perjantai 10. lokakuuta 2014

Metsäretkellä.

Taas todella pitkä aika edellisestä postauksesta.
Luulenpa, että tämä tulee muodostumaan tavaksi - sen verran hektistä elämä tällä hetkellä on.
Omassa yrityksessä on isoja (ihania, mutta aikaavieviä) projekteja, on koulua ja ennenkaikkea perhettä; enkä halua mistään hinnasta tinkiä lasten kanssa vietetystä ajasta. Niinpä blogi jää viimeiseksi, kun ajankäytöstä on kyse - lapset, perhe, työt ja ystävät ovat nyt ensisijaisia.
Haluaisin kovasti kirjoittaa blogiin enemmänkin, mutta valitettavasti tällä hetkellä aika ei vain riitä kaikkeen (kyllä, olen todellakin huomannut oman rajallisuuteni ;) ).

Ei, en sentään ole lopettamassa blogia - en halua luopua siitä kokonaan. Mutta sellaisille, jotka kenties ovat ihan oikeasti seuraanneet tätä blogia ja ehkä ihmetelleet pitkiä taukoja ajattelin kertoa, että jatkossa postausväli tulee olemaan kenties vieläkin pidempi. Haluan pitää blogin hengissä - onhan se pysynyt mukanani jo useamman vuoden - ja yritän postata vähintään kerran kuukaudessa; mutta älä luota siihen :)
Ei tietenkään kovin järkevää "bloggarille", mutta valitettavasti tällä hetkellä ajalliset resurssit eivät muuhun riitä - yhden blogipäivityksen kirjoittamiseen kun menee helposti useampi tunti. Toivottavasti silti jaksat välillä käydä täällä kurkkimassa!


Mutta nyt varsinaiseen aiheeseen eli muutaman viikon takaiseen metsäretkeen lasten kanssa, jonka kuvallista satoa oli itse asiassa tarkoitus päivittää tänne jo aiemmin, mutta...

Käveltiin pitkin metsäpolkuja ja pitkospuita, syötiin välillä reppuun mukaan otettuja eväitä, nautittiin ihanasta säästä ja vielä ihanammista maisemista. Ja koska luonto pani parastaan, mä en tietenkään voinut olla kuvaamatta; koko ajan. Ja aina välillä jostain puun takaa kuuluikin "äiti tuu jo!" Monta tuntia kului ihan huomaamatta.
Kaikki mut tuntevat tietävät, etten varsinaisesti ole mitään metsässä samoilevaa tyyppiä - mutta tän reissun jälkeen mietin itsekin, miksen :)

Tässä päivän tunnelmia.
Täysin käsittelemättöminä, vain luonnon omin efektein.

























































 Tämä ei ole selfie, vaikka epäilyttävästi siltä näyttääkin :)






Kiitos kun kysyt luvan, jos aiot käyttää kuvia.
Vaikka blogissa onkin ajoittain hiljaista, mutta olet silti kiinnostunut hommailuistani ja haluat tietää mitä milloinkin teen, käy välillä sivuillani www.ces.fi - päivitän sinne koko ajan uusia töitäni.
Ja koska Facebook ja Instagram ovat niin paljon nopeampia päivittää kuin tämä blogi, löydät lähes päivittäin lisää juttua ja kuvia mm. näistä

www.facebook.com/sessi 

www.instagram.com/kukkurukuu




torstai 14. elokuuta 2014

Turhamaisuudesta.

Mitä turhamaisuus on?
No sanan merkityshän on tietenkin selvä: sanakirja sanoo turhamaisen olevan "omaan ulkonäköön, edustavuuteen tms. liiaksi huomiota kiinnittävä". Webster määrittelee turhamaisuuden "excessive pride in one's appearance, qualities, abilities, achievements, etc."
Selvää pässin lihaa?

Teoriassa.
Se, mitä olen Sivustakatsojana huomannut on kuitenkin, että turhamaisuuden määrittelyn tekee vaikeaksi nimenomaan tuo pieni sana "liiaksi". Excessive.
Se tekee määrittelystä täysin subjektiivista - liiallista kun tarkoittaa meille kaikille aivan eri asioita.

Arkipäiväisissä keskusteluissa jonkun turhamaiseksi leimaaminen käy helposti. Keskustelijoiden oma tausta tuntuu kuitenkin vahvasti vaikuttavan siihen, ketä milloinkin turhamaiseksi kutsutaan. Toiselle rakennekynnet ovat turhamaisuuden huippu, toiselle merkkivaatteet - jollekin jo pelkkä kynsien lakkaaminen merkitsee tyhjänpäiväistä omaan ulkonäköön keskittymistä.

Mitä turhamaisuus sitten voisi olla?
Omatkin ajatukset siitä tuntuvat vaihtelevan kulloisenkin elämäntilanteen ja elämänkokemuksen myötä.

Joskus kauan sitten tunsin ihmisen, joka oman esikoisensa ristiäispäivänä jätti kaikki valmistelut ja vauvanhoidon muille ja meni itse kolmeksi tunniksi kampaajalle. Silloin ajattelin sen olevan kenties turhamaisuuden huippu. En voinut ymmärtää, miten joku voi ajatella hiusten ja yleensäkin oman ulkonäön olevan tärkeämpiä, kuin oman esikoisen juhlapäivä. Sittemmin, vuosien myötä, mielipiteeni ei olekaan enää niin selkeä - osaan ajatella asiaa monelta eri kannalta: se, että itse haluan ehdottomasti laittaa kaikki juhlat itse, ei toki tarkoita, että kaikkien täytyisi haluta. Se, etten itse suo ajatustakaan hiuksille, ei toki tarkoita, etteivät muutkaan saisi. Tuore äitikin tarvitsee lepotauon ja aikaa itselle. Kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin.
Ja niin edelleen.
On jokseenkin opettavaista huomata, miten itsekin syyllistyy samaan lokerointiin - vaikka asioiden työstäminen omista lähtökohdista onkin toki täysin inhimillistä.

Sittemmin, joitakin vuosia sitten, naapurissamme asui nainen, joka taas sillä hetkellä tuntui lähentelevän turhamaisuuden huippua. Tv:stäkin tuttu kaunotar oli aina laitettu. Ihan aina. Ja viimeisen päälle. Kun naapurimme vei roskat, hänellä oli minihame ja 10cm:n korkosaapikkaat. Lähtipä hän mihin tahansa - lapsen kanssa puistoon tai sinne roskiskatokseen - tukka oli suoraan kampaajan tuolista, kasvoilla taidokas (juhla)meikki, päällä loppuun asti hiottu (yleensä lyhyen hameen ja aina korkeat korot sisältävä, talvisin usein turkiksia hyödyntävä) asukokonaisuus ja lapsella mätsäävät vaatteet. Kun satuimme taloyhtiömme pihalle samaan aikaan, hän aina heti poistui hetkeksi ja palasi vasta lisättyään huuliin punaa ja kiiltoa. No voi hyvä ihme, ajattelin - tuo, jos mikä täyttänee turhamaisuuden kaikki kriteerit. Mutta nytpä ajattelen tuostakin jo eri tavalla. Mitä jos hänen olikin pakko? Voiko sitä kutsua liiaksi, jos oma ulkonäkö onkin ammatti? Jos olet oman itsesi ja ammattisi mainostaulu, onko laittautuminen lähinnä välttämättömyys, turhamaisuuden sijaan?

Olenko itse turhamainen?
Hyvä kysymys - johon olen itse jäävi vastaamaan. Se riippuu täysin siitä, keneltä kysyy.

Koko elämäni aikana olen käynyt kampaajalla alle viisi kertaa (kyllä). En välitä värjäyksistä enkä raidoista ja muutenkin hiusten kanssa puljaaminen on mielestäni hirveää ajanhaaskausta.
Luonnonkiharat elävät omaa elämäänsä, johon minä tai kukaan muukaan ei voi vaikuttaa. Niihin on turha leikata mallia eikä mikään kampaus pysy muodossaan paria tuntia pidempään. Varsinkin kostealla säällä hiukset ovat aina pörrössä ja kiertyvät ja kaartuvat ärsyttävän nörttimäisesti ympäriinsä, vaikka ne olisi kiinnitetty pikaliimalla päänahkaan.
Liekö sitten syy vai seuraus, en jaksa nähdä vähäisintäkään vaivaa hiusten eteen. Se ei tunnu tarpeelliselta eikä kiinnosta. Päivittäin hiustenlaittoon käyttämäni aika on keskimäärin kolme minuuttia - juhliin lähtiessä ehkä viisitoista. Se, että joka päivä hiukset ovat samalla tavalla ei toki tarkoita sitä, että juuri tämä sivunuttura olisi mielestäni todella hieno tai erityisesti "sopii mulle": ei, se johtuu siitä, etten jaksa laittaa niitä mitenkään muuten :) Ehkä hölmöä - "tukka hyvin, kaikki hyvin" sanoi sentään jo vanha kansa. Mutta se, miksi joku haluaa kuluttaa tunnin tai pari päivässä hiustenlaittoon - kun voi tehdä kaikkea muuta! - ei vain ole koskaan avautunut.
Ei-turhamaista?

Toisaalta meikkaaminen on yhtä luonnollista kuin hengittäminen ja lähinnä etuoikeus: jos saa pienellä vaivalla ja viidessä minuutissa korostettua parhaimpia piirteitä ja häivytettyä huonoimpia, miksi ihmeessä ei sitä tekisi? Kuka tahansa nainen (ja miksei mieskin) voi niin tehdä - ja siksipä en ymmärrä niitä, jotka tämän mahdollisuuden ja etuoikeuden jättävät käyttämättä. Meikkaaminen - ja itsestä huolehtiminen yleensäkin - on oman henkisen hyvinvoinnin ylläpitämistä, kanssaihmisten kunnioittamista ja yleisen hyvänolon lisäämistä.
No, mielipiteeni ei ole ainoa totuus: jonkun muun mielestä meikkaaminen on tyhjänpäiväistä ja - turhamaista.

Ja sitten tietenkin rakastan kauniita asioita.
Vaatteita, laukkuja, kenkiä, koruja.
Rakastan laadukasta kangasta ja sen tuntua iholla; ihanaa nahan tuoksua uudessa laukussa; hyvälestisiä kenkiä, jotka tuntuu hyviltä jaloissa; aitoa villaa, joka lämmittää ja kestää kulutusta; hyvin leikattuja ja huolellisesti ommeltuja vaatteita, joiden nappeja ja saumoja ei tarvitse olla koko ajan itse ompelemassa; laadukkaita, hyvin valmistettuja tuotteita, jotka kestävät aikaa ja säästävät pitkäikäisyydellään luonnonvaroja, luontoa ja hermoja; hyvälaatuisia, aidoista materiaaleista valmistettuja kauniita koruja (jotka myös ovat ekologisia). Rakastan kaunista, toiminnallista ja loppuun asti ajateltua designia, joka on iätöntä.
En niinkään rakasta merkkejä (varhaisteiniajan feikki-Levi's ja jättimäinen-logo-keskellä-selkää -kaudet voinee jo unohtaa...) vaan nimenomaan hyvää laatua ja hyvää designia.
Turhamaista? Monen mielestä ehdottomasti kyllä.
Omasta mielestäni rahansäästöä (halvan ostaminen maksaa lopulta aina enemmän kuin pitkään kestävän hyvälaatuisen), toisen työn arvostamista, järkevää ja kestävän kehityksen mukaista kuluttamista. Jos ostat vähemmän, voit ostaa laadukkaampaa.
Ei turhamaisuutta, vaan kulutusvalinta.

Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisen tulee pitää itsestään huolta. Minulle itsestään huolehtiminen on paitsi omasta terveydestä, myös ulkonäöstä piittaamista - ja piittaaminen on mielestäni juuri oikea sana, koska ulkonäöstä piittaaminen tarkoittaa minulle kaikkea muuta, kuin täydellisen länsimaisen kauneusihanteen tavoittelemista. Ulkonäöstä piittaaminen on mielestäni oman persoonallisen tyylin ylläpitämistä, hyvän olon tekemistä itselle ja oman identiteetin vahvistamista. On aivan sama mitä tyyliä edustat, minkä näköinen olet tai mitä teet - kunhan piittaat siitä, miltä näytät.
Omasta ulkonäöstä välittäminen on itsestään välittämistä - ei turhamaisuutta. Olen aina karsastanut ajatusta, että vain "saunapuhtaat" ihmiset olisivat "aitoja" ja jotenkin parempia - lähinnä mieleeni tulee moisista kommenteista vanhoillis-mikä-tahansa-uskonlahkon ajatusmaailma. Ja pinnallisuus taas on aivan eri asia kuin turhamaisuus - mutta se onkin kokonaan toisen kirjoituksen aihe.

Sukupolvierot ovat turhamaisuuden määrittelyssä huomattavia. Minulle hiusten värjäys, rakennekynnet, ripsi- tai hiuspidennykset ja kestopigmentoinnit ovat arkipäivää - vaikken itse niitä käytä enkä halua (lue: jaksa nähdä vaivaa), minun ajatusmaailmassani ne ovat kuitenkin enemmän oman yksilöllisyyden ja oman persoonallisen tyylin korostamista, kuin turhamaisuutta. Monelle itseäni vanhemmalle ne edustanevat turhamaisuutta puhtaimmassa muodossaan. Olen taipuvainen mieltämään myös sen sukupolvikysymykseksi, etten ole vielä oikein lämmennyt kauneusleikkauksille tai botoxille, mutta itseäni nuorempi sukupolvi ajattelee varmasti niistä aivan samalla tavalla, kuin minä rakennekynsistä - ei turhamaisuutta, vaan itsestään huolehtimista.

Turhamaisuus-termin ympärillä pyörii ihmeellisiä stereotypioita. Konservatiivisen tyylikäs, viimeisimmän trendin mukainen tai barbiemainen saa helpoimmin turhamaisen leiman - vaikka totuus olisi se, että intianpuuvillamekkoinen hippi tai puhtaasti genreään edustava gootti olisi kuluttanut päivästään huomattavasti suuremman osan oman ulkonäkönsä pohtimiseen. Omaan ulkonäköön keskittyminen - "turhamaisuus" - kuuluu ihmisyyteen: se kuuluu jokaiseen tyyliin ja elämäntapaan, ei vain tietynnäköisten tai valtavirtaan kuuluvien elämään. Se ei liity elintasoon. Sweet lolita, hevari tai kirppareilta vaatteensa ostava voi olla huomattavasti turhamaisempi ja "omaan ulkonäköön liiaksi huomiota kiinnittävä", kuin Vuittonia kantava perheenäiti.

Sellainen ihminen vain on.
Vaikka kuinka yrittäisi kieltää ulkoisen olemuksen merkityksen (olipa se millainen tahansa), se vaikuttaa ihmiseen - alitajuisesti sillä on merkitystä miltä näytät, vaikkei sitä haluaisikaan myöntää. Sellaisetkin, jotka eivät näennäisesti välitä lainkaan ulkonäöstään, ajattelevat siitä kuitenkin jotakin - joskus tuntuu jopa, että tuo "välinpitämättömyyden ylläpito" saa sellaiset mittasuhteet, että se alkaa jo itsessään saada turhamaisuuden piirteitä. Muistan joskus lukeneeni omasta ulkonäöstä piittaamisen merkityksestä jopa tieteellistä faktaa, mutta sen huomaa ilman tiedettäkin. En esimerkiksi koskaan unohda sitä onnellisten, ilahtuneiden ja aurinkoisten ilmeiden määrää, kun vanhainkodissa katselin hoitajien laittavan mummoille papiljotit päähän. Tuskin monikaan on valmis leimaamaan dementikon turhamaiseksi, vaikka hän suunnattomasti moisesta "hölynpölystä" ilahtuukin.

No mutta miksi mä mietin tällaisia?
Kai se liittyy jotenkin liialliseen joutilaisuuteen :) kun takana on pitkähkö kesäloma eikä syksyn työtkään ole vielä täysillä rynnineet ovesta sisään. Osittain tämä "mitä ajattelin tänään" liittyy muutama viikko sitten uudelleen käyttöön ottamaani Instagram-tiliin, jonka tiimoilta kävin itseni kanssa pitkän ja kivuliaan taistelun siitä, millaisia kuvia haluan sinne julkaista. Koska olen toivoton asioiden juurta-jaksaen-pureskelija, mietin pitkään, kuinka yksipuolisen ja kenties vääristyneen kuvan arjesta suurimmaksi osaksi jos jonkinlaiseen designiin keskittyvä kuvavirta voi antaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jätän vastuun ihan mielelläni katselijalle - jos joku luulee elämän pyörivän vain kauniiden tavaroiden ympärillä on pahasti hakoteillä. Tai että elämän arvojärjestyksessä hetkeksikään jokin nousisi lapsia, läheisiä ihmisiä ja ihmissuhteita korkeammalle, ei tunne allekirjoittanutta lainkaan. Kieltäydyn siis enää ajattelemasta asiaa ja yritän olla oma itseni - johon kuuluu ammattiin liittyvän kiinnostuksen designiin lisäksi myös ripaus sitä, no, mitä joku saattaa sanoa - ihan vapaasti - turhamaisuudeksi.

Päästiinkö tässä nyt johonkin lopputulemaan?
Kenties ainakin siihen, että turhamaisuus on siis subjektiivista. Ei ole mittaria, jolla naapurin turhamaisuusasteen voisi aukottomasti mitata. Turhamaista lienee kullekin meistä se, mitä ei itse pidä lainkaan tärkeänä. Toiselle se on se hiustenlaitto, toiselle auton puunaaminen, toiselle salilla käynti, jollekin kynsien lakkaaminen ja jollekin kodin sisustaminen - itse suhtaudun nykyisin aina varauksella kaikkiin kommentteihin, joissa jotakuta väitetään turhamaiseksi. Kenties turhamaisuutta on kaikki sellainen, mikä häiritsee niin sanottua normaalia elämää - jota tehdään muun elämisen kustannuksella, "liiaksi".
Toisaalta, kuka määrittelee, mikä luokitellaan normaalia elämää häiritseväksi?
Ähh, tämähän on loputon suo.
Ehkä tämä koko kirjoitus on turhamainen.



"Outfit-of-the-day" -kuvat: turhamaisuuden huippu!
Tai sitten ei.



maanantai 14. heinäkuuta 2014

Grilliruokaa, vol. 2


On tullut reissattua ja blogin päivittäminen on taas ollut pienellä tauolla.
Kivaa on ollut, arvatenkin.
Kesän odotetuin reissu on ohi - bohoo - ja aikaerostakin jo kohta toivuttu: fiiliksiä New Yorkista löydät Instagramista.
Instagramista?
"Löysin" vanhan, käyttämättömänä olleen ig-tilini pitkän ajan jälkeen uudestaan ja innostuin siitä (kuinka yllättävää) aivan hirveästi. Miksi ihmeessä koskaan edes unohdin koko tilin? No, otan nyt kaiken menetetyn ajan takaisin ja kyllästän Instagramin upeilla, kiinnostavilla, kauniilla ja häikäisevillä kuvillani.

Jos ostit edellisen myyntipuheen - tai olet kiinnostunut vaikkapa noista reissukuvista - klikkaa oikealla olevaa sinistä kameraa (tai vaihtuvia otoksia sen alla), niin pääset suoraan katselemaan kuvia.
Oman acct:ini - kuten ig:ssä tiliä hienosti kutsutaan; kyllä, olen oppinut tämän viime päivinä - löydät myös nimellä kukkurukuu.
Klikkaa ihmeessä myös nappia Seuraa (Follow) - ei se pure. Se vain kertoo, että olet kiinnostunut kuvistani - ja se taas tekee minut hyvin iloiseksi. Ja koska olen pian keski-ikää lähestyvä naisihminen, hyvin harva asia enää tekee iloiseksi.
;D
(Anteeksi mitä sanoit stereotypioista?)

Instagramista löydät mm. ihan kaikenlaista ihan kaikenlaiseen designiin liittyvää. Hyvän mielen juttuja, kauniita kuvia. Juttuja, jotka kiinnittävät huomioni, kiinnostavat, ihastuttavat ja tuovat omaan elämääni iloa. Ajoittain se voi olla silkkaa hömppää, joskus ehkä jotain ajatuksia herättävää, ideoita tai muuten vaan mielenkiintoista. Kauhean syvällistä tavaraa - no ei. Ja nyt lopetan tämän selittämisen - katso itse.
Instagramista löydät sen, mitä et löydä tästä blogista.




New York Museum of Modern Art.



Mutta asiaan.
Tai siis siihen, mitä asiana alunperin pidin.
Nimittäin tämän kesän grillisuosikkeihin.
Tänä kesänä olemme täysin hurahtaneet pulled pork -leipiin. Alkuinnostus taisi lähteä jostakin Hansin kokkailuohjelmasta ja sen jälkeen samaista sandwichiä on tehty lukemattomia kertoja aina paria ainesosaa vaihtaen.

Meillä ns. perusainekset ovat
*isot ruispaahtoviipaleet
*pulled pork (Lidlin pakattu versio useimmiten, Citymarketistakin on tosin saanut muutaman kerran ihan tuoretta, todella herkullista nyhtöä)
*sinappi (aina Auran sinappia, en tiedä miksi)
*suolakurkku (ei maustekurkku, vaan nimenomaan suolakurkku)

Ainekset, jotka vaihtelevat, ovat
*juusto
Useimmiten joku "tavallinen" juustohöylällä helposti viipaloitava leipäjuusto, kuten Oltermanni tai Edam: joskus on kokeiltu myös mozzarellaa, halloumia ja esim. grillijuusto-nimellä myytävää kiinteää tuorejuustoa. Kaikki ihan yhtä hyviä.
*kinkkusiivut
Nyhtöpossun lisäksi leiville tulee myös siivu kinkkua; se vaihtelee keittokinkusta ylikypsään tai sinappikinkkuun.
*levite
Leiville levitettävän tuorejuuston maku on vaihdellut aurinkokuivatusta tomaatista valkosipuliin, ruohosipuliin ja yrtteihin. Kaikki ovat maistuneet hyvältä.

Valmistuskin on yksinkertaista:
Pulled pork grilliin lämpenemään; meillä liha nakataan pieneen metalliseen vuokaan ja vuoka grillille.
Leipäviipaleille sivellään kullekin sinappi ja tuorejuusto, päälle kinkun- ja juustosiivut sekä suolakurkku.
Leivät grillille ja kun juusto alkaa päällä sulaa, leivät ovat yleensä tarpeeksi lämpimiä mutta eivät vielä kärvähtäneitä pohjasta.
Lopuksi nyhtöpossua kahden grillatun viipaleen väliin.

Aivan syötävän herkullista!
Ja koukuttavaa.







Viime kesänä meillä alkanut bataatti-buumi ei ole vieläkään laantunut.
Melkein lihaakin parempaa (ainakin omasta mielestäni) on grillatut 
bataattipihvit: ohuet batattiviipaleet, joissa päällä vain oliiviöljyä ja 
sormisuolaa, tuoreena grillistä. Maistuvat lapsillekin.






Alkukesän Tukholmanreissulta (Pearl Jam, wohoo!) löysin
jostakin lähikaupasta tällaista "artesaanilimpparia". Käsin,
ilman lisäaineita tehtyä limua siis. En edes juo limuja, mutta
koska hinta ei ollut kova (39 kruunua pullo) ostin ihan 
vain - myönnetään - kauniin pullon takia. Ajattelin, että kyllä
joku sen pois juo ja saan itselleni ihqun pullon tuleviin kattauksiin.
Mutta tämäpäs olikin herkkua! Ensimmäinen hyvältä 
maistuva limu, joka ei maistunut esansseilta ja lisäaineilta ja 
jota pystyin juomaan ilman ällörefleksiä. (Älä kysy, miksen
tykkää limuista - en tiedä. En vain tykkää. No, onpahan edes 
yksi pahe pois tällaiselta makeannälkäiseltä herkkuhiireltä!)
Vähän kuin vastapuristettua tuoremehua hiilihapolla. NAM! 
Ei harmittanut yhtään kantaa tyhjää pulloa kotiin - sen 
järkevyydestä jokainen voi tosin olla haluamaansa mieltä... 
Mutta onhan tää nyt vain erihieno vesipullo ruokapöytään!
(PS. lentokentällä samaa limua myytiin hintaan 49 kruunua/lasillinen;
siinä vaiheessa viimeistään olin todella tyytyväinen ostokseen).




keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Liian kireistä kuminauhoista.


Ai että mua rassaa liian kireät kuminauhat.
Tai ei kaikki kuminauhat - mutta kaikenlaisissa paidoissa ja hameissa ja topeissa nykyään niin kovin suositut kuminauhat.
Ja jos vielä tarkemmin pitäisi tämä rassaamisen syy määritellä, sanoisin, että nimenomaan hihansuissa, vyötäröllä, paidanhelmassa ja muissa kummallisissa paikoissa olevat miksi-ne-ovat-nyt-niin-kauhean-muodikkaita -kuminauhat.

En tajua, miksi kukaan ylipäätään haluaa laittaa kuminauhoja johonkin niin käsittämättömään paikkaan kuin vaikkapa paidanhelmaan.
Mitä se kuminauha siinä tekee? Pitääkö se jotain paikallaan?
Miksi paidanhelma pitäisi saada kurtattua kasaan kuminauhalla?

Onhan ne paidat ihan hirveän kauniita henkarissa. Mutta.
Jos et ole itse sellaista jo kokeillut, sanonko mitä siitä seuraa, kun paidan alareunaa kiristää kuminauha?
Paikallaan jäkittäessähän siitä ei seuraa mitään. Paita on ihan hyvännäköinen - ja kaikki on kivasti.
Mutta kun sitä harvoin tulee jäkitettyä paikallaan muutamaa sekuntia pidempään, se on ongelma.
Kun liikkuu nanomillimetrinkin, paidan helma nousee y-l-ö-s.
Iiiihan kokonaan ylös, aina tisseihin asti, jos helmaa ei koko ajan
huomaa/jaksa/muista nykiä alaspäin - tai lähinnä kouristuksenomaisesti pitää siitä kiinni.

Joo, tiedän.
Se on ihan kauhean trendikästä, se on kaunista ja se on seksikästä silloin, kun paitaa pitää päällään kokoa 0 oleva teini tai henkkamaukan malli - jolle on ihan sama näkyykö napa ja missä kohtaa selkää/mahaa se paita viipeltää vai onko sitä ylipäänsä lainkaan päällä.
Mutta se ei ole a) trendikästä, b) kaunista, c) seksikästä tällaisen hieman varttuneemman, normaalivartaloisen, ihan tavallisen naisen päällä.
Kun tähän kuminauhavillitykseen lisätään vielä paidan nafti pituus - no, sä tiedät, mitä siitä seuraa.

Teetpä mitä tahansa, kuminauha on aina väärässä paikassa.
Se killittää kivasti mahakummun ja navan päällä. Sexy mama!
Se pompsahtaa kivasti valkoisena hyllyvän makkarameren juuri väärälle eli yläpuolelle. Not nice!

Millään ei voi estää paidanhelman nousemista ja kaiken sen ihan-hyvä-että-se-on-piilossa -materiaalin paljastumista.
On ihan sama onko alla aluspaita - näyttää itse asiassa vielä tyhmemmältä, kun mahakumpua peittää aluspaita, jonka päällä killittää kuminauhalla yhteen kurottu paidanhelma.
Tai sitten aluspaita nousee ylös ihqun trendipaidan mukana.
Paidanhelmasta ei voi pitää koko aikaa kiinni - trust me, I've tried.
Kuminauhaa ei kannata kiristää (eikä usein voikaan) - mitä tiukempi kuminauha, sitä pinkeämpi fiilis, kun se ritsan lailla napsahtaa kummun yli.

Kuminauhat on yleensä vielä ommeltu kiinni niin kieron tiukasti, ettei ole mitään mahdollisuutta saada raksittua niitä pois. Olipa käytössä millainen ratkoja tai neula-arsenaali tahansa.

Joku voisi tietenkin kysyä, miksi sitten ostaa moisia kuminauhahärpäkepaitoja. Onhan niitä tavallisia T-paitoja kaupat pullollaan.
Good point, my friend.
Mutta kun ne tavalliset trikooteepparit ei aina ole se juttu.
Kun ne kuminauhalliset paidat on kaikilta muilta osin niin ihqu-ihania! Kankaat, värit, koristelut, kaikki - ihania. Paitsi se kuminauha.
Siksi niitä haluaa ostaa. Vaikka tietää, ettei se kuminauha toimi. Ei se vaan toimi.
Ja vaikkei tässä mitään taianomaista muodonmuutostakaan ole odotettavissa - vaikka siihenkin tosin on joskus tullut luotettua. (Kuinka kauan muuten mahamakkarat mahtavat virallisesti olla "vauvamahaa" - ja missä vaiheessa ne muuttuvat ihan tavallisiksi "mahamakkaroiksi"? Anyone?)

Ei, mä en edes ala selittää, mitä kuminauhalla kokoon krympätyt hihansuut tekevät alkaville alleille.
Antaa olla.
Toivon vain, että taas kerran tämäkin muoti menisi melko pian ohi - ja kaupoista alkaisi taas saada ihan tavallisen mallisia ja tavallisen mittaisia, mutta silti kauniista kankaista tehtyjä naisellisia paitoja.








PS. koska en vain joskus voi olla sortumatta niihin ihaniin kuminauhahärpäkepaitoihin, olen "ratkaissut" ongelman omalta osaltani tuhoamalla kuminauhat silittämällä. Häh?
Silitän paitaa kuminauhan päältä niin kuumalla, kuin paidan materiaali antaa periksi (kangas ei saa palaa!) - kuminauha löystyy = paidanhelma löystyy = ongelma on ratkaistu.
Ja tämä ei sitten ollut mikään toimintatapasuositus - en aio ottaa minkäänlaista vastuuta silitysraudalla polttamistasi paidoista.



tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kirjansitomossa.


Sain viettää viime viikonlopun paratiisissa nimeltä kirjansitomo.
Voih, ne kaikki ihanat laitteet!
Ja toinen voih, kaikki ne ihanat materiaalit!
Ja kolmas voih, kaikki ne erilaiset mahdollisuudet kirjojen persoonalliseen sitomiseen!

Olen toki työni puolesta aiemminkin vieraillut painoissa ja kirjansitomoissa ja erilaiset kannet, materiaalit ja sitomistyylit ovat teoriassa aivan tuttuja: mutta koskaan aikaisemmin en ole päässyt itse näin konkreettisesti tekemään kumpaakaan, en käsittelemään koneita enkä edes tutustumaan prosessiin yhtä läheisesti ja kattavasti. Siksi olen asiasta näin tohkeissani.

Voisin siis voihkia vaikka kuinka kauan, mutta jospa mennään asiaan.
Kirjansitomokeikka liittyi siis tällä kertaa opiskeluihin - se oli kirjagrafiikkakurssin luonnollinen jatke - ja sen pääasiallinen tarkoitus oli, paitsi tietenkin oppia mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monia eri tapoja kirjansitomiseen myös saada sidottua kasaan oma kirja, joka arvostellaan ensi syksynä.

Kirjailijoiksi ei ole ryhdytty, mutta tekstiä lukuunottamatta "oma kirja" kaikilta muilta osin. Tekstiin ei voinut vaikuttaa: jokaiselle määrättiin oma novelli Daniil Harmsin kirjasta Sattumia ja kirjagrafiikkakurssilla novellista pitä tehdä kirja. Kuvittaa teksti tarinaan mahdollisimman hyvin sopivalla ja mielenkiintoisella kuvitustyylillä, suunnitella typografia, tehdä taitto eli tekstin ja kuvien sommittelu ja sivujaot, suunnitella kirjalle kansi, päättää kansimateriaalit ja kirjan sidontatyyli.
Ja lopulta siis sitoa ja valmistaa kirja itse näiden valintojen mukaisesti.

Vaikka teksti ei ollutkaan omaa, voidaan siis kai hyvällä syyllä puhua "omasta kirjasta".

Tekstit olivat melko lyhyitä, koska tarkoitus ei tietenkään ollut kuluttaa aikaa valtavan tekstimassan kanssa - jolloin myös kuvitus olisi vaatinut huimasti enemmän aikaa. Lyhyt teksti ei mahdollistanut kovin "isoa" kirjaa - mutta se toisaalta toi tehtävään oman haasteensa: kuinka saada hyvinkin lyhyestä tekstistä ehyt ja mielenkiintoinen kokonaisuus, hyvä kirja.

Koska tekstit ovat hyvin absurdeja ja hulvattomia (kuten kaikki Daniil Harmsia lukeneet tietävät) kirjasta sai halutessaan tehdä hyvinkin kokeellisen - perinteistäkään kirjaa dissaamatta.

No, lienee sanomattakin selvää, että olen itse kovin ylpeä kirjoistani, joita ehdin sitoa valmiiksi neljä erilaista versiota. Sisäsivut ovat tietenkin kaikissa samanlaiset, esilehdet ja kannet vaihtelevat.
Tässä unelmien viikonlopun satoa.




 Oma kirja leikkurissa. Tasoitetaan toinen puoli stiftaamista varten.





Stiftaus. "Nidotaan" kirja kasaan.





 Valmiina kirja numero yksi.
Kansi 2mm kartongille liimattu musta kartonki, johon
tulostin tekstit ja kuvan mustalla: vaikutelma on
"häivähdyksenomainen" ja vähäisesti kiiltävä. 
Tykkään!




 Pahvikannet on kiinnitetty kirjaosaan mustalla kluuttikankaalla
sekä sisä- että ulkopuolelta. Halusin, että pahvikannet alkavat samasta
kohtaa sisäsivujen kanssa ja että kansiin jää "irtonainen" 
fiilis - tämän sain aikaiseksi kiinnittämällä kluutin ainoastaan
pahvikansiin, en sidontareunukseen.





Tässä kirjassa esilehdet ovat blankot ja samaa väriä sisäsivujen kanssa.





Vuorossa kluuttikantinen versio.





Kluuttikannen liimaaminen oli jonninverran haastavaa.
Tai haastavaa oli se, miten saada kangas a) pysymään käpertymättä
käden ja itsensä ympäri, b) olemaan takertumatta pöytään tai
takertumatta kanteen ihan vinossa ja c) pysymään edes jotakuinkin
tahrattomana, rypyttömänä ja ilman liimaisia sormenjälkiä.





Ja tässä kohtaa en voi olla päästämättä sisäistä 
puujalkavitsigeneraattoriani valloilleen...
Painoa sanoille.
Painetaan kirjaa, muttei 'paineta' kirjaa.
Nyt ei olla kirjapainossa, vaikka kirjaa painetaankin.
Kirjan painoa muttei kirjapainoa.
Hah. Parempi lopettaa.





 Viimeiseksi (ennen sivuihin liittämistä) kanteen tehtiin foliointi.
Tätä halusin aivan ehdottomasti kokeilla itse; se oli
oikeastaan kluuttikannen lisäksi ainoa asia, jonka olin
päättänyt varmuudella jo etukäteen - halusin paitsi kokeilla
tekniikkaa, halusin myös tehdä yhden täysin "perinteisen" kirjan.
Tässä kirjasimet (kirjakkeet), jotka ladotaan kastiin halutussa
järjestyksessä (=muodostetaan halutut sanat) painamista varten.






Valmis.
Yksinkertainen musta kluuttikansi, jossa pelkkä kirjan nimi foliopainatuksella.
Painatus onnistui tietenkin täydellisesti harjoituskappaleeseen - tietenkin;
tähän oikeaan kanteen hopeaa tuli liikaa ja kirjaimet menivät osittain 'tukkoon'.






Perinteinen kirja.
Tässä versiossa kuvioidut esilehdet.






Kokeilin foliointia myös mustalle ja valkoiselle kartongille, joihin foliointi onnistui
hyvin - musta kartonki päätyi kolmannen kirjan kanneksi sellaisenaan.
Kolmas kirja liimasidottu, kantena yksinkertainen ohut musta kartonki kluuttiselkämyksellä.






 Neljännestä kirjasta olen kaikkein ylpein.
Löysin matskuhyllystä nahan jämäpaloja (roskistilkkuja), joita sain
luvan käyttää - ja kuten kaikki blogia lukeneet tietävät olen aivan
ihastunut nahkaan materiaalina, joten siitäkös vallan riemastuin!
Aikaa oli vähän enkä tiennyt kiinnittääkö kansiin tarkoitettu ylivetoliima
nahan tarpeeksi hyvin - mutta pakkohan se oli kokeilla. Koska nahkapaloissa
oli reunoissa valmiiksi kauniita luonnollisia kuvioita, en leikannut niitä
juuri lainkaan, vaan jätin kuviot näkyviin ja tein kannesta tilkkutäkkimäisen.







 Kiitos hyvien työkalujen, kansi onnistui loistavasti.
Liima kiinnittyi hyvin, saumoista tuli korkeussuunnassa tasaisia ja
omasta mielestäni - tietenkin - kannesta kovinkin tyylikäs.
Noo, ei nyt ehkä juuri tähän tarinaan tyyliltään sopiva, mutta 
noin yleisesti ottaen :)






 En halunnut "pilata" kaunista kantta millään ylimääräisellä - siksi
kanteen tuli ainoastaan kirjan nimi melko huomaamattomasti
sokeapainatuksella (painatus syvennyksinä ilman väriä).






Tähänkin versioon tuli kuvioidut etulehdet.
Lopputulos sidonnaltaan "tavallinen kirja", nahkakansi tuo edgen.






Onnellinen ja ylpeä kirjansitoja.





Kaikissa kirjoissa sivut 150g Munken Pure, esilehdet 90g Munken Pure.
Tässä joitain sivuja itse kirjasta.
















 






 










































Kiitokset M. Anttilalle, joka jaksoi todella kärsivällisesti opastaa hulluimpienkin ideoiden toteuttamisessa.

Ja vielä loppukaneetiksi huomautan, että Daniil Harms on loistava! Tarinat avautuivat vasta ehkä noin viidennentoista lukukerran jälkeen, mutta ne ovat loistavia! Suosittelen.