Kuka haluaa, että asiat muuttuvat?

Näistä työelämän aiheista on kauhean vaikea - ellei jopa mahdoton - keskustella ilman, että molempien puolien ääripäät (joista kumpikin käyttää jopa humoristisen samanlaista propagandaa oman mielipiteensä tueksi, vain vastakkaisilla argumenteilla) hyökkäävät kimppuun ja puusilmäisen tahallisesti väärinymmärtäen torppaavat kaikki yritykset järkevään mielipiteiden vaihtoon - siksi en tästä asiasta juuri julkisesti keskustelekaan.

Mutta sen sanon - ihan vaan pari randomia nuolasua pinnalta - että:

--- Kukaan meistä ei koskaan tule palkkatyöllä rikastumaan, sen luulisi olevan kaikille selvää - mutta palkkatyöllä voi elää hyvää ja mukavaa elämää: ja mielestäni tärkein pointti on se, että omalla työllä ja siitä saatavalla korvauksella tulee mukavasti toimeen. Mielestäni lähes kaikilla aloilla Suomessa palkkataso on jopa yli tämän - miten suomalaiset ovat niin valmiita sulkemaan silmänsä omalta hyvinvoinniltaan? Tottakai on ympäristön ja olosuhteiden luomia ongelmia, jotka aiheuttavat mm. sen, että omalla työllä ei aina tule toimeen - ja silloin yhteiskunnan tehtävä on auttaa, siitä lienemme kaikki samaa mieltä.

--- Kaikella kunnioituksella yhteiskunnan kannalta ehdottomasti tärkeimpiä töitä tekeviä kohtaan, joita arvostan suuresti ja joiden toivon saavan työstään kohtuullista korvausta (kuten esim. hoitohenkilöstö ja pelastustoimi): mutta verrattuna moniin muihin aloihin, joihin vaaditaan paljon koulutusta, palkkataso ed.main. aloilla on sellainen, että sillä tulee mukavasti toimeen. Oikeesti. En tunne yhtään "huono-osaista" hoitohenkilökunnan edustajaa - tiedän toki eläväni kuplassa, koska tiedän hyvin, että sellaisiakin tottakai on: mutta en usko sen johtuvan sunnuntailisien määrästä. Siihen on kenties ihan muita, jo edelläviittaamani kaltaisia syitä.

--- Erilaisia ammattiryhmiä ja niiden palkkaehtoihin liittyviä leikkauksia enemmän minua huolettaa oikeasti huono-osaiset, joilla ei ole tukiverkkoja: esimerkiksi yksinhuoltajat (ja monet muut), joista monet ovat nimenomaan naisia. Näitä ryhmiä yhteiskunnalla on velvollisuus tukea - mutta näidenkään ryhmien ongelmat eivät liity sunnuntailisiin tai sairauspäivien karensseihin. On todella puusilmäistä propagandaa - sekä naisten että miesten - paukuttaa, kuinka naiset ja huonopalkkaiset 'lähihoitajat' nyt maksavat laskun ja herrat senkun elävät leveästi: ei tämä juttu nyt ihan näin oikeasti mene (paitsi puusilmäisten yksinkertaistajien puheissa)

--- Tein itse aikanaan 8 vuotta yö- ja vuorotöitä "oman terveyteni" joka yö vaarantaen, ilman juuri minkäänlaisia iltalisiä ja melko alhaisella peruspalkalla. Olisin tehnyt myös ilman sunnuntailisiä, vaikka ne - tottakai - mukavalta silloin tuntuikin. Työ oli hemmetin raskasta, mutta "valintakysymys".

--- Olen tehnyt viimeiset viisi vuotta töitä - täysin vapaaehtoisesti ja omasta halusta - huomattavasti paljon huonommalla palkalla, kuin mitä korkeakoulutukseni perusteella palkkavaatimustaso olisi ja paljon huonommalla, kuin yhdenkään sairaanhoitajan peruspalkka (ja vieläpä ilman minkäänlaisia lisiä); koska olen halunnut tehdä niitä töitä. En ole kokenut tarvetta syyttää siitä yhteiskuntaa, vaikka totta hiivatissa mä omasta mielestäni ansaitsisin enemmän palkkaa. Jep, se on "valintakysymys".

--- Jättäydyin jokin aikaa sitten - vapaaehtoisesti ja omasta halusta - pois huonopalkkaisesta työstäni ja siirryin vielä huonommin palkatuksi yrittäjäksi, jolla ei ole työaikoja, ei lisiä, käytännössä ei lainkaan työttömyysturvaa, ei palkallisia sairauspäiviä, ei ylityökorvauksia, ei pekkaspäiviä, ei työterveydenhuoltoa - ja huomasin, ettei myöskään oikeutta valittaa tästä.
Jep, jälleen "valintakysymys". (Pienenä välihuomautuksena: 99,9% yrittäjistä ei ole Nalle Wahlrooseja tai optiomiljonäärejä).
Ihmettelen vain sitä, miksi pienyrittäjälle saa sanoa huonopalkkaisuudesta puhuttaessa "valintakysymys", mutta esimerkiksi lähihoitajalle ei? Miksi lähihoitajan tai paperimiehen penätessä oikeuksiaan se on oikeutta ja rohkeutta, mutta yrittäjän niin tehdessä se on itsekästä valittamista? Miksi pien- ja yksinyrittäjä ei saisi verrata itseään palkansaajaan? Käytännössähän täsmälleen samaahan palkansaaja ja pienyrittäjä kuitenkin tekevät: töitä. Paitsi että yrittäjältä puuttuvat kaikki edellämainitsemani edut (plus joskus jopa palkka), jotka palkansaajalle ovat itsestäänselvyys. Tiedostan, etten tee "yhteiskunnallisesti merkittävää" työtä, kuten pelasta henkiä, mutta koen silti olevani tärkeä ja merkityksellinen yhteiskunnan osanen - työllistän itseni ja olen pois kortistosta/muiden tukien piiristä ja maksan veroja, joilla kai maksetaan ehkä jonkun eläkettäkin tai lapsen hoitoa sairaalassa. Itse en tästä (vielä toistaiseksi) palkkaa saa (vaikka veroja maksan silti joka kuukausi) - mutta sehän on tässä keskustelussa täysin epäolennainen seikka. Olen marisija.

--- Jos lasketaan puusilmäisesti sitä, kuinka paljon sunnuntailisien pienennys vaikuttaa kokonaisansioihin, pitäisi myös yhtälailla laskea millaisista kokonaisansioista se on pois - jos esimerkiksi vuosiansiot palkansaajalla ovat lisineen 45.000 euroa, ei mielestäni 1.700-3.400 euroa (lisien vähennyksistä johtuen) ole kovin iso "uhraus". Tekisin mitä tahansa ansaitakseni joskus edes 40.000 euroa vuodessa. Vielä sitä päivää ei ole näkynyt - vaikka korkeakoulututkintoa, osaamista, kokemusta ja ikää löytyykin. Olen nainen, olen pienipalkkainen ja teen helvetisti töitä (ja aion tehdä jatkossakin, jos terveyttä riittää) - en syytä yhteiskuntaa näistä valitettavista olosuhteista; vaikka totta hiivatissa mä ansaitsisin omasta mielestäni enemmän palkkaa.

--- Lisien EI tulisi olla osa 'palkkatasoa'. Se on lähtökohtaisesti väärin. Ihan samalla tavalla, kuin että ameriikassa tarjoilijoiden tuntipalkka on minimi, koska tippien lasketaan nostavan palkkatasoa - sekin on väärin. Jokaikisen ammattiryhmän peruspalkan ja "taulukkopalkan" tulee olla sellainen, että sillä tulee - ilman minkäänlaisia lisiä - mukavasti toimeen. Palkkatason tulee olla kaikkien tiedossa (niinkuin se nyt on) ja yksiselitteinen. Tämä on mun mielestäni ideaali. Lähtökohtaisesti siis esimerkiksi paljon tapetilla olevien sairaanhoitajien ja poliisien ihan pohjimmainen peruspalkka tulee olla sellainen, että sillä tulee mukavasti toimeen - lisiä ei saa eikä voi sotkea siihen kuvioon. Ja näin on ilmeisesti nyt vuosien saatossa käynyt - ja joka aiheuttaa nyt sen, että lisien vähentäminen tuntuu epäoikeudenmukaiselta palkkatason alentamiselta. Sairaanhoitajien ja poliisien tulee minunkin mielestäni ehdottomasti saada kohtuullista korvausta - mutta arvovalinta on se, millaiseksi tuo peruspalkka määritellään. Ja mielestäni juuri se olisi ammattiliittojen tehtävä - ei tämä lisien kanssa pelleily. Ammattiliitot ovat pitkälti itse vääristäneet koko palkkatasokeskustelun ja antaneet samalla sen mielikuvan jäsenilleen (siis myös minulle, kun vielä maksoin jäsenmaksua ja jonka maksamisen lopetin, koska koin palkansaajana ammattiliitojen toiminnan kyseenalaisena), että tekevät jotakin "tavallisen työläisen puolesta".

--- Mun mielestä työnantajalla - eikä kellään sen koommin - ole velvollisuutta maksaa krapulapäivistä, pitkäksi venähtäneistä viikonlopuista, motivaation puutteista tai mystisistä nilkkaongelmista (joihin lääkäritkään eivät löydä selitystä) johtuvista lepopäivistä. Ja joo, tiedän, että suurin osa meistä on rehellisiä "oikeasti sairastavia" ihmisiä - mutta 20 vuotta palkansaajana ja duunarina on opettanut, että työnantaja maksaa myös edellämainituista. Jokainen, joka on oikeasti sairas saa apua, saa ilmaisen terveydenhuollon eikä tarvitse mennä sairaana töihin. Se on fakta. Miksi yhdestä karenssipäivästä on noussut tällainen poru? Ja kaikki varmaan tietävät sen "vitsin" (joka tosin on täyttä totta), kuinka julkisella sektorilla on esim. työsuhteen loppuessa tapana heittää, että sulla on vielä näin-ja-näin paljon saikkupäiviä käyttämättä, milloin pidät ne (liittyen siihen, että vuodessa on työehtosopimuksen mukaan tietty määrä palkallisia sairauspäiviä). Saikkupäiviä käyttämättä??? Täysin absurdia. Asia, jolle kaikki nauravat, mutta joka kuitenkin - jostain syystä - yleisesti hyväksytään. Mun mielestä meidän veronmaksajien ei pitäisi joutua maksamaan (välillisesti, yhteiskunnan kautta) tällasia "käyttämättömiä saikkupäivä" ja vastaavia "saavutettuja etuja".
Mutta ehkä mä en vain ymmärrä asiaa.

--- Suomalaiset olivat vielä vähän aikaa sitten kovia arvostelemaan kreikkalaisia ja sitä, miten tyhmä, itsekäs ja liian hyvään tottunut koko kansa oli: kansa, joka ei ymmärtänyt, että jonkunhan ne kaikki tuet ja palkat pitää maksaa. Että raha ei - aikuisten oikeesti - kasva puussa eikä sitä voi vaan painaa lisää. Että sen pitää oikeesti tulla jostakin. Ja nyt - täällä meillä Suomessa? Lähes identtinen tilanne. Kukaan ei halua luopua saavutetuista eduista, kukaan ei halua joustaa, kaikki leikkaukset on pelkkää valtiovallan ja hallituksen kusetusta ja törkeää "tavallisen ihmisen hyväksikäyttöä". Vaikka on aivan selvää, ettei mikään yhteiskunta, ei yksikään, kestä sellaista kulurakennetta kuin meillä. Ja tässä ay-liike kusee suoraan sanottuna omaan nilkkaansa - ja sanon tämän, vaikka olen itse ollut viimeiset 20 vuotta nimenomaan duunari ja palkansaaja.

--- Miten ihmeessä nämä nyt tapetilla olevat leikkaukset "vähentävät perheiden yhteistä aikaa" ja ovat siksi tuomittavia? Hei c'mon - mikä ihme argumentti toi on? Niinhän sillä työllä on tapana tehdä. Häiritä ikävästi vapaa-aikaa. Kaikki - ja tarkotan kaikki - on järjestelykysymyksiä: meillä kaikilla lapsiperheillä, työstä riippumatta. Tottakai se on ajoittain hankalaa. Ja se on ärsyttävää. Ja vaatii aikaa ja vaivaa ja tekemistä ja luovuutta. Mutta kukaan, joka haluaa viettää lastensa kanssa aikaa, ei tarvi siitä Suomessa tinkiä, jos ei halua - työstä ja työajoista riippumatta. Ja tottakai järjestely on helpompaa meillä, joilla on tukiverkostoa, on sukulaisia ja on asiat niinsanotusti "kunnossa" (ja olen omasta osastani kiitollinen) - mutta ne joilla ei ole, ovat nimenomaan niitä, joita meillä yhteiskuntana on velvollisuus auttaa. Mutta ne ongelmat eivät johdu sairauspäivien karensseista.

--- Tulen aina, aina olemaan heikoimman puolella ja meillä yhteiskuntana on velvollisuus auttaa huono-osaisia yhteiskunnan jäseniä. En hyväksy sortoa, en riistämistä enkä hyväksikäyttöä - mutta Suomessa usein tuntuu, että on hyvin pitkälti hämärtynyt ajatus siitä, mitä sorto, riistäminen ja hyväksikäyttö oikeasti ovat. En ole kommunisti, en ole kapitalisti (enkä varsinkaan riisto-sellainen) en punainen, en vihreä enkä sininen - enkä oikein mikään muukaan. Mun mielestä mä olen ihan tavallinen ja vieläpä ihan järkevä ihminen - joka yrittää ajatella omaa napaa pidemmälle ja yli kaikkien rajoittavien ideologioiden. Monet aiemmat leikkaukset ovat lähes kuolinisku omien lastemme hyvinvoinnille ja niitä en tule koskaan hyväksymään. Mutta vaikka kuinka - etenkin täällä tunneöverit joka päivä vetävässä somessa - yritetään toisin manifestoida, nämä työelämän leikkaukset joista nyt puhutaan eivät liity ollenkaan samoihin asioihin.

--- Ja lopuksi: entäs nämä molempien ääripäiden käyttämät propagandakeinot? Molemmat kokevat (tietenkin) olevansa ainoan oikean totuuden äärellä ja aseet ovat sen mukaiset; fanaattisuusaste ja keinot on täsmälleen samat, argumentit vastakkaiset. Facebook-tempaus ei esimerkiksi ole uskottava, jos sen takana sattuu olemaan joku vastapuolen mielestä kyseenalainen henkilö - on aina pakko yrittää kaivaa kuoppaa vastapuolella olevien jalkojen alle. Itse mm. teen töitä myös perjantaina 18.9. ja osoitan sille tukeni myös julkisesti. En siksi että olisin keskustalainen, en siksi että olen yrittäjä, en siksi että olisin toimittajien aivopesemä - vaan siksi, että olen oikeasti sitä mieltä, että se on ainoa oikea tapa toimia. Tekisin aivan satavarmasti töitä myös siinä tapauksessa, että olisin edelleen palkansaaja. Lakkoilemalla sahaamme vain omaa kansallista oksaamme, eikä kukaan - ihan oikeasti - hyödy. Ainiin, ja mikä tää "rikkuri"-juttu on? Rikkureitako ne, jotka haluavat tehdä töitä? Voi itku.

Nonni. Tulipahan sanottua.
Ja nyt sitten vaan odottamaan, kuinka paljon sitä skeidaa niskaan sataa.
Vai voisko olla, että joku muukin ajattelis edes suurinpiirtein samansuuntasesti?


PS. siltä varalta, että tähän kirjotukseen nyt jostain syystä sattuisi tulemaan kommentteja: mun kanssa saa olla eri mieltä. Mä luen mielelläni myös eriäviä mielipiteitä ja hyvin perusteltuja kannanottoja - yritän olla olematta puusilmä. Mutta kaikki 'haista-paska-riistokapitalistiyrittäjä' ja 'sä-et-tiedä-mistään-mitään-koska...' -tyyppiset kommentit on täysin turhia. Poistan ne samantien, koska niiden keskusteluarvo on täysi nolla.

Pelkkää pintaa

Kun vanhemmat miettivät lastensa harrastuksia ja saavat koulusta tai tapahtumista kaikenlaisia fläbäreitä käsiinsä tutustuttavaksi, minkälaiseen esitteeseen arvelisit heidän tarttuvan? Millainen lappunen herättää kiinnostusta ja saa innostumaan harrastuksesta - ja millainen lippunen lentää suoraan lehtiroskikseen?

Jos nyt lapsen repusta sattuisi löytymään vaikkapa tällainen allaoleva valikoima esitteitä erilaisista harrastusmahdollisuuksista (huom. kuvitteellinen tilanne), minkä harrastuksen pariin vanhemmat alkaisivat rahojansa mieluusti ohjata?

Toim. huom. Täysin satunnainen ja sattumanvarainen valikoima esitteitä:
en ota valikoimalla kantaa näihin harrastuksiin, en niiden järjestäjiin
enkä liiemmin esitteisiin, niiden toteutukseen tai toteuttajiin.

Mitä veikkaat?
Mihin itse tarttuisit?
Mikä herättäisi sinun kiinnostuksesi?
Jos edelleen oletetaan, että kaikki yllämainostetut harrastukset olisivat sinulle/lapsellesi täysin yhtä kiinnostavia tai epäkiinnostavia, ja kaikki olemassaolevat harrastukset fudiksesta street danceen ja rokkimuskareista balettiin olisivat samalla viivalla?
Olisiko se 1) iloinen, värikäs, kädessä mukavalta tuntuva, raikas ja rempseä jalkapalloilijaotus-flyer vai 2) valkoinen A4-tulostuspaperi täynnä tekstiä?

Ihan mielelläni kuulen mielipiteitänne - mutta oman työkokemukseni ja koulutukseni perusteella veikkaisin, että lähes 100%:lla varmuudella valkoinen A4 täynnä mustaa tekstiä Times New Roman -fontilla jää lukematta.
Olenko väärässä?

Mutta mitä jos tuo teksti olisikin sommiteltu lukemista helpottavasti, kirjoitettu miellyttävällä ja helpostiluettavalla typografialla, mukana olisi sopivasti väriä ja aiheeseen sopivaa laadukasta kuvitusta (valokuvaa tai grafiikkaa), esitteen koko olisi sisältöön sopivan kokoinen ja järkevässä formaatissa, paperikin olisi jotain muuta kuin tavallista tulostuspaperia; vaikka vähän paksumpaa tai vähän 'pehmeämpää' tai ei-niin-valkoista tai sitten sellaista, joka saa värit ja kuvat näyttämään vähän kirkkaammilta tai muuten vaan paremmilta.

Muuttuisikohan tuo täsmälleen sama teksti yhtään kiinnostavammaksi? Tuntuisikohan itse asiassa koko harrastuskin paljon kivemmalta ja houkuttelevammalta? Muuttuisikohan harrastuksen hintakin vähän epäolennaisemmaksi tekijäksi eri vaihtoehtoja pohdittaessa?
Kokemus ja erilaiset markkinointitutkimukset kertovat, että kyllä se muuttuu.

Ja ihan vaan siksi, että se pieni flyer viestittää, että tämä harrastus on KIVAA! Täällä on kivat ohjaajat, täällä on laadukasta toimintaa, täällä lapsi viihtyy, tämä on jokaisen maksetun pennin arvoinen, tämä on coolia!

Kaikki yllämainitut triviaalit yksityiskohdatkin ovat osa isompaa markkinointikokonaisuutta, jossa jokaisella pienelläkin valinnalla voidaan joko herättää kiinnostus - tai olla herättämättä. Tavallinen Keijo-kadunmies tai Tyyne-tientallaaja sanoo tässä vaiheessa tietenkin, ettei jollain fontilla nyt ole yhtään mitään merkitystä siinä, minkä harrastuksen joku lapselleen valitsee. Naurettavaa suorastaan. Eikä varsinkaan jollain paperilla, hah! Mutta Keijo tai Tyyne eivät ehkä itse edes tiedosta, että kylläpä niillä vain on. No ei tietenkään niin suoraviivaisesti - "ei hitsi onpa kiva paperi, meidän lapsi alkaa pelaamaan fudista". No ei. Ja jos jo ennen lapsen syntymää on päätetty, että meidän piltistä tulee tanssija, eivät välttämättä mitkään markkinointieffortit saa mieltä muuttumaan.
Mutta nykyajan valtavassa informaatio- ja mainostulvassa sekä Keijo että Tyyne valitsevat kuin valitsevatkin sieltä koulurepun paperisilpusta luettavakseen sen lappusen, jossa joku herättää kiinnostuksen. Se voi olla väri, kuva, muoto - tai se paperi.

Tilanteessa, jossa valittavana on kymmeniä harrastusvaihtoehtoja, isoimmissa kaupungeissa ehkä lähemmäs satoja, ei toimintaansa markkinoivalla enää oikein olisi varaa valkoisiin aanelosiin mustalla tekstillä. Ja laajempaan mittakaavaan siirrettynä ei kenelläkään - ei yrityksellä, joka haluaa myydä eikä yhdistyksellä, joka haluaa esitellä toimintaansa. Ei millään toimijalla, joka haluaa erottua tai olla kiinnostava. Eikä varsinkaan, jos haluaa tehdä rahaa toiminnallaan. Edes vähän.

Se on tietenkin kauhean pinnallista. Ja hirveän kylmää. Ja tosi hölmöä.
Joo, niinhän se on. Se on surkeaa, kuinka pinnallisia me kaikki ollaan. Että meitä kaikkia ihmisinä kiinnostaa ja meidän huomion herättää joku kivan näkönen juttu.
Olisihan se ihan hirveän ideaalia, että kaikki yrityksetyhdistyksetjakaikkimuut toimialasta riippumatta tekisivät samanlaisen valkoisen aanelosfläbäreen omasta toiminnastaan/tuotteestaan ja sitten asiakas - tässä esimerkkitapauksessa lapselleen harrastusta harkitsevat vanhemmat - voisivat puhtaasti pelkän sisällön perusteella tehdä päätöksensä tuotteen - tässä tapauksessa harrastuksen - kiinnostavuudesta.
Joo.
Ja kuinka realistista toi nyt sitten on?
Markkinointia ja mainontaahan on käytetty myynnin edistämiseen jo muutama sata vuotta ja nykypäivänä kiinnostavan matskun tuottamisen tärkeys on vain entisestään lisääntynyt. Ei ihmiset eivätkä perusasiat, kuten tunteisiin vetoaminen, mielenkiinnon herättäminen ja muu markkinointiblaablaa ole muuttuneet yhtään mihinkään muutamaan sataan vuoteen.
Ihmisen primitiivinen reagointi ulkoisiin ärsykkeisiin on edelleen tallella - eikä se liity "pinnallisuuteen" millään tavalla. Ennen ulkoinen ärsyke saattoi olla suden ulvonta tai epämääräinen läjä keskellä polkua - nykyään se voi olla, no, vaikka hauskan näköinen esite tai näyteikkuna.

On ihan turha läimäistä tähän mitään prosentteja tai markkinointitutkimusten tuloksia tai muuta tylsää, ei se ketään vakuuta. Jokainen voi tehdä markkinointitutkimuksen ihan itse: seuraa vaikka vain viikon ajan, mikä sinun huomiosi herättää.
Millaisiin lehtiin/esitteisiin/lippulappusiin/mainoksiin/tuotepakkauksiin/jne. itse kiinnität huomiota, millaiset tekstit itse jaksat lukea loppuun, millainen lehti-ilmoitus herättää mielenkiintosi jne. Mikä tekee niistä kiinnostavia? Miksi luit juuri tämän-ja-tuon esitteen? Olisitko kiinnostunut tekstistä itsestään, jos se olisi ollut pelkkää tekstiä ilman minkäänlaisia visuaalisia elementtejä? Tämä vaatii vähän keskittymistä ja sitoutumista, mutta viikon jälkeen voit jo melko varmasti sanoa, onko tämä blogikirjoitus silkkaa huuhaata.

Ja silti on edelleen toimitusjohtajia, on toiminnanvetäjiä, on työntekijöitä, on laitosten johtohahmoja, on yhdistysten hallituksia ja säätiöiden puheenjohtajia, jotka ovat sitä mieltä, että heidän tuotettaan (tavara/palvelu/toiminta/whatevö) markkinoidaan parhaiten ja riittävästi itse kirjoitetulla valkoisella aanelosella täynnä tekstiä. Jotka Keijon ja Tyynen tavoin ajattelevat, että markkinointi itsessään on turhaa - pelkkää pintaa, jolla ei sinänsä ole mitään arvoa; eikä siihen kannata panostaa, saati maksaa siitä. "Markkinointi" on jotain epämääräistä, jonka joku voi tehdä vasemmalla kädellä, silloin tällöin. Että "markkinointi" on jotain sattumanvaraista lippulappusten (valkoisten aanelosten) lähettämistä, ideointitasolla tapahtuvaa hypetystä ja puffien kirjoittamista lehteen (joita ei koskaan julkaista, koska ne eivät useinkaan ylitä uutiskynnystä).

Nyt joku kysyy, vieläkö muka joku tosiaan ajattelee näin?
Voi kyllä.
Esimerkkejä on vaikka kuinka. Ja sitä kuulee tuttaviltakin vaikka mitä.
Niinkuin eräässäkin tuttavani organisaatiossa, jossa johto haluaa itse tehdä kaikki markkinointipäätökset, kirjoittaa markkinointitekstit ja tuottaa osittain jopa markkinointimateriaalin, vaikka talossa on korkeakoulusta valmistunut, täysin pätevä markkinointiosaaja. Ai niin, unohdinko sanoa, että johdolla ei ole minkäänlaista markkinoinnin koulutusta eikä faktoihin perustuvaa markkinointiosaamista.

Tai siinä toisessa organisaatiossa, jossa johto haluaa itse tehdä osan markkinointimateriaalista, vaikka viereisessä huoneessa tekee töitä korkeakoulusta valmistunut osaava graafikko. Ai niin, unohdinko sanoa, että johdolla ei ole markkinoinnin eikä graafisen suunnittelun koulutusta eikä osaamista; eikä johdon tuottama materiaali ole lainkaan linjassa muun materiaalin kanssa eikä se liioin ole myyvää tai laadukkaasti toteutettua. Muukaan henkilökunta ei noudata tai ymmärrä yhtenäisen ja laadukkaan ilmeen periaatteen merkitystä, koska johtokaan ei sitä ymmärrä.

Ja entäs sitten se yksikin organisaatio, jossa (etenkin vanhemmat) työntekijät luulevat, että töissä oleva graafikko tekee kivannäköistä materiaalia siksi, että on niin turhamainen esteetikko - siksi, että on kivaa tehdä kaikkea kaunista ja söpöä ja hyvännäköistä. Että kun ei ole muuta tärkeämpää tekemistä, niin tollaseen se aika sitten menee - kaikesta sitä maksetaankin. Ja kulutetaan ihan turhaan organisaation resursseja - aina tulostimen väreistä lähtien - tollaseen turhaan söpöstelyyn. Ja varmaan haluaa vähän päteäkin. Mitä väliä sillä on, millainen se mainos on (=organisaation ulkoinen kuva); itseämme vartenhan me täällä näitä palveluita tuotetaan. Ai niin, unohdinko sanoa, että kyseinen graafikko on tehnyt useamman vuoden raakaa duunia organisaation tunnettuuden, visuaalisen ilmeen ja kiinnostavuuden eteen: yrittänyt tehdä organisaatiosta omalla alueellaan tunnetun "brändin", yhtenäistänyt ja siistinyt ilmettä, luonut uutta, konseptoinut, pyrkinyt tekemään organisaatiosta kiinnostavan ja houkuttelevan sekä olemassaoleville että potentiaalisille asiakkaille (niille, joiden varassa koko organisaatio pyörii). Vielä monen vuoden jälkeenkään johto ja osa työntekijöistä ei ymmärrä yhtään tehdyn pitkäjänteisen työn tarkoitusta, merkitystä tai hyötyä. Ei, vaikka organisaation asiakkailta on tullut positiivista palautetta ja sen on jopa havaittu lisänneen asiakasvirtaa.

Noh, tarinoitahan riittää.
Se on surullista - ja etenkin silloin, kun markkinoitava tuote (esim. se harrastus) on oikeasti mainostamisen arvoinen; laadukas, hyvin tuotettu, ns. sisältö on kunnossa. Ja sen sisällönhän on oltava kunnossa, sehän lienee selvä - ei paskaa voi kauaa myydä kauniissa paketissa. Mutta jos sisältö on jo hyvää, tulisi markkinoinninkin olla. On turha luulla, että kyllä ne ihmiset hyvän tuotteen löytää tai tää meidän juttu on niin huippu että kaikkihan sen löytää ilman mainontaakin.
EI LÖYDÄ.
Vaikka tuote/harrastus/palvelu/keikka/esitys olisi kuinka huippu, nykyään se ei kiinnosta eikä tavoita ketään, jos et siitä kerro. Kiinnostavasti, huomiotaherättävästi (joka ei siis tarkoita alasti torilla hyppimistä), laadukkaasti, järkevästi ja harkitusti. Laadukkaasta sisällöstä on kerrottava laadukkaasti.

Se on surullista siksi, että monen toimivan laitoksen (yrityksen tai palvelutuottajan) laadukas toiminta ja resurssit menevät hukkaan, jos niitä ei osata markkinoida. Toiminta supistuu, koska ihmiset eivät joko löydä tai eivät kiinnostu.
Ja juuri siitä on markkinoinnissa kyse: yksinkertaisimmillaan kiinnostuksen herättämisestä ja tiedottamisesta. Ilman sitä ei yksikään laitos enää nykypäivänä pysty toimimaan - ei, vaikka menneinä vuosikymmeninä joillain aloilla se vielä ehkä olikin mahdollista.

Markkinointia ei myöskään tehdä hetkessä: jos teet tänään yhden mainoksen, se ei tuota tulosta huomenna. Se ei itse asiassa välttämättä tuota tulosta lainkaan. Tarvitaan pitkäjänteisyyttä, suunnittelua, toistoa (paljon toistoa) ja paljon pitkään kestävää "näkymätöntä" työtä, jotta mikään markkinointi alkaa oikeasti tuottaa tulosta. Jos haluat asiakkaan huomenna, se ei riitä, että alat etsiä sitä tänään.

En tiedä miten summaisin kaiken yhteen, enkä tiedä onko tarvettakaan. Mutta ainakin se on selvää, että mikäli johto ei ymmärrä markkinoinnin tärkeyttä, ei anna oman alansa ammatilaisten tehdä vapaasti omaa työtään organisaation hyväksi, ei sitoudu markkinointiponnistuksiin tai yhteiseen linjaan eikä yksinkertaisimmillaan vaikkapa noudata yhtenäistä visuaalista (ulos asiakkaille päin näkyvää) ilmettä - kukaan muukaan organisaatiossa ei sitä ymmärrä tai noudata. Kyllä ne muutkin työntekijät (ne vanhimmatkin) asian ymmärtävät, jos siihen sitoutumisen tärkeys selitetään. Mutta jos johto ei ole mukana, on ihan sama onko talossa markkinoinnin ammattilainen tai graafikko töissä vai ei - ja kaikki markkinointipanostukset, pienimmätkin, ovat täysin turhia.


- - - - - - - - - - - - -

Oli pakko lisätä tähän vielä linkki kiinnostavaan blogikirjotukseen johon törmäsin: juttu käsittelee täsmälleen samaa aihetta kuin edellinen oma postaukseni luovien alojen "hyväksikäytöstä".
Loistava kirjotus ja täyttä asiaa!

Muotoa etsimässä -blogi: Jos sull lysti on, niin tee jälleen ilmainen työ


"Samat laskut ne kaikkia kotona odottavat, eikä kaupassa voi maksaa hymyllä."

Aiotko palkata ammattilaisen?

No just näin.

…ja sopii muutaman sanan vaihtamalla oikeastaan mihin tahansa luovan alan ammattiin.
Kuten vaikkapa graafisiin suunnittelijoihin.

Yllä olevaan liittyvän, yleisesti vallalla olevaan ajattelumalliin kuuluu läheisesti myös se, että jostain ihmeellisestä syystä luovan alan ammattien ollessa kyseessä koulutusta ei arvosteta - eikä sen perään osata kysyä. Ollaan luovuuden viidakossa, jossa eivät päde mitkään muita ammatteja koskevat säännöt. Ajatellaan, että vaikkapa graafikon ammattinimike (huom. a-m-m-a-t-t-i-nimike) on vapaata riistaa - että sitä voi käyttää kuka tahansa, joka tykkää piirtää. Kauhistellaan "valelääkäreitä", mutta samalla ihan pokkana Adobea joskus käyttänyt kutsuu itseään "graafikoksi" - tai karaoketähti "laulajaksi".

Huvittavaa tämä on esimerkiksi silloin, kun saan itseään graafikoksi kutsuvalta käsiini esitteen ”painoaineiston”, joka on tehty Photarilla. Tai yksittäisiä sivuja ja aukeamia sekaisin vilisevänä Word-sotkuna. ”Graafikolta”, jolla väriprofiilin kohdalla lyö ihan tyhjää ja jolla ei ole vähäisintäkään käsitystä, mitä painoaineisto tarkoittaa. No, kaikki ammattiin opiskelleet graafikot tietävät, mistä puhun.
Mutta asiakas ei.
Asiakas vain ihmettelee, miksi painotalo nurisee tai miksi aineistossa on muka korjattavaa - tämähän on kuitenkin ”graafikon” tekemä.

Tai silloin, kun ”taiteilija” on tehnyt asiakkaalle huikean nettileiskan. Siis ihan huikean. Siinä on sekaisin omaa maalaustaidetta ja vektorigrafiikkaa, on hilavitkuttimia ja värejä. On ihan kaikkea. Ja lopputulos näyttää siltä, kuin se olisi tehty 90-luvun alussa alkeellisilla html-taidoilla. Ei mitään hajua tutkimustiedosta (esim. mihin ihmisen silmä ensimmäisenä kiinnittyy), ei hyväksitodetuista käytännöistä, ei viimeisimmistä trendeistä. Ja asiakas ei välttämättä edes tajua saaneensa paskaa suunnittelua, joka näyttää vanhanaikaiselta eikä todellakaan lisää asiakkaan yrityksen visuaalisen ilmeen houkuttelevuutta eikä myyntiä.
Pakkohan sen on olla hyvä, kun sen on tehnyt ”graafikko”. Siis se kaveri, joka on ihan sika taitava piirtäjä ja osaa tehä koneella kaikenlaista.

Tai silloin, kun innostunut harrastelijagraafikko on iltakurssilla kuullut jostakin jännästä tekijänoikeusjutusta ja tajuamatta lainkaan kokonaiskuvaa, alkaa penäämään asiakkaalta rojalteja logosunnittelusta. Huoh. Asiakas on ihmeissään ja närkästynyt ja ammattigraafikko on ihmeissään ja närkästynyt - ja korjaa kaiken valegraafikon jälkeensä jättämän paskan ja yrittää selittää asiakkaalle, että tämä nyt ei oikeastaan ole tämän jutun juoni eikä näin oikeasti kyllä ole tapana toimia. Toinen huoh.  

Jos et ole opiskellut graafista suunnittelua, et ole graafinen suunnittelija. Piste.
Se on ammatti, johon opiskellaan korkeakoulussa useampi vuosi. Ja ihan syystä.
Se, että "on silmää" tai "osaa piirtää" tai on "taiteilija" ei tarkoita sitä, että olisi ammatiltaan graafinen suunnittelija. Aivan kuten jos et ole opiskellut kampaajaksi et ole kampaaja, jos et ole opiskellut musiikinopettajaksi et ole musiikinopettaja, jos et ole opiskellut palomieheksi et ole palomies tai jos et ole opiskellut lääkäriksi et ole lääkäri. Kuka ihme haluaisi palkata sairaanhoitajan, joka on YouTubessa tai työväenopiston iltakurssilla opiskellut omaksi ilokseen ja mielenkiinnokseen verikokeen ottamista - ja tekee sen omasta mielestään todella hyvin? Eiköhän sairaanhoitajan hommassakin täydy tietää yleisellä tasolla aika paljon muitakin asioita, kuin vain se, miten käyttää neulaa ja pistää sillä suoneen? Vaikka surkeasta suunnittelusta ei olekaan riskiä ihmiselämälle, on graafinen suunnittelu kaikkea muuta kuin vain jonkin ohjelman auttava käyttö.
 
Kuka tahansa voi nykyään ostaa ammattilaisten laitteet ja ohjelmistot ja opetella niiden käytön - ja saada aikaan (harrastelijan kyvyistä riippuen) ihan siistiä jälkeä. Huomionarvoista on se, että ”siisti” ei ole sama kuin ”ammattimainen” tai yrityksen myyntiä lisäävä. Harrastelijalla ja ammattilaisella voi olla käytössään täsmälleen samat työkalut - nämä kaksi erottaa toisistaan nimenomaan koulutus. Asiakkaana haluaisin todellakin tietää, kummalta aion palvelun ostaa. Kuka tahansa voi tehdä kotona geelikynsiä tai ripsienpidennyksiä, mutta ei se silti tee kenestä tahansa kosmetologia - ammattilaisen tekemä työ maksaa aina vähän enemmän, ja selitys siihen löytyy mm. yllä olevasta hassunhauskasta kuvasta. Kalliimmalla hinnalla saat kuitenkin todellista osaamista ja vastuuta tehdystä työstä. 

On tietenkin hyviä graafisia suunnittelijoita ja on huonoja graafisia suunnittelijoita. Ihan kuten on hyviä lääkäreitä ja huonoja lääkäreitä. Ja hyviä puuseppiä ja huonoja puuseppiä. On hyvää suunnittelua ja on huonoa suunnittelua - ja jotta menisi oikein vaikeaksi, se on joskus vieläpä makuasia, alasta riippumatta. Mutta se on ihan toinen juttu, eikä liity tähän - ihan turha siis alkaa louskuttaa siitä, kokeeko joku olevansa jotenkin täydellinen tai hyvä suunnittelija. Forget it.  

Älköön kukaan myöskään ymmärtäkö väärin.
Jokainen saa ostaa ja tehdä ja harrastaa aivan mitä haluaa. Harrastaminen on hyvä asia. Minkään asian harrastamista ei pidä rajoittaa. Jos joku haluaa tehdä kaverille vaikka jullarin, niin se on hyvä asia. Mikäs siinä. Osa ”harrastelijoista” on todella taitavia ja hyviä ja voivat niin halutessaan vaikka myydä tekemäänsä työtä. Niin olen itsekin aikanaan tehnyt. En kuitenkaan koskaan, nevöevö, ole kutsunut itseäni graafiseksi suunnittelijaksi, ennen kuin alan opintoja on ollut plakkarissa vähintään yhden tutkinnon opintopisteiden verran. Vähän niin kuin en tule koskaan, nevöevö, kutsumaan itseäni vaikkapa kultasepäksi tai korutaiteilijaksi tai koruartesaaniksi tai whatever, vaikka olen tehnyt hopeakoruja ja opiskellut ja harjoitellut niiden tekemistä vuosikausia - ja olen omasta mielestäni siinä ihan suhteellisen ja asiallisen päteväkin. Siinä hommassa olen käsityöläinen ja harrastelija, eikä tulisi mieleenkään käyttää koulutetun ammattilaisen nimikettä. En myöskään ole sairaanhoitaja, vaikka osaankin mitata kuumeen ja annostella lääkkeitä.

On surullista, että nimenomaan juuri ne lukiopohjalta tai työvoimakursseilta ponnistavat "kokeneet" ja innostuneet "graafikot" (lue: alan standardeista tietämättömät hörhöt) aiheuttavat hallaa koko alalle ja sille, miten alan ammattitaitoa yleisesti arvostetaan. Ja hallaa ennenkaikkea asiakkaalle ja hänen yritykselleen. Huonoa ja toimimatonta suunnittelua ja markkinointiviestintää ja materiaalia valegraafikolta saanut asiakas menettää uskonsa koko alaan samalla, kun kaikki graafiset suunnittelijat leimautuvat kummallisiksi artsuhihhuleiksi. Kynnys ammattilaisen (huom. ammattilaisen) palveluista maksamiseen nousee - asiakas kun ei välttämättä ole tietoinen siitä, että hänen aiemmin saamansa matsku ei ollutkaan ammattilaisen myymää.

Ja mitäs vielä mun pitikään sanoa... Niin, ehdottomasti paras juttu oli, kun aikoja sitten eräs tekstiilien brodeerausta tekevä kokki sanoi suunnittelevansa logoja. "Ku jengi pyytää niitä. Tosi kivaa puuhaa. Ja jos mä en keksi mitään, mä alan kikkailla fonteilla."
Jep.
Sekin oli "graafinen suunnittelija".