Tosi hyvännäkönen - ikäsekseen.

Kohteliaisuus vai loukkaus?

Nythän ei ole niin, että joku minulle juuri sanoi näin ja nyt kiukkua kihisten haluan nakella niskojani ja huutaa maailmalle kokemaani vääryyttä. Ei. Olen vain viimeisen viikon aikana kuullut tämän lausahduksen monta kertaa, milloin missäkin ja milloin kenestäkin puhuttaessa. Ja tein sen virheen, että aloin ihan oikeasti ajatella. Siis tätä lausahdusta. Että mitä se sitten tarkoittaa.

Eikö joku voi vain olla hyvännäköinen? Että sitä joko on hyvännäköinen tai ei ole? Pitääkö kehun perään aina liittää tuo määre: että et sinä ihan oikeasti hyvännäköinen ole, mutta ikäiseksesi kyllä - kaikkiin vaaleanharmaisiin eccoihin pukeutuneisiin mummoihin ja ennen aikojaan vanhentuneisiin lähiöruusuihin verrattuna. Että siinä omassa kategoriassasi - vanhat ja rupsahtaneet, mutta vielä juuri ja juuri ilman vilunväreitä katsottavissa olevat - olet ihan kärkipäässä.

Kai nyt jokainen ymmärtää ilman sen kummempia määreitä ja selittelyjäkin, ettei alle kaksikymppistä ja päälle viisikymppistä voi millään tunkea samaan kategoriaan, millään elämän osa-alueella - eikä varsinkaan ulkonäöstä puhuttaessa. Että viisikymppisen ulkonäköä kehuttaessa ei tietenkään olla vertaamassa häntä kaksvitoseen; mitäs tolkkua siinä olisi? Tämä ”ikäiseksesi” kehun perässä vastaa mielestäni samaa, kuin jos joka kerta naista kehuttaessa sanottaisiin: oot kyllä noin tavikseksi tosi hyvännäkönen. Että mallithan nyt on eri luokkaa, mutta tavalliseksi naiseksi oot ihan ookoo. Eihän nyt kukaan kai pidä mallienkaan habitusta minään ulkonäköstandardina? Vai pitääkö???

Tämän syvällisen pohdiskelun tuloksena olen itse sitä mieltä, että tuo ”ikäisekseen” vie pahasti kohteliaisuudelta terän. Se oikeastaan heilauttaa koko kohteliaisuudeksi tarkoitetun lausahduksen loukkauksen puolelle. Voi toki olla, että olen taas täysin naisellisten geenieni vietävänä ja ajattelen asiaa i-h-a-n liikaa. Mutta ”ikäisekseen” vie turhaan huomion naisen ulkonäöstä naisen ikään - ja onko nyt sitten niin, että kolmenkympin rajapyykin jälkeen nainen ei saisi hetkeksikään unohtaa ikäänsä? Ja olla vain - nainen?

Jos haluat ihan oikeasti kehua naista, voit sanoa vain: ”tosi hyvännäköinen”. Piste.

Kiitos!

Sain toissapäivänä jo ensimmäisen joululahjani.
Kävi nimittäin niin, että törmäsin ihanaan ihmiseen.

Tarvitsin lisää rintaneuloja tekemiini nahkakukkiin ja pysäköin autoni askartelukaupan eteen. Ja en - en maksanut pysäköinnistä. Vaikka tiedänkin sen olevan väärin, perustelin asian itselleni jotenkin siihen tyyliin, että minulla kuluu enemmän aikaa siihen, että kävelen n. 50 metriä lippuautomaatille ja takaisin ja sitten kauppaan, kuin että hyppään 2 metriä autoni edessä olevasta kaupan ovesta sisään, ostan ostokseni ja palaan autoon. Kun kerran tiedän tarkkaan mitä ostan ja mistä hyllystä sen saan; kaupan sisällä minulla menee ehkä minuutti… Joo joo, näin siis perustelin asian - mutta totta kai tiedän, että se on väärin.

Varmaan jo arvasittekin, että kun minuutti oli kulunut ja astuin kaupan ovesta ulos, autoni edessä seisoi tuulilasiani tutkien - kukas muu kuin parkkipirkko. Sekunnin sadasosan jo sadattelin  mielessäni , kuinka hänen on täytynyt kytätä jossakin autoni vieressä, koska en todellakaan ollut kaupassa kuin tuon punaisen minuutin. Sadattelu jäi lyhyeen, kun yritin vääntää naamalleni viatonta mutta samalla hyvin katuvaista hymyä. Moooooi, sanoin tökerösti. ”Kuinkas kauan mahdoit kaupassa viipyä?”, kysyi punaisiin pukeutunut. Yritin lyhytsanaisesti vakuutella, että olin todellakin ollut kaupassa vain hetken, samalla mielessäni kiroten, kuinka tyypillistä, etten keksi veronpalautuksille muuta käyttöä kuin parkkisakot. Yhtäkkiä puna-asuinen vastapelurini sanookin hymyillen: ”sovitaanko niin, että käyt laittamassa mittariin 20 senttiä, annat kuitin mulle ja ollaan sujut.”

Jippiaijei! Yhtäkkiä se viisikymmentä metriä pysäköintiautomaatille ei tuntunutkaan niin pitkältä matkalta; melkein juoksin - luulin varmaan, että jos vitkastelen, tyyppi muuttaakin mieltään. Tämän ennenaikaisen joululahjani ihana ihminen kuittasi vain sanomalla, että välillä ihmiset oppivat paremmin lempeästi ojentamalla. So true! Pystyin juuri ja juuri olemaan kapsahtamatta naisen kaulaan, niin helpottunut ja onnellinen olin: mutta en pystynyt olemaan kutsumatta häntä ihanaksi ihmiseksi ja kiittämään - sydämeni pohjasta.

Toivon, että tämä on osa pysäköinninvalvojien uutta ihmisläheisempää toimintatapaa: etten vain mokannut pahasti kertomalla moisesta hyvästä teosta julkisesti. Mutta olipa kyseessä sitten koulutuspäivillä opittu asiakaslähtöinen työtapa tai vain yksittäinen ihana ihminen - LÄMMIN KIITOS!
Opin läksyni.

Hieman sappea.

Taas on koirankakkoja kadunreunat täynnä. Voi että pistää vihaksi.
Niin harvoin näkee järkevän, fiksun ja myös muita ajattelevan koiranomistajan, joka on varustautunut pienellä pussilla ja myös käyttää sitä: noukkii koiransa jätökset.

En nyt sen kummemmin asiaan paneudu, koska aihe on niin loppuunkaluttu ja kulunut; top-kympissä varmaankin kaikilla kirjoitusfoorumeilla yleisönosastoista keskustelupalstoihin. Mutta jonkinlaista ajattelun yksipuolisuuttahan koiranomistajien kohdalla voi havaita. Vaikuttaa olevan perusoikeus, että koirat saavat tehdä lähes mitä tahansa: kaivaa kuoppia hautausmaalla, pissata kerrostalon ulko-ovea vasten tai naapurin ruusupensaaseen - ja kakata ihan mihin tahansa ilman, että omistajalla on minkäänlaista velvollisuutta korjata kakkoja pois. Ja niin edelleen. Koiranomistajien mielestä on myös aivan selvää, että koirat pitää voida tuoda joka paikkaan - oli kyse sitten kahvilasta, sairaalasta, Michelin-tähdillä varustetusta ravintolasta tai päiväkodista. Mm. paha allergia, astma, hengenahdistus, epämukavuus koirankarvoista, epähygienia ja muut vastaavat ovat silkkoja koiranvihaajien tekosyitä. Tai sitten muut ovat ihmisiä, jotka ”eivät syvällisesti ymmärrä” eläimiä, niiden tunteita ja älykkyyttä (ja niin kuin tämä edes liittyisi koko asiaan).

Jos näitä ilmiselviä oikeuksia joku uskaltaa kyseenalaistaa, hän on psykopaattia lähentelevä eläintenvihaaja, joka todennäköisesti kiduttaa eläimiä salaa kotonaan tai on vähintäänkin saatananpalvoja. No, tästäkin tekstistä loukkaantuville koiranomistajille tiedoksi: en ole.

On niin vaikeaa olla maailman järkevin ihminen.

Olin syvästi järkyttynyt ja stressitasoni nousi, kun pari päivää sitten luin Kauppalehdestä, että Tjäreborg on saanut ’aikuisten lomia’ markkinoivalla kampanjallaan aikaan vihaisen palautetulvan ja sitä on jopa uhattu boikotoida. Siis mitäh?? Kyllä; jutun mukaan mm. vauva-aiheisella keskustelupalstalla on suhtauduttu erittäin vihamielisesti moiseen kampanjaan ja naispuolinen pastori on pyytänyt boikotoimaan Tjäreborgia tällaisen - ilmeisesti hänen mielestään - suoraan saatanasta olevan palvelukonseptin johdosta. MIKSI IHMEESSÄ? Veti ihan sanattomaksi. Olen itsekin nähnyt näitä mainoksia ja muistan ne oikein hyvin: niissä siis mainostettiin lomia pariskunnille, jotka matkustavat kahdestaan; ilman lapsia. Miten ihmeessä se, että mainoksessa leikkimielisesti ”leikataan” lapset pois ruudusta voi loukata ketään? Miksi ihmeessä firmaa pitäisi boikotoida? Toki ymmärrän, että kovin herkässä tilassa olevasta voi tuntua, että kampanja kannustaa jättämään lapset kotiin - ja rohkaisee aikuisia itsekkäästi unohtamaan lapset. Mutta eihän kampanjassa toki siitä ollut kyse.

Vai onko boikotoijan mielestä siis niin, että kukaan ei saisi koskaan tehdä mitään ilman lapsia? Entäs ne, jotka eivät halua lapsia? Tai eivät voi saada lapsia? Tai ne parit, joiden lapset ovat jo aikuisia ja muuttaneet pois kotoa? Nämä aikuiset paritko eivät koskaan saisi matkustaa kahdestaan - ja sellaiseen kohteeseen, jossa hotellin uima-allas ei vilise uimavaipoissa roiskivia tenavia? Mainoksessa ”pois-leikattavat” lapsethan eivät toki välttämättä tarkoita parin omia lapsia - se voi viitata myös muihin lapsiin, eikö? Viitata siihen, että maailmassa on myös kohteita, joita ei ole ensisijaisesti tarkoitettu lapsiperheille - esim. lapsille sopivien uimarantojen, palvelujen tai lapsiperheitä kiinnostavien kohteiden niukkuuden takia. Pitäisikö boikotoijan mielestä ihan joka paikassa olla aina myös lapsiperheitä ja jokaikisen paikan olla lapsiystävällinen? Tuolla logiikallahan lapset voisivat samalla alkaa harrastaa syvänmerensukellusta, vuorikiipeilyä ja laskuvarjohyppyä - ja kaikki lapset tulisi tietenkin päästää jonon ohi yökerhoihin, bordelleihin ja kauhuelokuviin. Miksi se rassaa lapsiperheitä, jos jossakin päin maailmaa on paikka, jossa aikuiset ihmiset lomailevat keskenään, ilman lapsia? Kahden pienen lapsen äitinä näitä mainoksia ei ehkä ole suunnattu juuri minulle, mutta mielestäni on aivan loistavaa, että ”lapsettomille” pariskunnille on myös omia kohteita ja ihan omia paikkoja: vaikka itse nautin omista lapsistani ja heidän seurastaan enemmän kuin mistään muusta, en toki ole niin naiivi, että luulisin kaikkien muidenkin nauttivan - ja himoitsevan juuri meidän perhelomillemme. 

Luulen, että tällainen reaktio on osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Välillä nimittäin tuntuu, että pienten lasten äidit käyttäytyvät ihan oudosti.

Itseltäni varmaan puuttuu jokin geeni, kun en ole koskaan ymmärtänyt - vaikka olen pienten lasten äiti itsekin - mikä saa älykkäinäkin pitämäni naiset käyttäytymään täysin idioottimaisesti omien lastensa kohdalla. Kyse ei todellakaan ole suuresta ’ongelmasta’ eikä edes mistään vakavasta, mutta en vain tajua, mikä saa järkevät ihmiset puhumaan typeriä ja lausumaan lapsellisia.

Mistä minä nyt sitten puhun? No esimerkiksi kommenteista kuten nämä:

”Mun kaksivuotias tyttäreni on todella lahjakas liikunnallisesti.”
Okeeei…
Voin toki olla väärässäkin, mutta luulisinpa, ettei edes parhainkaan lastenlääkäri pysty sanomaan kaksivuotiaasta mihin lapsen lahjakkuudet suuntautuvat. Kaksivuotiashan on vasta täyttä höyryä kehittymässä - niin liikunnallisesti, viestinnällisesti kuin muidenkin taitojen osalta. Joku kävelee jo 10 kuukauden iässä, joku vasta 2,5-vuotiaana: eikä kumpikaan näistä ole toistaan lahjakkaampi. Lapset kehittyvät yksilöllisesti ja kukin omaan tahtiinsa: toinen nopeammin toisella osa-alueella, toinen taas toisella.
Ja hei, ei tarvi olla edes lastenpsykiatrian tohtori tajutakseen tämän.
Eikö muut äidit tajua, että joka ikisen äidin mielestä oma lapsi on ”lahjakas” - milloin milläkin osa-alueella?

”Mun poika on kyllä oikea apina.”
Olen tullut siihen tulokseen, että tämä on (heikko) yritys piilottaa itsekehu (=oman lapsen kehuminen) ”hassuun” kontekstiin. Se, mitä tällä mitä ilmeisimmin oikeasti tarkoitetaan, on: ”mun poika on ihan älyttömän taitava kiipeilijä, ikäistään paljon kehittyneempi (kato nyt, vasta kolme mutta kiipeilee jo kuin 7-vuotias), paljon parempi kuin kukaan muu lapsi.” Eli vähän niin kuin edellinen kommentti, mutta peitellymmässä muodossa.
Reppanat eivät vain tajua, että tämän saman kommentin olen kuullut joka ikiseltä pienen tytön tai pojan vanhemmalta viimeisen vuoden aikana. Päätelmä: joka ikinen lapsi on ”ihan apina” - hyvä kiipeilemään, koska - kas kummaa - sitähän lapsi luonnostaan tekee.
Eikö muut äidit tajua, että jokaisen äidin mielestä oma lapsi on aina paras kaikessa?

”Meidän lapset on nii-iin kauniita.” tai ”Ne kauneimmat lapset on meidän.”
(kyllä, nämäkin on sanottu ihan vakavalla naamalla, ilman pilkettäkään silmäkulmassa)
Jusst.
Mitä tähän nyt sitten oikein voisi sanoa? Ettäkö ihan tosissaan nämä äidit kuvittelevat, etteivät kaikki muutkin äidit pidä omia lapsiaan maailman kauneimpina? Vielä kauniimpina kuin nämä ”kauneimmat” lapset? Että kaikki muut maailman äidit ajattelevat ”kylläpä mulla on rumia lapsia, voi että kun mulla olisi yhtä kauniita lapsia kuin nuo”? Että muut äidit vertailevat lapsiaan muiden lapsiin, kadehtivat ja tulevat juuri tuohon tulokseen: että juuri nuo lapset ovat ne maailman kauneimmat? Juu, varmaankin näin.
No ei todellakaan. Joka ikinen maailman äiti - olipa lapsi minkänäköinen, -kokoinen tai -rotuinen, terve tai sairas, nuori tai vanha - ajattelee aivan samalla tavalla: minun lapseni on kaunein maailmassa. Ja niin sen pitääkin olla! Äiti, joka ei niin ajattele, ei oikein edes ole äiti.

Rakkaat kanssaäidit: sitähän se äidinrakkaus on. Oma lapsi on AINA kaunein, lahjakkain, paras, taitavin (kas kummaa; niin mielestäni myös minun lapseni). Lastaan saa rakastaa yli kaiken ja omaa lastaan saa ihan luvan kanssa pitää erinomaisempana kuin muiden lapset - sitähän se äidinrakkaus on. Mutta asian voi tiedostaa - että näin tekee jokainen muukin äiti. Oman lapsen rakastaminen ei vaadi urpoa käyttäytymistä eikä tyhmyyksien laukomista lapsia vilisevässä väkijoukossa.

Nyt lähden taas katselemaan säälien ympärilleni ja ihmettelemään, kuinka omat lapseni voivatkaan olla niin paljon kauniimpia kuin muiden lapset.

”Sterling-hopean ja tavallisen ero?”

Tiedoksi niille, jotka eivät ole lukeneet korukaupassa sijainnutta blogiani: koruyrittäjänä minulta kysytään kaikenlaisia koruihin, hopeaan ja jalometalleihin liittyviä kysymyksiä - usein ihan naamatusten, mutta välillä myös sähköpostitse ja korukauppani sivujen kautta. En toki ole kaikkitietävä asian suhteen, mutta ne asiat jotka varmasti tiedän tai olen itse kokeilemalla todennut tosiksi, pyrin kertomaan tietoa janoaville mahdollisimman ymmärrettävästi. Koska samat asiat kiinnostavat monia aiheuttaen sen, että samoja kysymyksiä kysytään useamminkin kuin kerran, laitan vastaukseni myös blogiin: ehkäpä joku asiasta kiinnostunut löytää vastauksen kysymyksiinsä täältä. Tämä ei silti tarkoita, että kokisin kyselemisen häiriköintinä - kysy pois! Se taas, että väännän joskus vastaukset rautalangasta ei tarkoita, että pitäisin kysyjää tyhmänä: ihmiset vain ymmärtävät asiat hieman eri tavalla. Mieluummin rankasti yksinkertaistaen, kuin yli hilseen.

Jos jaarittelu hopeasta ei kiinnosta, älä lue tämän pidemmälle.

Mutta asiaan. Tällä kertaa kysymys siis kuului ”mikä on sterling-hopean ja tavallisen [hopean] ero?”. Lähtökohta on tämä: myös sterling-hopea on ’ihan tavallista’ hopeaa. Mutta mikä tekee sterling-hopeasta sterling-hopeaa - mikä on se ’ero’ muihin hopeaseoksiin? Hopeapitoisuus. Sterling-hopean hopeapitoisuus on aina vähintään 925 eli 925 promillea eli 925 massan tuhannesosaa - nimi sterling-hopea viittaa siis pitoisuus-standardiin. Ja vielä rautalangasta: sterling-hopean hopeapitoisuus on siis standardi - siinä on aina vähintään 92,5% hopeaa ja loput 7,5% seosainetta (yleensä kuparia). Sterling-hopea on siis 925-hopeaa.

Sterling-nimen alkuperästä ei ole täyttä varmuutta, mutta yhtä mieltä historioitsijat ovat siitä, että tätä hopeaseosta käytettiin manner-Euroopassa jo 1100-luvulla, mm. kaupan välineenä eli esimerkiksi hopearahoina. En ole historioitsija, mutta voisin kuvitella, että syy nimenomaan tämän hopeaseoksen käyttämiseen on sen kestävyys, helppo työstettävyys ja silti mahdollisimman korkea hopeapitoisuus - eli samat syyt, joiden vuoksi sitä käytetään edelleen ja joka tekee siitä yleisimmin hopeakoruissa käytettävän seoksen. Sterling-nimen on arvioitu juontavan juurensa mm. latinan librae sterilensium-, vanhan englannin steorling- tai vanhan ranskan esterlin-sanoista. Yksi teoria on, että sterling viittaisi sanaan easterling, jolla kutsuttiin vanhojen hansakaupunkien asukkaita. Niin tai näin, sterling-nimi hopean yhteydessä on aikojen myötä muuttunut standardiksi, joka kertoo hopean pitoisuuden.

Myös muita hopeaseoksia edelleen käytetään, mm. 830-hopeaa (hopeapitoisuus siis 830‰ eli seoksesta 83% on hopeaa), mutta sterling-hopea on ylivoimaisesti käytetyin. ’Ennen vanhaan’ juuri 830-hopeaa käytettiin enemmän; todennäköisesti säästösyistä (seoksessa on vähemmän puhdasta hopeaa) ja kenties myös yksinkertaisempien työstömahdollisuuksien (mm. työkalut, laitteet) takia - siksi monista vanhoista koruista löytää nimenomaan leiman 830.

Sterling-hopea on ikään kuin ”paras mahdollinen hopeaseos” koruihin: siinä on mahdollisimman paljon puhdasta hopeaa (eli mahdollisimman paljon hopean = jalometallin hyviä ominaisuuksia), mutta sitä on silti helppo työstää ja se on käytössä kestävää. Kaikkihan toki muistavat - eikö niin - että puhtaasta hopeasta ei voi valmistaa käytössä kestäviä esineitä, kuten ei puhtaasta kullastakaan: jalometallit kaipaavat seurakseen aina jonkin seosmetallin. Sterling-hopeassa yhdistyy monta hyvää ominaisuutta, ja koska seosmetallina käytetään useimmiten kuparia (sterling-hopea ei saisi sisältää nikkeliä), se on myös hyvin siedetty.

Siinä lyhykäisesti sterling-hopea. Jos tämä juttu oli sinulle hepreaa tai sinua jäi askarruttamaan jokin heitto, käy lukemassa lisää perustietoa jalometalleista muista blogikirjoituksistani otsikon Hopea ja korut alta. 


Tässä muuten hieman kuvia HMP ry:n 20-vuotisjuhlista, jossa korut olivat edellisen kerran näytillä.

Ständin pystytystä...

Säpinää...

Tekohengitystä.

Lauantain - ja aamulla maassa olleen ensilumen - kunniaksi kävin läpi talvivaatelaatikoita ja löysin vanhat rikkinäiset Ralph Laurenin neulesormikkaat, jotka aikoinaan (noin 10 vuotta sitten) olivat varsin priimat ja aina kädessä. Koska niiden väri on kaunis ja ne ovat jotakin mohairin, angoran ja minkälie sekoitusta - ja siksi mukavan tuntuiset kädessä ja todella lämpimät - en ole raaskinut heittää niitä pois; vaikka kaikki sormet pikkurillejä lukuunottamatta olivat haparoiden ja varsin alkeellisilla parsimistaidoillani "korjattu". Joku tietysti ivailee ettei ole ihme, kun nykynaiset valittavat säilytystilan puutetta - mutta sormenpäitä lukuunottamatta hanskat olivat hyvässä kunnossa, eikä luonto anna periksi laadukkaan ja vain-vähän-kulahtaneen poisheittämistä.

Päätin antaa sormikkaille vielä kerran tekohengitystä. Lapset askartelivat vieressä ja koska nyt ollaan siinä vaiheessa elämää ettei äiti to-del-la-kaan saa auttaa yhtään missään, käytin ajan tehokkaasti hyödyksi ja ompelin sormikkaisiin nahkavahvikkeet. Olin vähän aikaa sitten saanut äitini ties mistä tehtaan jämämyymälästä ostamia nahanpaloja, ja niistä innostuneena leikkasin paloista edes-vähän-sinnepäin sormikkaan muotoja mukailevan palan, jonka yksinkertaisella kaksi kättä, neula ja ompelulankaa -tekniikalla harsin sormikkaisiin kiinni. Kuinka näppärästi kaikki sormenpäiden reiät ja auttavasti parsitut kohdat jäivät piiloon. Kuten lapsilla on tapana huudahtaa näyttäessään jotakin hienoa: "ta-laa!" (=tsadaa!), sormikkaat ovat taas täydessä iskussa ja kuin uudet:

Aika karsean näköiset eikö? Mummohanskat. Mutta NIIN lämpimät.
Sain kuin sainkin nämä jälleen käyttöön; kyllä nyt voi taas lesoilla omalla ekologisuudellaan.

PS. pienenä ompeluvinkkinä sille, joka haluaa myös olla ihan-super-ekologinen tai muuten vaan Martta ja vaikkapa parsia omat sormikkaansa: ennen ompelun aloittamista tunge sormikkaan sormiin vähän esim. vessapaperia - tällä tavalla vältyt vahingossa ompelemasta sormikkaan sormen alapuolta yhteen parsimasi sormen yläpuolen kanssa.