Kurpitsapiirakka.

Olennaisia (lähinnä koulu- ja työ)asioita vältelläkseni - ei, en siivonnut, vaan - tein pitkästä aikaa kurpitsalyhdyn.

Kurpitsa oli oikein tuore eikä luonto antanut periksi heittää kaivertaessa irronnutta lihaa roskiin. Siispä noin kilo Jack-O-Lanternia jääkaappiin.

Mieli teki tehdä - elämäni ensimmäistä kertaa - perinteinen kurpitsapiirakka.
Mutta ainoa kokemukseni klassikosta oli nuiva. Jenkeissä asuessani isäntäperheeni mummo valmisti tätä perinneherkkua ensimmäiseksi Halloweenikseni, toi sen ylpeänä pöytään ja koko perhe seurasi silmä kovana, kun pistelin sitä poskeeni.
Piirakka oli aivan kamalaa. En osaa kuvailla miltä se maistui - but not good.
Oli täysi työ pitää naama peruslukemilla, kun yritin puoliksi käkien ja puoliksi hymyillen saada syötyä oman palani. Siinä nieleskellessäni mietin, kuinka käsittämätön maku jenkeillä on - "joulukalenterisuklaalta" (=sekundalta) maistuvat koko kansan rakastamat Hershey's Kisses -kikkareet eivät ole mitään tähän verrattuna. Tällaista epämääräiseltä maistuvaa moskaako sitä sitten rakastetaan yli kaiken? Mitä hemmettiä. Kunnes ylpeä leipuri otti itselleen palan, lehahti ensin punaiseksi ja alkoi sitten nauraa: I forgot the freaking sugar!

Vaikka kamalan maun syy selvisikin ja tiedostin, että maistamani ei ollut perinneherkun todellinen maku - että todellisuudessa se saattaa olla ihan herkullistakin - jäi kokemuksesta aivan kirjaimellisesti niin karvas maku suuhun, etten sen koomin ole kyennyt nauttimaan minkäänlaisia kurpitsa"herkkuja".

Mutta nyt oli kurpitsanlihaa jääkaapissa ja ensikosketuksesta sen verran reilusti aikaa, että päätin kokeilla. Miltä kurpitsapiirakka todella maistuu.

En pidä teitä kauempaa jännityksessä, vaan kerron jo ennen leipomisprosessin tarkempaa kuvausta, että piirakasta tuli todella hyvä. Järjettömän herkullinen. Leipomisen aikana ehdin epäillä vahvasti useaan otteeseen, että valmis tuotos tulee olemaan syömäkelvotonta - niin kamalalle kurpitsa haisi keitettäessä ja niin kummallisia aineksia taikina sisälsi. Olin kuitenkin päättänyt hoitaa homman loppuun - epäilyksistäni huolimatta, tuli mitä tuli. Ja se mitä tuli, on - no, kokeile itse.
Kyynikkona voisin tietysti sanoa, että rasvan, kerman ja sokerin yhdistelmästä tulee väkisinkin hyvää - kurpitsasta huolimatta.
Joka tapauksessa - ymmärrän jenkkejä nyt vähän paremmin.

Entäs se leipomisprosessi?
Koko resepti oli silkkaa scifiä.
Olen leiponut paljon, mutten näköjään tarpeeksi - epäilin pariin otteeseen ohjeiden olevan Trick or Treatista se jekkuosio.
Tässä alkuperäinen resepti - sen alla oma sovellukseni.

Ainekset

Taikina:
4 1/4 dl vehnäjauhoja
½ tl suolaa
1 tl ruokokidesokeria
100g kookosrasvaa
1 muna
2 rkl omenaviinietikkaa
3-4 rkl kylmää vettä

Täyte:
400g kurpitsaa kuutioina
2 dl kermaa
1 3/4 dl ruokokidesokeria
3 munaa

½ tl kanelia
½ tl inkivääriä

Kookosrasvaa? Omenaviinietikkaa? Ihan ufoa.
Omenaviinietikkaa sattui onneksi olemaan kaapissa pieni tilkka. Tähän asti olen käyttänyt sitä vain ruoanlaittoon: marinadeihin ja salaatinkastikkeisiin lähinnä. Makeaan leivonnaiseen sen sotkeminen oli ihan uutta. Mutta noudatin ohjetta, epäilyksistä viis.

Kookosrasvaa karsastan. Kookoksen maku ylipäänsä on melko harvoin todella herkullista, ja kookosrasva taas on (kuulemma) rasvaa pahimmasta päästä: jos se siis on vältettävissä, niin vältän. Vaihdoin kookosrasvan 100 grammaan ihan tavallista Oivariinia. Tovin pohdin, onko kookosrasva kovinkin olennainen osa makuelämystä ja pilaanko koko tekeleen perusrasvalla. Näin jälkikäteen voin sanoa, että mikään ei mennyt pilalle. Kenties päinvastoin.

Käytän ruokokidesokeria nykyään ainoana sokerina, kaikessa ruoanlaitossa ja leipomisessa (paitsi ehkä kermavaahdossa), ja siinä on ihan oma makunsa, usko tai älä. Luulenpa, että reseptiin voisi vaihtaa tavallisen valkoisen sokerinkin, mutta ruokokidesokeri tuo siihen silti varmasti oman vivahteensa.

Kurpitsaa kuutioina?
Miksi juuri kuutioina? Ihan sama.
Kaivertaessani lyhtyä en - kas kummaa - raapinut reunuksilta kuutioita, vaan todellisuudessa kulhossa oli vain kasa epämääräistä kurpitsasilppua. Silppu toimi aivan mainiosti - koska kurpitsa keitettiin ja soseutettiin, ei ollut mitään väliä, missä muodossa se alunperin oli. Älä siis stressaa kuutioista.

Kanelia ja inkivääriä (jauhettua) laitoin molempia puolikkaan sijaan lähemmäs 1 tl.


Ohjeet

Sekoita kaikki taikinan ainekset keskenään.
Laita taikina muovipussiin ja anna levätä jääkaapissa tunnin ajan.
Voitele halkaisijaltaan noin 26 cm:n piirasvuoka.
**Siis mitä? Taikina muovipussiin? Edelleen, ihan ufoa. No, tein silti työtä käskettyä.
Tunniksi jääkaappiin? Kuka jaksaa odottaa. Mutta loppujen lopuksi, kun voitelin vuoan, keitin kurpitsat ja hoidin lapset nukkumaan oli kulunut aika tarkalleen tunti. Ei siis paha.

Laita kurpitsat ja 1 dl vettä kattilaan ja anna seoksen kiehua hiljalleen kannen alla noin 15 minuuttia.
Kaada sitten siivilään ja anna valua hyvin.
**Kurpitsat haisivat keitettäessä suorastaan hirveältä. Tai no, jos olisin ollut keittämässä kasvissosekeittoa, haju olisi ehkä ollut ihan normaali - mutta tässä tapauksessa epäilykseni piirakanleipomissession onnistumisasteesta vain kasvoivat.
**Ideana valuttamisessa lienee se, että kurpitsat eivät saisi jäädä kovin "märiksi" - täyte on muutenkin melko löysää, joten kurpitsojen mukana ei kannata lisätä yhtään enempää nestettä.

Soseuta kurpitsat tehosekoittimella tai survo ne.
Lisää muut täytteen ainekset joukkoon.
**En jaksanut kaivaa tehosekoitinta kaapista, joten survoin ne reikälusikalla. Keitetty kurpitsa oli todella pehmeää, joten vain vähän painelemallakin siitä sai ihan riittävän soseista.
Uunissa kurpitsa hajosi entisestään, eikä kurpitsa erottunut täytteestä lainkaan - vaikka osa jäikin survomisen jäljiltä vähän isommiksi klönteiksi. Jos et usko ja haluat ihan tasaista sosetta, niin käytä toki tehosekoitinta.

Kauli taikina muovikelmun välissä.
Laita taikina piirasvuokaan ja painele hyvin. Pistele taikina haarukalla.
**Whaaaat? Miten ihmeessä taikinan voi kaulita muovipussissa, kun muovipussi ei anna periksi? No, tein silti työtä käskettyä ja kaulin vain sen verran, mitä muovipussin sisässä taikina mahtui leviämään. Lopuksi leikkasin pussin keskeltä auki ja kippasin taikinalevyn vuokaan - kieltämättä taikinan levittäminen onnistui helpommin, kuin jos olisin yrittänyt sitä kaulimattomasta köntistä.
**"Painele hyvin" - mitä sekin tarkoittaa? Pitääkö tätä nyt painella jotenkin erityisen hyvin? Yleensäkin painelen hyvin ja muotoilen taikinan vuokaan huolellisesti - eikö se riitä? Miten yleensä voi painella huonosti - eihän täyte pysy piirakassa, jos taikinan painelee huonosti. Mitä mitä mitä? Painelin normaalisti, ja ihan hyvä tuli.
**En voi käsittää, miksi pohjalla olevaa taikinaa piti pistellä haarukalla, mutta tein sen silti. Kai sillä oli jotakin merkitystä.

Kaada täyte pohjan päälle ja paista uunin keskiosassa 200 asteessa noin 1 tunti.
**Kiertoilmauuniin laitoin lämpöä n. 190 astetta ja paistoaika oli noin 55 minuuttia.

Ja lopputulos oli täydellinen.
Herkullinen.
Suussasulavaa lämpimänä, nautinnollista myös kylmänä.

Kyllä ne jenkit vaan osaa.

Tarroja.

Muutamia luonnoksiani SKAL ry:n (Suomen Kuljetus ja Logistiikka ry) järjestämään tarrakilpailuun, jolla haettiin uudenlaista vuositarraa.

Kyseessä siis jäsentarra, jonka kuljetusalan edunvalvontaa hoitavan järjestön jäsenyrittäjät liistraavat yrityksensä kuorma-autoihin jäsenyyden merkiksi. Tarraan haluttiin kilpailulla uutta ilmettä, koska se on aiemmin näyttänyt mm. tältä:

Tämä vanha tarramalli siis SKAL:in omaa käsialaa (tarran leveys n. 18cm).

Omassa ehdotuksessani tarran taustalla oleva auto on tyylitelty versio 50-luvun kuorma-autosta. Tein auton tarkoituksella todella "jäykäksi" ja rouheaksi, enkä lähtenyt työstämään sitä enemmän käsinpiirretyn näköiseksi, koska jostain syystä se sopi mielestäni paremmin aiheeseen ja yhdistyksen "tyyliin", samoin kuin SKAL:in hieman kulmikkaaseen logoon. Piirretty versio näytti liian "sarjakuvamaiselta", siksi piirsin sen uudestaan koneella. Alkuperäinen, käsin piirtämäni versio näytti tältä:

Vanha auto ei mielestäni rajaa aihetta liikaa ja tarra sopisi siis kuva-aiheestaan huolimatta hyvin myös pakettiautoihin ja muunlaiseen kuljetuskalustoon. Vanha kuorma-auto kertoo suomalaisen kuorma-autoliikenteen ja SKAL:in historiasta sekä liiton vuosikymmenten ajan tekemästä työstä kuljetusalan yritysten hyväksi.

Halusin tehdä tarrasta mahdollisimman erinäköisen, kuin mitä se on tähän asti ollut.
Mustaa väriä halusin kokeilla, koska se on tyylikäs, näkyvä, mielenkiinnon herättävä ja saa mielestäni SKAL:in logon erottumaan paremmin. Musta väri myös kuvastaa yötä, jolloin kuorma-auton valot loistavat pimeässä ja halkovat mustaa tietä.

Tällä kertaa omassa arvassa luki Ei voittoa, mutta tulipahan tehtyä
tällaistakin - happy about that. Mielenkiintoinen "projekti".

Neuleiden pakastamisesta.

Ostin neuleen. En useimmiten lue vaatteissa kiinni olevia hoito-ohjelappusia kovinkaan ajatuksella, jos ollenkaan - eilen kuitenkin ohjelappua silmäillessäni jäin kiinni yhteen sanaan. ”Freezer”.
Pakko lukea tarkemmin.
”…after 24 hours in the freezer…”
Okei, sait huomioni, senkin lappu, luetaan koko homma.

Kyse oli siitä, että ohjelapun mukaan tämä uusi, vielä käyttämätön neulepaitani tulisi kastella ja pakastaa (pakastimessa!), jotta siitä irtoaisi vähemmän nukkaa - tai tarkemmin ottaen ”kuituja”. Siis sitä ärsyttävää haituvaa ja höytyvää, jota vähänkin pörröisemmästä villapaidasta lähtee ja jää ikävästi kiinni kaikkiin mahdollisiin tummiin kankaisiin - niin, että joskus tuntuu, kuin olisi kävelevä lankakerä. Todellakin, ärsyttävä ominaispiirre muuten niin ihanissa villapaidoissa - ja siihenkö on siis olemassa joku ratkaisu? Selvä. Mutta pakastimeen? Olisinko koskaan ajatellut välttäväni ”kuitujen irtoamisen” pakastamalla? En.

Luin ohjelappusen tekstin useampaan kertaan. Vaikka englannintaidot ovat vallan sujuvalla tolalla, muutama sana oli pakko varmistaa oikein sanakirjasta; etten vain ole ymmärtänyt tätä pakastamisasiaa ihan väärin. Mutta pyörittelinpä sanoja miten päin vain, paidan pakastamisesta siinä puhuttiin.

Okei, pohdin - tässä on nyt kaksi tapaa tulkita ohje.
Ensimmäinen on se, että eihän  k-u-k-a-a-n  nyt ihan oikeasti, oikeassa elämässä, ala pakastaa bränikkää neulepaitaa, se on selvä. Ja valmistaja tietää tämän. Joten jos jollekulle joskus jostain syystä tulisi mieleen valittaa valmistajalle tästä kuitujen irtoamisongelmasta, valmistaja voisi aina sanoa ”ahhah, nonniin, mutta kun sä et ole pakastanut tätä neuletta! Sä et ole nyt kuule toiminut hoito-ohjeen mukaisesti. Älä valita.”

Toinen on se, että kyseessä on piilokamera ilman kameraa.
Sellainen hassunhauska käytännön pila -tyyppinen ja jekkumainen teksti, jollaisia jotkin urbaanit ja trendikkäät vaatemerkit (jota tämä kyseisen paidan valmistaja ei tosin ole) lippulappusiinsa nykyään painattavat. Että jos joku sattuu ottamaan tekstin ihan tosissaan ja tekemään ohjeen mukaan ja vieläpä kehtaa kertoa siitä kavereille, niin ainakin kaverit saa kunnon naurut ja kuittailtavaa vuosiksi eteenpäin - ja urpon arpa voittaa vain pakastetun paidan.

En yhtään tiedä mitä tapahtui - kyseessä on varmaankin jonkinlainen
astraalikokemus - mutta yhtäkkiä huomasin seisovani neule ja suihku kädessä: ”moisten slightly”, hmmm, mitäköhän se käytännössä tarkottaa? Kastele kevyesti - mutta kuinka kevyesti? Pitääkö vain kevyesti suihkuttaa pinnasta vai pitääkö paidan kastua ihan läpi - mutta ei läpimäräksi? ”Put it in a polybag”, hmmm, pitääkö paita viikata - vai onko parempi jos sen vain survoo pussiin?

Juuri näin. Arvasittekin jo, että ihan oikeasti, kyllä, kastelin, pussitin ja pakastin tuon upouuden ylihintaisen neuleen. Sen sijaan, että olisin vain laittanut sen seuraavana päivänä päälle, kuten normaaleilla ihmisillä kai on tapana. Neule on nyt ollut pussiin käärittynä ja pakastettuna kohta 24h ja suorastaan kauhulla odotan sen esiin kaivamista ja sulattamista.
Onko se vielä ok? Onko se käyttökelpoinen? Ja ennen kaikkea, onko tällä selväjärkisyyden rajoja hipovalla toiminnalla minkäänlaista todellista vaikutusta kuitujen irtoamistiheyteen?
Olenkohan se käytännön pilan uhri - joka on vieläpä niin pihalla, että kertoo siitä, ihan-vaan-pienelle-piirille, blogissa? Mutta tällä hetkellä, jännityshien puskiessa pintaan, on oikeastaan ihan sama, epäilläänkö allekirjoittaneen ajatuksen kirkkautta vai ei - kunhan paita vain olisi kunnossa. Kunhan en olisi onnistunut pilaamaan sitä.
Kohta pakastimella käytyäni saamme vastaukset kahteen ensimmäiseen kysymykseen.

- - - - - -

No niin.
Paita on kaivettu pakastimesta, sulatettu ja melkein kuivatettu. Kokonaisvaikutelma paidasta on - ihan hyvä.
Heti pakastimesta otettuna se näytti vähän ressukalta - ryppyiseltä ja parhaat päivänsä nähneeltä - mutta kuivuttuaan ja suoristuttuaan se on jälleen kuin uusi. Joka se siis onkin. Itse asiassa.

Ensivaikutelma irtoavan höytyvän määrästä on se, ettei se ole vähentynyt.
”…you should notice less shedding.” - well, I don’t.
Kaikki mahdolliset psykologiset tulokset huomioimatta jättäen pakastinkokeilun lopputulema lienee se, että villapaitanöyhdän määrä on vakio.

 Vielä vähän nihkeä, ei paljon.