Valintakoetehtäviä.

Olen tällä hetkellä erittäin onnellinen.

Syksystä lähtien seuraavat noin neljä vuotta luvassa siis jälleen - koulua! Ammatillisen osaamisen syventämistä ja paljon uutta. Elämäni toinen amk-tutkinto - graafinen suunnittelija - ja vielä tässä iässä, mitä järkee... Mutta olen aivan hurjan täpinöissäni.

Hetkellisestä päähänpistosta - ehkä pikkuhiljaa päättymässä olevasta juhannusviikonlopusta johtuen - ajattelin jakaa valintakokeessa aikaansaamiani tuotoksia. Se saattaa olla ihan hölmöä - altistaahan se minut ja henkiset tuotokseni yleiselle arvostelulle.
”Tuollaisella tuherruksella Muotsikkaan?”
Mutta toisaalta, itseäni ainakin suuresti kiinnostaa aiemmat valintakoetehtävät ja etenkin niiden toteutukset; ehkäpä joku saa näistä jotakin iloa ja hyötyä omaan pyrkimiseensä.

Tässä siis n. 7,5 tuntia elämästäni.


Tehtävät 1. & 2.
Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia

…
Raymond Queneaun Exercices de style (Tyyliharjoituksia) julkaistiin ensi kerran Pariisissa 1947 ja siitä on sen jälkeen otettu lukuisia uusintapainoksia. Tyyliharjoituksia-kirja on yksi Ranskan eniten myydyimmistä ja se luokitellaankin moderneihin klassikoihin romaanisilla, saksalaisilla ja anglosaksisilla kielialueilla.
Kirjassa kerrotaan sama, lyhyt tarina 99 kertaa. Queneau oli saanut idean kirjaansa käytyään konsertissa, jossa esitettiin Bachin Die Kunst der Fuge. Siinä kappaleen jaksot olivat yhden ja saman teeman muunnelmia. Silloin hän keksi, että samalla periaatteella voi myös luoda kirjallisuutta.

Kirjan juoni:
Kertoja huomaa täysinäisessä linja-autossa nuoren omituisen näköisen miehen, joka syyttää toista matkustajaa tönimisestä, minkä jälkeen menee istumaan. Myöhemmin kertoja huomaa saman nuorukaisen toisella puolen kaupunkia ystävänsä kanssa, joka kehottaa häntä ompelemaan takkiinsa napin.

Toteutus ja tekotapa:
Tee tarinasta kaksi erillistä sarjakuvaa, molemmat A3-kokoiselle paperille haluamallasi tekniikalla niin, että ne tukevat kerronnallaan parhaalla mahdollisella tavalla Queneaun kirjoittamia tyylejä. Voit itse määritellä kuvien määrän, koon ja asettelun.

Kuvattavat tyylit:
1. Metaforisesti
”Päivän taitteen kohdalla, valkopanssarisessa kovakuoriaisessa matkaavien suolattujen sillien parveen singottuna, ylisti kynitty pitkäkaulainen kukonpoika jotain, rauhallista jotain, ja hänen vastalauseita tiukkuva kielenkäyttönsä levisi eetteriin. Sittemmin untuvikko sai jalat alleen tyhjiön houkuttamana.
Alastomassa kaupunkierämaassa kohtasin hänet uudelleen samana päivänä, tyhjentämässä nöyryytyksen maljaa mitättömän napin vuoksi.”

Raymond Queneauta metaforisesti...

2. Preesens
”Keskipäivän aikaan kähertyy helle bussimatkustajien jalkojen ympärille. Jos pitkän kaulan päälle sijoitettu ja mauttomalla hatulla koristeltu taulapää herpaantuu, syntyy heti riita. Hälvetäkseen kuitenkin hyvin pian liian paksuun ilmapiiriin jotta pystyisi välittämään korkeimman tason solvauksia suusta korvaan asti. Menkäämme siis linja-auton sisälle istumaan, siellä on vilpoista.
Asemilla, joiden edessä on pari aukeaa paikkaa, saattaa myöhemmin ilmetä vaatekeskusteluja yhdestä sun toisesta napista, joita hiestä liukkaat sormet itsevarmasti käsittelevät."

...ja preesensissä.

Tehtävä 3.
Aikakauslehden aukeaman kuvittaminen ja taittaminen

1. Lue liitteenä oleva teksti. Suunnittele ja toteuta tekstin sisältöä tukeva kuvitus niin, että se soveltuu osaksi tehtävän aikakauslehden aukeamaa.
2. Tekstaa otsikko ”Rajojen ylittämisestä rajojen tuntemiseen” haluamallasi tyylillä, kuitenkin niin, että se sopii taiton yleisilmeeseen. Voit käyttää otsikossa värejä ja jakaa tekstin yhdelle tai useammalle riville.
3. Sommittele jaettuun taittopohjaan (A3-arkki) annettu teksti, tekstaamasi otsikko ja tekemäsi kuvitus luettavaksi ja mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi.

Tekotapa:
Kuvituksen osalta vapaa; piirrä, maalaa, tee kollaasi, jne.
Tee taitto. Leikkaa saksilla tai veitsellä otsikko, teksti ja kuvat ja liimaa ne taittopohjalle.
(Liitteenä ollut teksti käsitteli joogaa; kuinka joogaamisesta on tullut monelle ’asentojen suorittamista’ rentoutumisen sijaan).

 

Kuvituspiirroksissa hain jooga-asentoja.

Tehtävä 4.
Kosmos-logo

Kosmos-moottoripyörä
Kosmos-pesujauhe
Kosmos-suklaa

Tee kolme Kosmos-logoa. Voit vapaasti päättää logon kirjaimien värin, tyylin, koon, muodon, suhteet ja lihavuuden, kunhan Kosmos-sana kuvastaa tuotetta mahdollisimman hyvin.

Tekotapa:
Yhdelle A3-kokoiselle paperille, vapaa toteutus.

Ajattelin ensin kirjoitella syvempääkin analyysiä ylläolevista, mutta antaa olla - jokainen voi halutessaan tehdä sen itse. Valintakoetilannetta ja sen tunnelmia taas en osaa kirjoittaen kuvailla: sitä tunnetta, kun työkaluina on vain kasa kyniä ja omat ajatukset (joita tosin sillä hetkellä ei tuntunut olevan lainkaan). Sitä paniikkia, kuvainnollista tuskanhikeä ja kellon kanssa kilpajuoksua. Sitä kädettömyyden tunnetta ilman tuttua ja turvallista konetta, jolla pyöritellä tekstejä, fontteja, kuvia. Sitä ketutusta, kun yllättäen ne ensisilmäyksellä omimmilta tuntuneet tehtävät osoittautuivatkin kaikkein hankalimmiksi ja aikaavievimmiksi. Niitä päässä vilisseitä ajatuksia, turhiakin: ”Mitä, miksi toi yksi pakkaa jo kamojaan - onko se muka noin hyvä, vai luovuttiko se?”

Koska joku kuitenkin ajattelee, miksi ihmeessä tyyppi kuvailee omia valintakoetehtäviään, vastaus on: halusin jälkeenpäin jotain osviittaa siitä, mitä olin tehnyt. Päivä meni hirveässä pöhinässä; kiireessä ja jännityksessä piirsin vähän kuin sumussa - halusin jälkeenpäin nähdä, mitä siitä pöhinästä oikein syntyi. Katsoa, selviydyinkö. Arvioida oman suoritukseni. Yleensäkin muistaa, mitä tuli tehtyä. Kaikesta en tietenkään saanut kuvaa, joten osassa tehtäviä kokonaisuus jää ehkä hahmottamatta.
Niin, ja se puhelin oli aivan luvallisesti käytössä.


PS. Ideoita saat pölliä niin paljon kuin haluat, ylläolevia kuvia et.

Pöytä.

Pöytä-projektin valmistumisesta on jo jonkin verran aikaa, mutta koska olohuoneessamme nököttävästä pöydästä aina aika ajoin kysellään, ajattelin jakaa projektin. Kiinnostuneille.

Projektihan alkoi juuri sellaisesta lähtötilanteesta, jota kuvailin vähän aikaa sitten (Ajatusten virtaa tekemisestä). Eli sohvapöytä tarvitaan, mutta ’sitä oikeaa’ ei ole missään. Missään. Hienoja pöytiä löytyy, rutkasti - muttei sitä, joka sopii tuohon tiettyyn plänttiin keskellä olohuonetta.
Tehtävä itse.

Suunnitteluprojekti käyntiin: mitä pöydässä pitäisi olla, että se olisi täydellinen?
Muutaman viikon tuumailun jälkeen listasin kriteerit - ”täydellinen” sohvapöytä on:

Puuta.

Mieluiten vaaleahkoa puuta, pitkän tumman puun kauden jälkeen.
Ei kuitenkaan koivua (liian vaalea, liian ’tylsä’) eikä mäntyä (liian pehmeää, liian selkeät puun syyt, liikaa oksia). Tammea? Tammea.

Siro ja ilmava.

Ei siis kovin paksua pöytälevyä eikä massiivisia jalkoja.

Yksinkertainen.
Ei koristeita, ei krumeluureja, ei liikaa mitään.
Joku voisi sanoa Tylsä, itse sanon Yksinkertainen.

Iso.
Tarpeeksi tilava pöytälevy mm. pelejä ja lasten leikkejä varten. Ja että siihen mahtuu tarvittaessa myös ne muutamat kahvikupit - sen kukkapuskan lisäksi.

Malliltaan neliö tai suorakaide.

Ehkä mieluummin suorakaide.

Lapsiturvallinen ja helppohoitoinen.

Ei siis siitäkään syystä lasista pöytälevyä - ikävät kulmat, ikäviä sormenjälkiä (en jaksa pyyhkiä), ikävää varomista, ikävää kilinää ja kolinaa kuppien kanssa, liian fiini.

Vähän ’raaka’.

Ei saaristolaisromantiikkaa ääripäästä, mutta kuitenkin vähän ’kuluneen’ ja ’käytetyn’ oloinen. Ei täysin sileä eikä siisti. Käytön jäljet ovat tervetulleita ja ne saavat näkyä.

Näiden perusteella aloin tutkailla toteutusmahdollisuuksia, piirrellä malleja ja käydä läpi olemassa olevaa pöytätarjontaa. Millaisia jalkoja, millaisia pöytälevyjä, millaisia ratkaisuja näiden yhdistämiseen. Karsin ideoita - mm. vaihtoehdot, jotka olisivat olleet liian vaikeita toteuttaa vain rajatut taidot omaavalle harrastelijanikkarille. Tarkoitus kun oli, että pöytä pysyisi myös kasassa.
Tässä vaiheessa varmistin myös, että perheen miespuolinen jäsen olisi suosiollinen ”taaaas-yhdelle-projektille”, toisin sanoen valmis auttamaan. Jep, tuki myönnetty. Yllättävän vähin vastalausein - toimivamman sohvapöydän tarve oli siis havaittu.

Apua tarvitsinkin: vitosen lyhyellä matikalla en nimittäin olisi millään osannut laskea pöydän jalkoihin tarvittavia kulmia omin neuvoin. Miehinen laskuapu - erittäin tervetullutta. (Ja tämä ei ollut mikään sukupuolipoliittinen kannanotto, kyllä naisetkin osaavat laskea - minä vain en osaa). Kun kulmat oli laskettu valmiiksi, jiirisaha oli helppo laittaa oikeaan asentoon ja sahailla menemään - raa’an työn osuus sopi laskemiselta vältyttyäni erittäin hyvin. Ilman jiirisahaa kulmien toteuttaminen olisi ollut tiukka rasti: en sano mahdoton, mutta hankalahko (enemmän puunkappaleita, hikeä ja kirosanoja).
En tylsistytä teitä kulmalaskelmilla, mutta mikäli joku ne haluaa (vaikka toteuttaakseen vastaavan pöydän täysin vastaavilla mitoilla), niin toki ne jaan.

Voitteko uskoa, että haastavinta projektissa (päätösten teon jälkeen) oli löytää tammilautaa? Jota en loppujen lopuksi edes löytänyt. Starkit, K-Raudat, Kodin Terrat, Puukeskukset sun muut kierrettyäni lopputulos oli, että tavallista tammilautaa ei tällaiselle yksityiselle kuluttajalle, pienostajalle ja harrastelijalle ole tarjolla. Ainakaan Päijät-Hämeessä. Joko a) sitä ei ole, b) sitä ei myydä vain paria lautaa c) sitä ei myydä yksityisille lainkaan tai d) sitä voidaan (ehkä) tilata (vain tietyn kokoisena), mutta täysin utopistiseen hintaan per lauta plus kuljetuskulut.
Käytännössä siis: ei ole.
Projektin kompromissi oli tammipöydän vaihto tammi-haapa -pöytään. Pöydän jaloiksi oli valittava jokin ’tarpeeksi-lähellä’ -vaihtoehto ja valikoiman niukkuudesta johtuen se oli tällä kertaa saunan laudelauta lämpökäsiteltyä haapaa (joka ei näyttänyt aivan yhtä punertavalta kuin tervaleppä).

Yksi idea tuolta, toinen täältä, loput omasta päästä - tällainen siitä tuli.
Pöydän koko 90x120x45cm (LxPxK).

Projekti käytännössä?
Pöytälevy
Kolme valmista hyllylevyä, (Cello-liimapuulevy), tammi, koko 18x300x1200mm/levy

Liimasin levyt vahvalla puuliimalla yhteen: liimaa väliin ja puristimet molempiin päihin, annoin kuivua hyvin tuettuna reilun vuorokauden. Ensin kaksi levyä yhteen ja niiden kuivuttua viimeinen levy kiinni.
Koska liimapuulevyt eivät ole täysin suoria ja puu muutenkin elää, levyjä ei tietenkään saa yhteen täysin siististi - saumoihin (levyjen väliin) jää pienen pieniä rakoja. Tässä projektissa se oli tarkoituskin, mutta mikäli haluat täysin siistit ja huomaamattomat saumat, liimaus täytyy toteuttaa hieman tarkemmin ja paremmilla välineillä.

Kuivumisen jälkeen pöytälevyn alle ruuveilla kiinni kaksi tukipuuta, poikittain molempiin päihin. Tukipuut lämpökäsiteltyä haapaa, pituus 80cm/kpl.

Jalat
Lämpökäsiteltyä haapaa, 4 lautaa, koko 25x80x2100mm/lauta
Jalkoihin tarvittavat osat yht. 7 kpl mitataan ja sahataan jiiriin.

Pöydänjalkojen kokoamisen aloitin lattiaa vasten tulevien lautojen yhdistämisestä: pitkään lautaan ensin kiinni kaksi lyhyttä lautaa (molemmin puolin). Kiinnitys puutapeilla ja liimalla, kaksi puutappia per puoli - tässä loistava apuväline oli tappien paikan merkitsemiseen tarkoitettu pieni ’piikki’.
Sitten kuhunkin kulmaan pystyyn varsinainen jalkaosa: kahdella pitkällä ruuvilla ja liimalla, ruuvataan vinoon vaakalaudan alta (ruuvin päät jäävät lattiaa vasten olevan laudan alle, ruuvataan laudan sisään).

Lopuksi pöytälevy kiinni jalkoihin - tässä viimeistään on hyvä olla kafru auttamassa, yksin pöytälevyn mallaaminen jalkoihin (niin, että jalat pysyvät oikeassa kulmassa) olisi turhan haasteellista. Ei mahdotonta, mutta haasteellista. Kukin jalka kiinni pöytälevyyn kahdella pitkällä ruuvilla ja liimalla, ruuvataan vinoon (yläviistoon) jalan ulkopuolelta levyyn kiinni.
Ruuvien tulee olla tarpeeksi pitkät: ei liian pitkät, etteivät ne tule ulos pöytälevystä, mutta tarpeeksi pitkät, jotta levy kiinnittyy tukevasi eikä pöytä heilu (ainakaan kovin paljon).

Ihan lopuksi vielä kevyehkö hionta (hiontalaikalla) ja lakkaus.
Käytin himmeää (mattaa) Kiva-kalustelakkaa: pöytälevyyn kaksi lakkakerrosta ja jalkoihin yksi. Lisäksi ’täytin’ levyjen välisaumojen pienet vaot lakalla - tiedä sitten, kuinka järkevää se oli ja voiko niin tehdä… Mutta toimi. Annoin varmuuden vuoksi kuivua kolme vuorokautta (viimeisen lakkakerroksen jälkeen).
0,9 ltr lakkapönikästä jäi hieman ylikin.

Arvio työnkulusta
Ei Strömsö-kamaa. Välillä piti kelata myös taaksepäin ja kaikki osat eivät tulleet ihan just siihen kohtaan, mihin oli tarkoitus. Ärräpäiltä ei vältytty. Jokainen ”työvaihe” oli melko lyhyt/nopea, eli vaikka koko projektiin meni muutama viikko, työ ei vienyt kerralla kuin max. tunnin. Siis per päivä. Eikä edes joka päivä.

Lopputulos ulkonäöllisesti (täysin subjektiivinen näkemys): täydellinen.
Lopputulos teknisesti: hyvä.
Pöytä heiluu jonkin verran - ei niin, ettei siihen uskaltaisi kahvikuppia laittaa… Mutta kuitenkin sen verran, että jalkojen kiinnityksessä olisi vielä kehittämistä.
Työn jälki, no, näyttää tietenkin kotikutoiselta. Ei läpäise pikkutarkkuustestejä. Mutta onneksi se oli vähän niinkuin tarkoituskin.
Lopputulos taloudellisesti: toimivuuteen nähden edullinen.
Materiaalien hinta yhteensä n. 130€ (liimapuulevyt n. 25€/kpl, laudelaudat n. 8€/kpl, lakkapurkki n. 25€/0,9l).
Ja onhan se nyt sentään puu-ta.

Pöytä on nyt muutaman kuukauden vanha - ja se on edelleen kasassa!
Jonkin sortin onnistuminen siis lienee kyseessä.

Pöytä on kestänyt nämäkin Tikrun synttärit.

Identiteetti.

Otoksia digitaalisen valokuvauksen kurssilta… Ja pohdintaa.

Yllä hämmentäviä kehuja saanut kuvasarja aiheesta ’Identiteetti’. Aihe oli yksi neljästä valittavissa olevasta ja sitä sai tulkita ja käsitellä vapaasti. Lähestyin aihetta näkökulmasta ’Kaksosten identiteetti’ (kuinka yllättävää); alkuperäiset ajatukset ja ideat toteuttamiseen olivat aika korkealentoisia, mutta jostain syystä lapset eivät olleet kovin yhteistyöhaluisia äidin visioiden toteuttamisessa (kas kummaa)… Pohdin, pähkäilin ja kuvasin; mutta jokin ’terä’, se lopullinen ajatus, tuntui jäävän puuttumaan.

Muiden ottamien (todella) upeiden luonto- ja henkilökuvien joukossa nämä näyttivät omasta mielestäni lähinnä heppoisilta perhealbumiotoksilta. Mutta hämmentävät kehut olivatkin tyyliä ”valokuvaajamaista työskentelyä”, ”ammattimaista sommittelua”, ”upea sarja”, ja niin edelleen. Sama aihe oli ollut tänä keväänä myös yksi Muotoiluinstituutin valokuvauslinjan pääsykokeiden esivalintatehtävä - ja kaikkein hämmentävin olikin kommentti, jossa todettiin, että tällä kuvasarjalla tästä aiheesta olisi ollut ”hyvin, hyvin suuret mahdollisuudet päästä sisään”. Siis olla noin kolmestasadasta hakijasta noin neljäntoista ’parhaan’ joukossa? (Tietysti olettaen, että muutkin tehtävät olisivat onnistuneet kohtalaisesti).
Häh. Mitä tässä oikein tapahtui?

En kerro tätä pientä tarinaa siitä näennäisesti ilmeisestä syystä, että kaipaisin nyt kehuja tai vakuutteluja omasta erinomaisuudestani; katsokaa, olen vaan tällai vaatimattomasti hyvä. Ei. Vaan siitä syystä, että lähdin alun perin kurssille lähtöajatuksesta, etten ole kovin kummoinen kuvaaja. Ahkera ja yritteliäs kyllä, mutten kummoinen. Että jos saisi vähän jeesiä, niin ehkä niitä työkuvia voisi käyttää hieman monipuolisemmin, kuin julkaista työpaikan Facebook-sivulla tai kuvittaa muutamaa esitettä. Että konserttikuvissa esiintyjät näyttäisivät vähän vähemmän tärähtäneiltä ja toisaalta korukuvat saisivat korut näyttämään hieman haluttavammilta.

Ja kaiken sen itsensä morkkaamisen, häpeän (kun en pystynyt toteuttamaan tehtävää riittävän hyvin), alemmuudentunteen ja surkuttelun (haluaisin, mutta kun en osaa) jälkeen kuvat herättivätkin kiinnostusta. Ne olivat ihan ookoo. Miksi oma ja muiden näkemys poikkeavat niin paljon toisistaan?
Onko tämä naisellinen piirre? Onko tämä minun ikäluokkani ominaisuus? Vai onko tämä oma henkilökohtainen tapani suhtautua asioihin? Varmasti yhdistelmä kaikkia näitä.

Naisilla on ilmiömäinen kyky aina verrata itseään muihin - miehinen peniskateus jää kauas taakse naisten oikein ryhtyessä kilpasille. Jokaisen naisen elämässä - kuuluipa hän mihin yhteiskuntaluokkaan tai sosiaaliseen viiteryhmään tahansa - on yksi tai useampi elämän osa-alue, jolla hän onnistuu tuntemaan mitättömyyttä kanssasisariinsa nähden. Onko kotini kadehdittava? Menestyvätkö lapseni? Onko työni tärkeä? Olenko oman tuttavapiirini kriteereiden mukaan tarpeeksi, no, vaikkapa vihreä/punainen/cool/hetero/kaunis/taiteellinen/rento/whatever? Osittain itsensä mollaaminen ja osaamisensa väheksyminen on siis naisellinen piirre.

Olen myös aina tiennyt omaavani melko huonon itsetunnon. Vaikka sekin tosin on hieman kaksijakoinen juttu. Toisaalta nimittäin olen kyllä tietoinen siitä, mitä osaan. Osaan monia asioita, ja joitain todella hyvin - onhan minulla koulutus, kokemusta ja motivaatiota. En ehkä ole paras, mutta kuitenkin hyvä.
Ja toisaalta ajattelen ’Ehkä’. Että olenko sittenkään? Mitä jos en oikeasti osaakaan - vaan vain luulen niin? Jos olenkin vähän kuin yksi niistä Idolsin surullisista esimerkeistä, jotka laulaa suihkussa tosi hyvin, kunhan kukaan ei ole kuulemassa? Jos elänkin kuplassa?
Näennäisesti vaikutan ilmeisesti hyvinkin itsevarmalta, ajoittain jopa itsetietoiselta - ja kuitenkin elän jatkuvassa epävarmuudessa. Olenko tarpeeksi hyvä? Olenko riittävä? Onko asioilla joita teen merkitystä? Olisi todella voimaannuttavaa tietää, kuinka monen muun (naisen tai miehen) ulkoinen habitus ja sisäinen maailma poikkeavat yhtä voimakkaasti toisistaan. Vai olemmeko kaikki vain kuoria, joiden taakse todellinen minämme jää tavoittamattomiin? Annammeko vain pienen osan itsestämme maailmalle tässä valtavassa epäonnistumisen pelossa ja riittämättömyyden tunteiden suossa? Kuinka moni oikeasti uskaltaa toteuttaa itseään; antaa itsestään jotain henkilökohtaista, ”omaa”?

Entäpä hieman toisella tavalla ajateltuna: kuinka monella meistä on taitoja, lahjoja tai kykyjä, joista kukaan ei tiedä? Edes sinä tai minä itse? Kuinka paljon potentiaalia jää maailmassa käyttämättä sen takia, että ihminen vain ajautuu jollekin, lähes sattumanvaraiselle, polulle elämässään - tajuamatta, että itse asiassa sinusta tai minusta olisi voinut tulla vaikka mitä. Että tuo kirjastonhoitaja tai siivooja voisi itse asiassa olla vaikka ydinfyysikko - jos vain hänelle olisi käynyt jo lapsena hieman vastaavasti kuin minulle valokuvauskurssilla; joku olisi huomannut matemaattiset lahjat ja ohjannut häntä eteenpäin, käyttämään kaikki piilevät kyvyt. (No joo, vertaus hieman ontui; en todellakaan ajattele olevani maailman menettämä Steve McCurry tai Mattias Klum - mutta ymmärrätte pointin.) Olisivatko ihmiset onnellisempia, jos jollakin ihmeellisellä keinolla kaikki saataisiin ohjattua omien kykyjensä ja lahjojensa mukaiselle työuralle? Millä keinolla ihmisen kyvyt on ylipäätään mahdollista kokonaisvaltaisesti testata (opon ammatinvalintakyselyt, Mensan älykkyystestit tai musiikkiluokkien musikaalisuustestit tuskin kertovat koko totuutta, jos edes osaa siitä)?
Paljon kysymyksiä. 

Tätä kaikkea pohdiskellessani tajusin, että teema ’Identiteetti’ olikin laajentunut huomattavasti laajemmaksi kokonaisuudeksi. Olin itse asiassa oppinut digitaalisen valokuvauksen kurssilta paljon enemmän, kuin vain digitaalista valokuvausta. Kiitän siitä.


Muita otoksia kurssilta, vaihtelevin aihein (mm. telen ja valotuksen testausta, "Tila", jne.) Hyvää viikonloppua!