löysin kyllä: prinsessapenaaleja, Hello Kitty -penaaleja ja Salama McQueen-penaaleja.
Pieniä metallisia muumipenaaleja ja valtavia muovisia TopModel-penaaleja.
Ja Promarker-tusseille tai muille vastaaville suunniteltuja "täsmäpenaaleja".

Seurasi turhautuminen.
Ja kas kummaa, olin taas tilanteessa "keksi nyt jotain ja tee itse".

Onneksi olen sitä ihmistyyppiä, joka säästää k-a-i-k-e-n.
Nurkat vääränä tavaraa ja (suoraan sanottuna) puhdasta roinaa sitä voi olla välillä vaikea perustella. Mutta sellaisina hetkinä kuin eilen - mikä voitonriemu.
"Mä t-i-e-s-i-n, että näitä tarvitaan vielä!"

Löysin nimittäin tilkkulaatikosta vielä muutaman vanhan nahkapalan, jotka ovat joskus toimineet huonekaluverhoilun mallitilkkuina - jostakin lopettaneen huonekaluliikkeen jämäroskapoistosta aikoja sitten saatuja. Paksua, hyvää nahkaa (mutta karseissa väreissä: tilkut ovat jo monta kertaa olleet lähdössä viimeiseen sijoituspaikkaansa), joka nyt sai uuden elämän kynäkotelona.

Jos myös innostut väsäilemään tällaisia, voit kysellä nahkapaloja esim. huonekaluliikkeistä tai -tehtailta, tai ostaa niitä alan myyjiltä (esim. nahkatuotteita valmistavilla liikkeillä on joskus myynnissä monenlaista värjättyä nahkaa pienistä tilkuista aina isoihin vuotiin asti).

Ompelulaatikon kätköistä pari jämäpalaa leveää mustaa kuminauhaa ja kynäongelma ratkaistu:

Nahkapalan koko n. 46 x 30cm.
Palasta tuli kotelo 22-30 kynälle.

 

Mittasin ja merkkasin lyijärillä kuminauhan paikan.
Kiinnitin kuminauhan ompelun ajaksi nahkaan tavallisella teipillä.
Teipin leveys sattui olemaan sama, kuin tarvittava kynänmenevä
lenkki, joten laitoin teippejä poikittain kuminauhan päälle useita
vierekkäin: ompelemalla teippiluiskien välistä sai helposti 

täsmälleen oikean kokoisia lenkkejä.


Alareunaan jätin reilusti tyhjää tilaa, 

jotta sen voi kääntää kynien päälle:

 Kun kotelon rullaa kasaan, lenkit antavat hieman periksi
eivätkä kynät pysy kotelossa ilman mitään tukea: siksi tämä
alareunan kääntövara. (Ongelman voi ratkaista toki muillakin
tavoilla, mutta tämä siis yksi yksinkertainen vaihtoehto).

 Rullataan...

 

Tein nahkarei'ittäjällä reiän toiseen yläreunaan,
johon pujotin ohuen kuminauhalenkin - lenkin
voi vetää rullan ympäri, jolloin se pysyy kasassa.

Ei mikään uusi idea, mutta helppo ja nopea tehdä.
Ja lopputulos; ah, niin kätevä :)
Kovin kaunishan se ei ole, mutta se ei ollut tarkoituskaan - tarkoitus oli saada kynät järjestykseen ja terät pysymän edes jotakuinkin ehjinä.

Jos olet kovin näppärä ja viitseliäs, kynäkotelosta voi tehdä myös version 2.0, jonka voi koristella haluamallaan tavalla: esim. kuvioida nahan pinnan ulkopuolelta punsseleilla, polttamalla, kaivertamalla, maalaamalla... Tapojahan riittää.

Itse ajattelin tyytyä tähän.

Pala kakkuu.

Monen koulu- ja työpostauksen jälkeen voikin taas sujuvasti siirtyä kätevän emännän maailmaan, eikö? Perinteiset synttärikakku ja -ruokakuvat on tottakai julkaistava.
Näistä synttäreistä on kulunut jo jonkin aikaa (koulu ja työt pahasti häiritsevät näiden olennaisten asioiden jakamista), mutta kakuthan nyt ovat aina ajankohtaisia :)

Tänä vuonna tytsyjä juhlittiin näillä kakuilla:

Ruskeapintaisen kakun täytin suklaamoussella ja mansikkahillolla. Suklaamoussena jauheesta maitoon sekoitettava paksu suklaahippuinen mousse, jota voi syödä myös jälkiruokana sellaisenaan.
Kuorrutuksena vaaleanpunainen marsipaani prinsessakakun tapaan - ohueksi kaulittu marsipaani, joka on lätkäisty kakun päälle. Marsipaanin päälle sihtasin kaakaojauhetta (siksi marsipaani ei kuvassa juuri näy), reunoille mansikanmakuista kermavaahtoa.
Suklaa, mansikka ja pähkinäinen marsipaani maistuivat superhyviltä yhdessä.

Vaaleanpunaisen kakun täytteenä perinteisesti banaanisiivuja ja mansikkahilloa (perinteisyydestään huolimatta edelleen paras olemassaoleva kakuntäyte). Kuorrutteena mansikanmakuista kermavaahtoa.
Molemmissa kakuissa leivontahyllystä löytyviä hopeisia sokeripalloja ja jostain ulkomailta (muistaakseni Berliinistä) löytyneitä Disney-aiheisia suklaakonvehteja
(tosi hyviä muuten, suosittelen; suklaa oli hyvää ja sisällä vadelmavaahtotäyte).

Viime vuonna leivoin synttäreille myös suklaamuffinsseja ja koristelin ne:

Ja tänä vuonna hokasin, että saman koristelun voi tehdä myös valmiisiin muffinsseihin! Nerokasta. Tänä vuonna korvasin siis itseleivotut Fazerin vastaavilla ja koristelin ne samalla tavalla. Ei, tarkoitus ei ollut peittää muffinssien alkuperää :) Koristelu vaan tekee kaikesta vähän parempaa.
Kärsin hetkellisistä omantunnontuskista - liian kiireinen vai liian laiska leipomaan itse, tähänkö sitä on tultu... Mutta ehkä superruuhkavuosista kärsivä perheenäiti saa anteeksi pienet mutkien suoristamiset? Sitä paitsi muffinssit maistuivat ihan samalle kuin itseleivotut - valitettavasti :)

Tällä kertaa en tehnyt varsinaista lämmintä ruokaa, vaan korvasin sen suolaisella piirakalla. Tein kaksi pellillistä piirakkaa, ja se riitti oikein hyvin melko isolle joukolle. Piirakka on meillä varsin suosittu ja kaikeksi onneksi myös "maailman helpoin" ja nopein valmistaa - normaaliannokseen eli vuoan kokoiseen piirakkaan riittää:

1 valmis ruispiirakkataikinalevy
(valmistaja Kymppileipurit, kevyt (rasvaa vain 6%), löytyy pakastealtaasta)
1 mozzarella (n. 200g)
muutama tomaatti (3-4 kpl)
vähän sinappia, vähän basilikaa

Taikinan annetaan vähän aikaa sulaa ja painellaan vuoan pohjalle.
Taikinan päälle sivellään ohuelti sinappia (kyllä, sinappia!); yleensä käytän
Turun Väkevää tai Dijonia, mutta mikä tahansa sinappi käy.
Tomaatit ja mozzarella ohuiksi siivuiksi ja ne ladotaan lomittain piirakan päälle.
Ripaus basilikaa ja uuniin (200 astetta) n. 30-40 minuutiksi.
Valmis!
Ja to-del-la hyvää.

Sinappia karsastaville tiedoksi, että sinappi ei varsinaisesti "maistu" piirakassa: se vain tuo siihen jännän, mausteisen maun - eikä piirakkaan tarvi laittaa lainkaan suolaa.
Tätä piirakkaa on tarjottu meillä usein, eikä vielä kukaan ole jättänyt ottamatta lisää. Tai sitten meillä vain käy erittäin kohteliaita vieraita.

Synttäreillä tein tätä siis kaksi uunipellillistä: yhteen pellilliseen meni kaksi taikinalevyä (yhdistin ne ja painelin pellin pohjalle leivinpaperin päälle).
Toiseen piirakkaan laitoin mozzarellaa (3 pkt) ja toiseen fetaa (2 pkt).
Mozzarellan siivutin normaalisti ja laitoin limittäin tomaattisiivujen kanssa, fetan murensin käsin tomaattien alle ja päälle. Myös feta-versio toimii, suosittelen!


Koska tässä nyt ollaan kakkuteeman ympärillä, vielä yksi kameraan unohtunut kuva syksyisestä nimpparikakusta:

En enää muista mikä täyte tässä oli (todennäköisesti banaani-mansikka; olen välillä varsin mielikuvitukseton leipuri), kuorrutteena kermavaahtoa, koristeena Maraboun sydänkonvehteja, suklaaraastetta ja hasselpähkinärouhetta. Suklaa-hasselpähkinäyhdistelmä toimi loistavasti. Se oli hätävarakuorrute, myönnetään; koristelin sillä, mitä kaapista sattui löytymään - mutta se oli herkullista, parempaa, miltä näytti; ja aion käyttää sitä uudestaan, ihan tarkoituksella.


Lisää kakkujuttuja löydät täältä:

Poronlihakeitto ja pari kakkua

Synttäritunnelmia ja ruokaa

Triptyykki.

Anteeksi mikä?
"Kolmiosainen maalaus. Nykyisin melkein mikä tahansa kolmiosainen teos; sana tarkoittaa sekä esinettä itseään, että sen kolmiosaista muotoa. Tekotapa, koko ja materiaali voi vaihdella, mutta sommittelun kolmiosaisuus säilyy samana."

Koulutehtävä numero tuhatviisisataakuusimmentäkahdeksan, tai jotain.
Tehtävänä oli valita tapahtuma tai tarina omasta elämästä ja kuvittaa tarina triptyykin muodossa. Tai ei varsinaisesti kuvittaa, vaan toteuttaa triptyykki, joka tukee tarinaa - kuvastaa tapahtuman tunnelmaa ja kertoo jotakin sen merkityksestä itselle.

My story?
No tällainen:

Ehkä jonain päivänä poistan tämän postauksen ajatellen, mitä kaikkea kuraa onkin tullut tehtyä: mutta juuri nyt olen ihan fiiliksissä omasta kolmiosaisesta tarinastani.
Fiiliksissä mm. siitä syystä, että triptyykkiä tehdessä jouduin taas kerran oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja selviydyin siitä. Ja fiiliksissä myös siksi, että tähän asti olen tehnyt guasseilla vain muotoja - triptyykkiin tein niillä elämäni ensimmäisen esittävän työn.
Juuri tämän takia olen taas opiskelemassa.


Projekti alkoi pyörästä.

Jonka väänsin rautalangasta.
?
No koska tarinaani liittyy pyörä ja halusin toteuttaa sen jotenkin
muuten kuin piirtämällä tai maalaamalla.

Tai no itse asiassa kaikki alkoi kyllä näistä.
Kaksi 50x70cm kapalevyä, joihin maalasin "mustan yön".
Akryylillä ja isolla karhealla siveltimellä saa aikaan mielettömän
hienon tekstuurin levyn pintaan.

Pyörän kiinnitin levyyn hieman paksummalla rautalangalla.

Sitten tarinaan hahmo, jonka piirsin lyijykynällä.
Otin hahmoon mallia satunnaisista valokuvista, jotta sain
"afroamerikkalaiset" piirteet varmasti oikein. Piirteitä on
otettu useista eri kuvista ja omasta mielikuvituksesta, eli
tyypin ei pitäisi muistuttaa ketään todellista henkilöä :)
Kädet eivät tahtoneet onnistua sitten millään. Turhauttavaa.

Hahmo ja tarinan referaatti.
Tyypistä piti tulla karski, karu ja pelottava - lopputulos oli
kuitenkin aika nössö.

Skannasin piirroksen ja muokkasin sitä photarilla:
en edelleenkään saanut hahmosta tarpeeksi pelottavaa.

Välikritiikissä tuomio oli aika yksiselitteinen: lyijykynäpiirroshahmo ulos.
Pyörä ja taustat ok, mutta hahmo on liian erilainen eikä sovi kokonaisuuteen.
Ja se oli kyllä ihan totta.

Siis uusi yritys.
Maalasin guasseilla lyijykynäpiirroksen pohjalta uuden
version - josta tulikin jo huomattavasti ahdistavampi.
Ja tyylillisesti kokonaisuuteen paremmin istuva.

Jeps, olen tyytyväinen.
Vielä teksti, ja triptyykki on valmis ripustettavaksi.

Ripustukseen olen loppujen lopuksi todella tyytyväinen.
Halusin kokonaisuuteen vähän "kolmiulotteisuutta" ja
se onnistui: sivuun asetettu spotti heijastaa eri tasossa
oleville osille varjoja, jotka tuovat kokonaisuuteen lisää
"yön pimeyttä" ja luo vaikutelmaa öisellä kadulla olevien
rakennusten varjoista.

Hahmon asemointi onnistui myös: edestä katsottuna vaikuttaa siltä, että käsi jatkuisi alas vasemmanpuoleiseen levyyn. Ensimmäisestä kuvasta (ks. ylhäällä) sen näkee ehkä parhaiten.


Jeps, yksi itseni ylitys jälleen tehty :)

Runonmaassa asuu sininen käärme

...on Lahden Runomaraton ry:n julkaisema runokirja, johon on koottu lapsille ja nuorille suunnatun valtakunnallisen Runonmaa 2013 -runokilpailun satoa.
Toteutin kirjan ulkoasun (kuvitus ja taitto).

Ihku työ: sain tutustua runouteen, johon ilman tätä pestiä en - voin rehellisesti myöntää - olisi todennäköisesti koskaan tutustunut. Osa runoista on hämmentävän hyviä ja herätti voimakkaitakin tunteita. Ei suomen kieli vaikuttaisi olevan lainkaan huonoissa kantimissa "nuorimman sukupolven" käsissä.

Tähän liittyi myös ensimmäinen e-kirja -projektini; olen siis nyt virallisesti siirtynyt nykyaikaan :D Sähköisen eli e-kirjan taitossa sekä joutui että sai pohtia aivan eri asioita perinteisen painetun kirjan taittoon verrattuna.


Kirjan julkistamistilaisuus 5.2.2014
(Kuvat Hannu Ainasoja)

Etelä-Suomen Sanomat 6.2.2014

Uusi Lahti

Kirjaan tekemääni kuvitusta löydät portfoliostani www.ces.fi. 
Kuvitus on yhdistelmä musteella tehtyjä piirroksia ja vektorigrafiikkaa.
Pyrin siihen, että kuvitus toimii sekä sivuittain että aukeamittain.

Tämä oli mielestäni yksi kiinnostavimmista runoista.

ISBN 978-952-68080-1-7.
96 sivua.
© Lahden Runomaraton ry

Myynnissä mm. eLibriksessä, www.elibris.fi
http://www.elibris.fi/runonmaassa-asuu-sininen-kaarme-p-100744.html


Aiempia Lahden Runomaratonille tekemiäni töitä löydät täältä.

Samoista ideoista.

Nonni, ajattelee nyt moni - nyt se eukko on seonnut ihan totaalisesti.
On saanut jonkun suuruudenhulluuskohtauksen ja kuvittelee itsestään jokseenkin liikoja. Huh huh.





Tekemäni juliste vuodelta 2012.

Samaa julistetta käytettiin myös viime vuonna.
Pallot piirsin muuten alusta loppuun itse.

Applen Mac 30v -mainos
parin viikon takaa.













No ei.
En ole seonnut enkä kuvittele itsestäni liikoja.

Kun näin Macin mainoksen ajattelin heti vappujulistettani parin vuoden takaa. En hetkeäkään kuvitellut olleeni Applen graafikoiden innostuksen lähde, vaan lähinnä mieleeni tulivat kaikenlaiset plagiointikeskustelut ja -syytteet kuluneen vuoden ajalta. Sinänsä kenties jo loppuunkaluttu aihe - ja osa tapauksista nyt oli aivan päivänselviä, se siitä. Kaikki minut tuntevat tietävät, mitä tällä hetkellä ajattelen eräästä merimakosta - tämä ei siis ole mikään puolustuspuhe kyseiselle firmalle.

Mutta kohu nosti esille myös kaikenlaisia sivuosan esittäjiä - ja yhtäkkiä kaikkien mielestä heidän töitään oli tavalla tai toisella plagioitu. Oli kaikenlaista oman taiteilijuutensa ja omaperäisyytensä korostajaa, oli Hellä Luikko-Sandmania (vai-mikä-se-nyt-oli) sun muuta. Jotkut kokivat olonsa vallan raiskatuksi.

Koska jonkun toisen ajatus oli niin lähellä heidän omaansa.

On kuitenkin fakta, että kaksi - tai kaksikymmentä - suunnittelijaa voi tulla toisistaan tietämättä, toisiaan kopioimatta hyvin samankaltaiseen lopputulokseen omassa suunnitteluprosessissaan.

Kukaan - ja toistan kukaan - ei enää tässä vaiheessa maailmankiertoa keksi mitään kokonaan uutta. Kaikki - ja toistan kaikki - on jo keksitty. Kukaan suunnittelija tai taiteilija ei ole enää sataprosenttisen omaperäinen eikä tule koskaan luomaan mitään, mitä joku toinen ei olisi jo joskus jollakin tavalla toteuttanut. Enkä tarkoita tällä sitä, että kaikki nykyään tai tulevaisuudessa tuotettu olisi jonkun toisen kopio - vaan sitä, että se aivan sataprosenttisella varmuudella on saanut vaikutteita jostakin tai joltakin.

Koko "luova ala" kuvataiteista musiikkiin perustuu vaikutteisiin. Jokainen ammentaa omista vaikuttimistaan, joku luonnosta, joku autoista, joku rakennuksista, joku musiikista, joku hieroglyfeistä. Se, mitä "luovan prosessin" lopputuloksena syntyy, on tekijän oma näkemys jostakin asiasta. Se ei ole kopio, mutta se ei myöskään ole mitään, mitä ei olisi koskaan missään nähty tai kuultu. Ikinä. Se on sekoitus tekijän omia aivoja ja tunteita ja sisäistä maailmaa sulatettuna yhteen kaikkien ulkoisten vaikutteiden kanssa. Ja tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei elä säkissä. Nykymaailmassa kukaan ei enää elä niin korvessa ja niin ilman yhteyttä ulkomaailmaan, että mikään tai kukaan ei pystyisi vaikuttamaan alitajuntaan. Vaikka et haluaisikaan, kaikki näkemäsi, kuulemasi ja haistamasi jää jonnekin - mielen sopukoihin, josta se sitten joskus putkahtaa; vaikket enää edes muistaisi mitä, missä tai milloin.

Jos maalari maalaa valokuvantarkan maalauksen maisemasta, onko se kopiointia? Onko maalari jotenkin omaperäisesti toteuttanut omaa visiotaan tai luonut jotakin uutta? Jos joku maalaa soppapurkin, onko se kopiointia ? Jos joku maalaa upean graffitin, onko se omaperäistä, onko se uutta?

Tuntuu, että musiikissa "vaikutteet" annetaan helpommin anteeksi kuin vaikkapa kuvataiteissa. Muusikoille on täysin luonnollista luetella kaikki mahdolliset muut muusikot ja biisit, jotka ovat vaikuttaneet heidän musiikkiinsa - ja kukaan ei pidä sitä minään. Kukaan ei sano, että kas, tuota samaa kolmen soinnun kuviota on kyllä käytetty jo ennenkin - tyyppihän plagioi. Täsmälleen samoilla soinnuilla voi syntyä jotain kiinnostavaa ja uudentyyppistä.

On myös jotenkin koomista, että kuvataiteilijan pitäisi yksityiskohtaisesti tilittää ja selittää ja yksilöidä kunkin teoksensa inspiraation lähteet - vaikka teos itsessään olisi täysin eri tyylinen, eri tekniikalla toteutettu ja erilaisen tunnelman omaava, kuin inspiraation lähteenä olleet teokset. Eihän muusikkokaan tee niin jokaisen uuden kappaleensa kohdalla.
Kopio on yksi yhteen samanlainen - ei etäisesti jotakin toista muistuttava, "samantyyppinen". Ja siinä on selvä ero - nimittäin jos tarkkaan katsotaan, jokaikinen uusi teos, uusi biisi, uusi logo ja uusi huonekalu muistuttaa etäisesti jotakin toista, jo olemassa olevaa. Plagioivatko kaikki siis toisiaan?

Vaikka sanonkin, että kukaan ei enää luo ikinä mitään uutta, se ei tarkoita sitä, etteikö kukaan voisi enää luoda mitään merkittävää. On paljon hyvää taidetta, paljon hyvää suunnittelua, paljon hyvää musiikkia - vaikka siinä ei varsinaisesti olekaan mitään konkreettisesti "uutta". Jokainen suodattaa kokemansa oman sisäisen suodattimensa kautta, ja lopputulos on silti jollakin tavalla "uusi ja erilainen", vaikka se olisikin "jo aiemmin tehty". Uusi näkökulma, uusi tapa tehdä, uusi tapa yhdistää asioita - se merkitsee. Ei se, että jokaikisen taideteoksen tai biisin tai graafisen suunnittelun tuotteen voikin käytännössä "purkaa osiin" ja havaita, ettei siinä itse asiassa mitään uutta ole - tuohan on ihan sama kuin sillä yhdellä siinä ja tuossa on ihan selvästi vaikutteita siitä-ja-siitä. Kuinka tylsää.

Tulee vielä monta taiteilijaa ja monta suunnittelijaa, jotka luovat jotakin merkittävää. Jotakin suurta ja omassa ajassaan merkityksellistä; jotakin, joka liikutta ihmismassoja - vaikka se ei olekaan mitään uutta, eikä todellakaan mitään täysin originaalia ja omaperäistä.

Lienee mennyt tajunnanvirraksi jo aikoja sitten - pointtini siis?
Applen mainoksessa idea on hauska; näyttää, mihin ensimmäinen Mac pystyi (piirtämään yksinkertaisen mustavalkoisen ilmapallon, lähinnä ääriviivat) ja mihin Mac pystyy nyt. Mutta miksi juuri ilmapallot - miksei vaikka kukkia tai värikkäitä kaloja?
No mitä sillä on merkitystä.
Applen graafikko nyt vain sattui ajattelemaan ilmpalloja - ilmapallot tai niiden kuvathan eivät ole kenenkään yksityisomaisuutta. Voin myös kertoa; ilmapalloja on käytetty kuvituksessa ehkä tsiljoona kertaa. Aivan kuten ruohoa, nurmikkoa, lintuja, kaloja, kukkia...
Jos joku haluaisi, voisi nähdä ilmapallojen toteutuksessa paljon samaa - no tottakai, molemmathan on piirretty koneella. Macillä. Mutta pitäisikö tässä nyt tuntea itsensä jotenkin raiskatuksi? Voi hyvää päivää. Ei tässä ole kyse plagiarismista. Ei Applen graafikko ole matkinut vanhaa julistettani.
Kaksi - tai kaksisataa - ihmistä voi aivan hyvin tulla toteuttaneeksi saman idean.
Voi kun Helläkin sen tajuaisi.