tiistai 13. elokuuta 2013

Omista asioista.



Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat puhua itsestään.

En tarkoita tässä nyt niitä ihmisiä, jotka tulevat kylään ja puhuvat k-o-k-o vierailun ajan omista asioistaan; työstään, allergioistaan, lapsistaan, sairastamistaan flunssista, tuttavistaan, taloprojektistaan… Kysymättä kertaakaan mitä muille kuuluu tai mitä muiden elämässä on tapahtunut. Saati että kuuntelisivat, jos joku muu yrittäisikin saada sanotuksi jotakin, taukoamatta jatkuvan oman elämän esittelyn väliin - yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kiinnosta; oma elämä on huomattavasti tärkeämpää. Mitä ikinä toinen sanookaan, aiheen saa jollakin näppärällä
aasinsillalla - nopeasti - jälleen käännettyä omaan elämään.
Ja puhetulva jatkuu. Minä-minä-minä-minä.

Enkä tarkoita niitä, jotka tietävät kaiken ja joilla on joka ikiseen asiaan kommentti, neuvo tai tarina. Joiden on pakko selittää kaikki asiat juurta jaksaen - vain siksi, että he t-i-e-t-ä-v-ä-t. Tietävät miten asia on, miten mikäkin tehdään ja miten hommat toimii. Niin kuin eräskin, joka joskus aikaa sitten selitti oman lapsensa turvaistuimen kiinnityksen autoon, samaan hengenvetoon kaksi kertaa peräkkäin - ensin minulle, sitten miehelle. Tietenkin siksi, että hän tiesi, miten se kiinnitetään. Ja sen takia, että meidänkin tulisi ostaa samanlainen - koska hänen mielestään juuri se turvaistuin oli paras.

En tarkoita niitäkään, jotka osaavat kertoa itsestään niin, että omat taidot ja osaamisen taso vaikuttaa vielä korkeammalta, kokemus vielä laajemmalta ja oma elämä vielä paremmalta kuin se onkaan. Joilla kaikki on hieman todellistakin hienompaa. Poliitikot ja julkkikset osaavat sen, oikein hyvin, mutta myös laaja joukko tuntemiani ihan ”tavallisia” ihmisiä - riippumatta elämäntilanteesta, ammatista, koulutuksesta, työn vaativuustasosta tai asemasta. He osaavat kertoa kaikki tekemisensä niin, että se tuntuu kuulijoista erityisen hienolta ja ainutlaatuiselta. Vaikka kyseessä olisi vessan pesu tai takapuolen pyyhkiminen.
Kaikki mitä he tekevät on suurta tai ainakin melko erikoista tai harvinaista. Kaikki heidän työnsä ovat olleet tärkeitä - ja tietenkin myös hyvin vastuullisia, sehän on selvä. He ovat olleet - tietenkin - mukana luomassa jotakin suurta. Nykyinenkin työ on niin erityislaatuinen, ettei sitä ihan tavallinen ihminen oikein edes ymmärrä, vaikka yrittäisi selittää. Kaikki heidän harrastuksensa ovat erikoisia ja vaativia, matkustellessaan he näkevät aina hieman enemmän kuin muut ja he tietävät monesta asiasta keskiverto-keijoa enemmän.

Ei. Tarkoitan niitä ihmisiä, jotka osaavat kertoa omista tekemisistään ja omasta osaamisestaan luonnollisesti, asiallisesti, jaarittelematta - osana keskustelua ja ilman, että se kuulostaa pätkääkään leuhkimiselta. Se on taito, jonka olen koko ikäni halunnut oppia. Olen siitä jopa hieman kateellinen.

Itse en nimittäin osaa sitä juuri lainkaan. Vaikka joku suoraan kysyy, en osaa vastata - edes yksinkertaiseen Mitä kuuluu? -kysymykseen. ”No ei täs oikein mitään…” mumisen epämääräisesti ja saatan jopa ehkä hymyillä hiukan (harvinaista sekin). Vaikka olisin juuri pelastautunut uppoavasta laivasta, mumisisin todennäköisesti ”no ei täs oikein mitään ihmeellistä…” Saati kun kyse on siitä, että pitäisi kertoa jollekin omasta elämästään, persoonastaan, osaamisestaan ja työstään. Muminaa ja itsensä vähättelyä. Sen sijaan, että osaisin lyhyesti, ytimekkäästi ja neutraalisti mutta silti omanarvontuntoisesti vastata - kertoa, mitä olen elämässäni tehnyt, mitä osaan ja mitä minulle kuuluu. (Enkä puhu nyt mistään aikanaan pieleen menneestä työpaikkahaastattelusta, vaan sosiaalisista tilanteista aivan yleensä.)

Name-dropping? Täysin vierasta maaperää minulle, suorastaan mahdotonta. Tosin pidän sitä jokseenkin lapsellisena ja hölmönä jo lähtökohtaisesti: en juurikaan arvosta name-droppaajia, enkä voi käsittää, miksi ”jonkun” tunteminen tai tuttavuus tekisi jostakusta muusta yhtään mitään ihmeellistä. Se on yksi syy, miksen tarkoituksellisestikaan kertoile kontakteistani tai tapaamistani ihmisistä - mutta kieltämättä joskus oikeat nimet oikeassa paikassa olisivat kyllä saattaneet olla paikallaan. Jos nimet siis osaisi heittää sekaan edes jotakuinkin luonnollisesti.
Mutta ei onnistu.

En osaa kertoa anekdootteja, hauskoja sattumuksia tai mielenkiintoisia kokemuksia elämäni varrelta, vaikka aineksia löytyy. Ei, se ei vain tule minulta luonnostaan. Tarinaniskijät ovat tietenkin asia erikseen; se on taito, jota ei voi oppia - mutta olisihan se nyt aivan luonnollista kertoa jutustelunomaisesti siitä, mitä on nähnyt, kuullut, kokenut tai tehnyt.

Vaatimattomuuttako se on?
Sitäkin, mutta rikkana rokassa on varmaankin myös kasvatus ja kasvuympäristö
(”ei ole tapana kehuskella omilla asioilla”) ja oma luonne: ujous ja ajoittainen - ehkä naisellinen - itsensä vähättely eivät todellakaan tue small-talkin harrastamista.
Sen tiedän, että ainakaan kyse ei ole kuoreen vetäytymisestä tai siitä, että haluaisin olla jotenkin korostetun ”private person”. Eikä leuhkuudesta - siitä, että luulisin olevani parempi kuin muut.
Muttei toisaalta siitäkään, etten osaisi mitään enkä tekisi mitään.

Onneksi tiedän kokemuksesta, etten ole aivan ainoa.

Vaikka vanha kansa sanoo vaatimattomuuden kaunistavan, asia on usein kuitenkin aivan päinvastoin.
Noin yleisesti ottaen omista asioistaan puhumaton ihminen arvioidaan hieman oudoksi - tuppisuulla on varmasti jotain salattavaa. Hänestä ei tiedetä oikein mitään (tai ainakaan tarpeeksi), joten hän varmasti puuhailee jotain outoa. Tai sitten hän on reppana, jolla ei ole elämää, jolle ei koskaan tapahdu mitään tai hän on muuten vain kummallinen. Kun ei oikein ole tarttumapintaa, tyyppi tuntuu liukkaalta kuin kala eikä hänestä saa otetta - hän ei siis voi olla samanlainen kuin muut, hänessä on jotain o-u-t-o-a. Toisaalta, jos ei jaa elämäänsä, voi myös leimautua leuhkaksi.
”Se on niin olevinaan”. ”Nirppanokka”. ”Se luulee olevansa”.

Kaiken kaikkiaan ihminen, joka ei osaa/halua/ymmärrä puhua persoonastaan ja asioistaan, asettaa itsensä asemaan, jossa muut käytännössä ”päättävät” hänen elämästään. Jokainen tuntuu tahtomattaankin olevan oman elämänsä julkkis: jos et itse taukoamatta kerro miten asiasi ovat ja mitä elämääsi kuuluu, muut tekevät sen puolestasi. Jos et jatkuvasti oikaise vääriä käsityksiä tai selitä persoonaasi ja tekemisiäsi, sinulle saattaa ihmisten puheissa yhtäkkiä ilmaantua vaikkapa luonteenpiirteitä, joita et tiennyt itselläsi olevankaan ja historiaa, jota et oikeasti ole koskaan elänyt. Seiska-kamaa tavisarjen kontekstissa. Tämä vaikuttaisi pätevän kaikissa sosiaalisissa yhteisöissä työpaikoista sukuihin ja harrastuksiin.




Oman itsensä brändääminen ja sen kuuluisan ”oman tarinan” (vai oliko se oma turina) jakaminen tuntuu olevan elintärkeää monilla aloilla myös työelämässä. Toisaalta ymmärrän sen: tässä yleisessä taloudellisessa epävarmuudessa ja yritysten jatkuvasti saneeratessa ei kellään ole aikaa pikkuhiljaa tutustua toiseen ihmiseen - se, joka parhaiten osaa tuoda itsensä tykö, on paras. Vaikkei olisi tehnyt elämässään juuri mitään, pääsee mihin vain, jos osaa kertoa itsestään kiinnostavasti ja tehdä omasta persoonastaan mielenkiintoisen. Olipa koulutusta, kokemusta tai yleensä mitään todellista annettavaa. Se on todella sääli. On sääli, että nykyisessä työelämässä tuntuu olevan erittäin vähän tilaa erilaisille ihmisille ja luonteille.

Vallalla tuntuu olevan täysin naiivi kahtiajako. Jos olet vähänkin introvertimpi, olet epäsosiaalinen. Jos et ole tehokkaimmillasi loputtomissa tiimipalavereissa ja haluat pitää työpisteesi muualla kuin vesiautomaatilla tai kahvinkeittimen vieressä, olet epäsosiaalinen. Jos taas viihdyt kaikkialla muualla paremmin kuin oman työpisteesi ääressä ja sinulla on aina aikaa työkavereiden kanssa jutustelulle mutta ei koskaan kiireiselle raportille - olet sosiaalinen. Jos olet lyömätön tarinaniskijä ja virkistyspäivien piristys, olet sosiaalinen.
Nykyään puheen määrä tuntuu olevan suoraan verrannollinen sosiaalisuuden määrään.
Ja sosiaalisuus taas on yhtäsuurikuin hyvä työntekijä.

Jokunen vuosi sitten näin lehdessä työpaikkailmoituksen, joka jäi mieleeni, vaikkei se muuten ollutkaan kiinnostava: voisiko joku kertoa, mitä ihmettä haetaan työpaikkailmoituksessa, jossa halutaan ”sosiaalista ihmistä” jonka ”työtapa ei missään nimessä ole yksin koneen ääressä ähertäminen”? (Ja kyse ei ollut mistään seksilinjailmoituksesta!) Ajattelin tuolloin - ja ajattelen edelleen - mitä ihmeen väliä työtavalla on (alalla, jossa työtä kuitenkin tehdään koneen ääressä), jos ihminen tekee yritykselle tulosta? Jos joku haluaa ähertää koneen ääressä yksin ja on onnellinen työssään, miksi hän ei saisi tehdä niin? Jos yritys kerran nettoaa ja muut saavat rauhassa tehdä omaa työtään niin sosiaalisesti kuin haluavat? (Enkä nyt puhu mistään nurkassa murjottajista ja murahtelijoista, vaan aivan tavallisista, tehokkaista työntekijöistä.) Miksi joka ikisen ihmisen pitäisi koko ajan puhua pälpättää ja avautua ja hosua ja häärätä ja olla menossa ja tulossa ja olla niin älyttömän - ”sosiaalinen”?
Miksi erilaiset ihmiset eivät voisi tehdä yhdessä työtä, kunhan yhteinen päämäärä ja tavoite on selvillä? Haetaanko työpaikkailmoituksilla nykyään kavereita tuottavien työntekijöiden sijaan? Vaikka etenkin pienen työyhteisön keskinäinen toimiva kemia onkin elintärkeää, se ei mielestäni mitenkään - mitenkään! - liity yhteisön jäsenten ”sosiaalisuuden” (mitä se sitten kellekin edes tarkoittaa) määrään tai henkilökohtaisiin työtapoihin. Voi olla kivaa yhdessä, vaikkeivät kaikki olisikaan luonteeltaan toistensa klooneja.

Mutta takaisin itseeni. (Alan ilmeisesti jo oppia.)
Itselleni suuri haaste on, kuinka luovia kaiken tämän keskellä. Jos omasta mielestäni jatkuva itsensä korostaminen ja omista asioista puhua pälpättäminen on junttiakin juntimpaa - ja ennen kaikkea tylsää - miten itse oppia kertomaan itsestään: riittävästi ja asiallisesti, muttei turhanpäiväisesti? Ja jos oma ”minä” asettaa alitajuisia estoja, miten itsestä puhumista voi ylipäätään harjoitella?
Miten se ylipäätään voi - vielä tässä iässä - edes olla niin hankalaa?

 Lämpimiä ajatuksia kaikille saman asian kanssa painiskeleville.

2 kommenttia:

  1. Tämäpä tässä pisti miettimään. Itselläni on meneillään jonkinlainen sosiaalisuuden vähentämisprosessi. Toisin sanoen yritän suitsia (aika huonolla menstyksellä) omista asioistani kälättämistä, kun tuntuu, että se vie tuhottomasti sekä omaa että muiden aikaa. (Niin että sori vaan kaikista niistä työpäivistä, jotka olen mm. sulta tärvännyt jaarituksellani :D)

    Jaa, mutta mun piti kehua, että tykkään tavastasi kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pauliina, ei! Sä et ole vielä koskaan tärvännyt multa yhtään työpäivää :D Päinvastoin. Joten jos multa kysytään, niin et tarvitse sosiaalisuuden vähentämisprosessia.
      Ja sehän on vain hyvä, että joku puhuu - muuten on kuulumiset kovin nopeasti vaihdettu... :P

      Ja lämmin kiitos.

      Poista