• K I I T O S ! •

...kaikille teille, lukijat - ja muuten mukana kulkeneet.
Tämän tekstin tarkoitus on jättää jäähyväiset - tämän blogin osalta.

Kuten 'kuvasta näkyy', edellinen postaus on tehty melko tarkalleen vuosi sitten. Vielä silloin ajattelin, että palaan blogin pariin - työ, kaikenlaiset projektit ja elämä ylipäätään vie kuitenkin juuri nyt niin paljon aikaa, että blogin kirjoittamiselle ei ole enää järkeviä mahdollisuuksia.

Blogi oli pitkään tärkeä osa elämää - paikka, johon pystyin kirjoittamaan täysin vapaasti mielessä olevista asioista ja aiheesta kuin aiheesta, liittyipä se sitten vapaa-aikaan tai työhön. Kirjoittaminen on edelleen yksi lempipuuhistani ja minulle kuvantekemisen lisäksi luonnollisin, omin ja mieluisin tapa kommunikoida - ja tämän blogin syvin olemus on nimenomaan ollut kirjoitetussa tekstissä, ei niinkään kuvissa tai päiväkirjamaisessa elämäntapahtumien kuvailussa. Mutta siitä syystä haluan antaa sille myös sen vaatiman ajan - jota ei tällä hetkellä ole.
Luulen, että jossakin vaiheessa palaan kirjoittamisen pariin; ehkä jossakin uudessa, tarkemmin spesifioidussa formaatissa - mutta en enää tässä blogissa.

Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen en poista blogia kokonaan - tänne kirjoittamieni tekstien joukossa on aiheita ja kirjoituksia, jotka kiinnostavat ja saavat edelleen päivittäisiä lukukertoja; ja joita myös kommentoidaan, vielä vuosien jälkeenkin. Siksi jätän luetuimmat kirjoitukset edelleen tänne luettaviksi.
Huomioithan kuitenkin, etten enää lainkaan päivitä ulkoasua ja kysymyksiinkin vastailen melko harvakseltaan - 'virallisesti' tämä on täysin ei-aktiivinen blogi :)

ISO KIITOS kaikille teille, jotka olette joskus lukeneet näitä kirjoituksiani, seuranneet blogia aktiivisesti tai kommentoineet tekstejä! Jokainen kommentti ja rekisteröity lukukerta on tuntunut todella ihanalta ja lämmittänyt mieltä - olen teistä jokaisesta ihan rehellisesti ja aidosti todella iloinen! Kiitos!

Vaikka tämä blogi jääkin nyt historiaan, minut ja tekemiseni löytää toki montaa muuta kautta - jos olet edelleen kiinnostunut työstäni, tuotteistani, puuhailuistani, ajatuksistani ja tekemisistäni, vieraile vaikkapa seuraavilla sivuilla:

Graafisen suunnittelun työt / c.e.s design:

www.ces.fi

www.facebook.com/sessi

Tyypit-tuotesarja / verkkokauppa ja paljon muuta:

www.tyypit.net

www.instagram.com/posistyypit

www.facebook.com/posistyypit

 

c.e.s designin työhuone ja pieni putiikki

Kukkuu Store, Mechelininkatu 3, 00100 Helsinki

www.facebook.com/kukkuustore

Jatketaan juttua näissä - ja jokainen tykkääjä ja seuraaja on oikeasti ystävä  ♥
Toivottavasti tavataan vielä!

Kuka haluaa, että asiat muuttuvat?

Näistä työelämän aiheista on kauhean vaikea - ellei jopa mahdoton - keskustella ilman, että molempien puolien ääripäät (joista kumpikin käyttää jopa humoristisen samanlaista propagandaa oman mielipiteensä tueksi, vain vastakkaisilla argumenteilla) hyökkäävät kimppuun ja puusilmäisen tahallisesti väärinymmärtäen torppaavat kaikki yritykset järkevään mielipiteiden vaihtoon - siksi en tästä asiasta juuri julkisesti keskustelekaan.

Mutta sen sanon - ihan vaan pari randomia nuolasua pinnalta - että:

--- Kukaan meistä ei koskaan tule palkkatyöllä rikastumaan, sen luulisi olevan kaikille selvää - mutta palkkatyöllä voi elää hyvää ja mukavaa elämää: ja mielestäni tärkein pointti on se, että omalla työllä ja siitä saatavalla korvauksella tulee mukavasti toimeen. Mielestäni lähes kaikilla aloilla Suomessa palkkataso on jopa yli tämän - miten suomalaiset ovat niin valmiita sulkemaan silmänsä omalta hyvinvoinniltaan? Tottakai on ympäristön ja olosuhteiden luomia ongelmia, jotka aiheuttavat mm. sen, että omalla työllä ei aina tule toimeen - ja silloin yhteiskunnan tehtävä on auttaa, siitä lienemme kaikki samaa mieltä.

--- Kaikella kunnioituksella yhteiskunnan kannalta ehdottomasti tärkeimpiä töitä tekeviä kohtaan, joita arvostan suuresti ja joiden toivon saavan työstään kohtuullista korvausta (kuten esim. hoitohenkilöstö ja pelastustoimi): mutta verrattuna moniin muihin aloihin, joihin vaaditaan paljon koulutusta, palkkataso ed.main. aloilla on sellainen, että sillä tulee mukavasti toimeen. Oikeesti. En tunne yhtään "huono-osaista" hoitohenkilökunnan edustajaa - tiedän toki eläväni kuplassa, koska tiedän hyvin, että sellaisiakin tottakai on: mutta en usko sen johtuvan sunnuntailisien määrästä. Siihen on kenties ihan muita, jo edelläviittaamani kaltaisia syitä.

--- Erilaisia ammattiryhmiä ja niiden palkkaehtoihin liittyviä leikkauksia enemmän minua huolettaa oikeasti huono-osaiset, joilla ei ole tukiverkkoja: esimerkiksi yksinhuoltajat (ja monet muut), joista monet ovat nimenomaan naisia. Näitä ryhmiä yhteiskunnalla on velvollisuus tukea - mutta näidenkään ryhmien ongelmat eivät liity sunnuntailisiin tai sairauspäivien karensseihin. On todella puusilmäistä propagandaa - sekä naisten että miesten - paukuttaa, kuinka naiset ja huonopalkkaiset 'lähihoitajat' nyt maksavat laskun ja herrat senkun elävät leveästi: ei tämä juttu nyt ihan näin oikeasti mene (paitsi puusilmäisten yksinkertaistajien puheissa)

--- Tein itse aikanaan 8 vuotta yö- ja vuorotöitä "oman terveyteni" joka yö vaarantaen, ilman juuri minkäänlaisia iltalisiä ja melko alhaisella peruspalkalla. Olisin tehnyt myös ilman sunnuntailisiä, vaikka ne - tottakai - mukavalta silloin tuntuikin. Työ oli hemmetin raskasta, mutta "valintakysymys".

--- Olen tehnyt viimeiset viisi vuotta töitä - täysin vapaaehtoisesti ja omasta halusta - huomattavasti paljon huonommalla palkalla, kuin mitä korkeakoulutukseni perusteella palkkavaatimustaso olisi ja paljon huonommalla, kuin yhdenkään sairaanhoitajan peruspalkka (ja vieläpä ilman minkäänlaisia lisiä); koska olen halunnut tehdä niitä töitä. En ole kokenut tarvetta syyttää siitä yhteiskuntaa, vaikka totta hiivatissa mä omasta mielestäni ansaitsisin enemmän palkkaa. Jep, se on "valintakysymys".

--- Jättäydyin jokin aikaa sitten - vapaaehtoisesti ja omasta halusta - pois huonopalkkaisesta työstäni ja siirryin vielä huonommin palkatuksi yrittäjäksi, jolla ei ole työaikoja, ei lisiä, käytännössä ei lainkaan työttömyysturvaa, ei palkallisia sairauspäiviä, ei ylityökorvauksia, ei pekkaspäiviä, ei työterveydenhuoltoa - ja huomasin, ettei myöskään oikeutta valittaa tästä.
Jep, jälleen "valintakysymys". (Pienenä välihuomautuksena: 99,9% yrittäjistä ei ole Nalle Wahlrooseja tai optiomiljonäärejä).
Ihmettelen vain sitä, miksi pienyrittäjälle saa sanoa huonopalkkaisuudesta puhuttaessa "valintakysymys", mutta esimerkiksi lähihoitajalle ei? Miksi lähihoitajan tai paperimiehen penätessä oikeuksiaan se on oikeutta ja rohkeutta, mutta yrittäjän niin tehdessä se on itsekästä valittamista? Miksi pien- ja yksinyrittäjä ei saisi verrata itseään palkansaajaan? Käytännössähän täsmälleen samaahan palkansaaja ja pienyrittäjä kuitenkin tekevät: töitä. Paitsi että yrittäjältä puuttuvat kaikki edellämainitsemani edut (plus joskus jopa palkka), jotka palkansaajalle ovat itsestäänselvyys. Tiedostan, etten tee "yhteiskunnallisesti merkittävää" työtä, kuten pelasta henkiä, mutta koen silti olevani tärkeä ja merkityksellinen yhteiskunnan osanen - työllistän itseni ja olen pois kortistosta/muiden tukien piiristä ja maksan veroja, joilla kai maksetaan ehkä jonkun eläkettäkin tai lapsen hoitoa sairaalassa. Itse en tästä (vielä toistaiseksi) palkkaa saa (vaikka veroja maksan silti joka kuukausi) - mutta sehän on tässä keskustelussa täysin epäolennainen seikka. Olen marisija.

--- Jos lasketaan puusilmäisesti sitä, kuinka paljon sunnuntailisien pienennys vaikuttaa kokonaisansioihin, pitäisi myös yhtälailla laskea millaisista kokonaisansioista se on pois - jos esimerkiksi vuosiansiot palkansaajalla ovat lisineen 45.000 euroa, ei mielestäni 1.700-3.400 euroa (lisien vähennyksistä johtuen) ole kovin iso "uhraus". Tekisin mitä tahansa ansaitakseni joskus edes 40.000 euroa vuodessa. Vielä sitä päivää ei ole näkynyt - vaikka korkeakoulututkintoa, osaamista, kokemusta ja ikää löytyykin. Olen nainen, olen pienipalkkainen ja teen helvetisti töitä (ja aion tehdä jatkossakin, jos terveyttä riittää) - en syytä yhteiskuntaa näistä valitettavista olosuhteista; vaikka totta hiivatissa mä ansaitsisin omasta mielestäni enemmän palkkaa.

--- Lisien EI tulisi olla osa 'palkkatasoa'. Se on lähtökohtaisesti väärin. Ihan samalla tavalla, kuin että ameriikassa tarjoilijoiden tuntipalkka on minimi, koska tippien lasketaan nostavan palkkatasoa - sekin on väärin. Jokaikisen ammattiryhmän peruspalkan ja "taulukkopalkan" tulee olla sellainen, että sillä tulee - ilman minkäänlaisia lisiä - mukavasti toimeen. Palkkatason tulee olla kaikkien tiedossa (niinkuin se nyt on) ja yksiselitteinen. Tämä on mun mielestäni ideaali. Lähtökohtaisesti siis esimerkiksi paljon tapetilla olevien sairaanhoitajien ja poliisien ihan pohjimmainen peruspalkka tulee olla sellainen, että sillä tulee mukavasti toimeen - lisiä ei saa eikä voi sotkea siihen kuvioon. Ja näin on ilmeisesti nyt vuosien saatossa käynyt - ja joka aiheuttaa nyt sen, että lisien vähentäminen tuntuu epäoikeudenmukaiselta palkkatason alentamiselta. Sairaanhoitajien ja poliisien tulee minunkin mielestäni ehdottomasti saada kohtuullista korvausta - mutta arvovalinta on se, millaiseksi tuo peruspalkka määritellään. Ja mielestäni juuri se olisi ammattiliittojen tehtävä - ei tämä lisien kanssa pelleily. Ammattiliitot ovat pitkälti itse vääristäneet koko palkkatasokeskustelun ja antaneet samalla sen mielikuvan jäsenilleen (siis myös minulle, kun vielä maksoin jäsenmaksua ja jonka maksamisen lopetin, koska koin palkansaajana ammattiliitojen toiminnan kyseenalaisena), että tekevät jotakin "tavallisen työläisen puolesta".

--- Mun mielestä työnantajalla - eikä kellään sen koommin - ole velvollisuutta maksaa krapulapäivistä, pitkäksi venähtäneistä viikonlopuista, motivaation puutteista tai mystisistä nilkkaongelmista (joihin lääkäritkään eivät löydä selitystä) johtuvista lepopäivistä. Ja joo, tiedän, että suurin osa meistä on rehellisiä "oikeasti sairastavia" ihmisiä - mutta 20 vuotta palkansaajana ja duunarina on opettanut, että työnantaja maksaa myös edellämainituista. Jokainen, joka on oikeasti sairas saa apua, saa ilmaisen terveydenhuollon eikä tarvitse mennä sairaana töihin. Se on fakta. Miksi yhdestä karenssipäivästä on noussut tällainen poru? Ja kaikki varmaan tietävät sen "vitsin" (joka tosin on täyttä totta), kuinka julkisella sektorilla on esim. työsuhteen loppuessa tapana heittää, että sulla on vielä näin-ja-näin paljon saikkupäiviä käyttämättä, milloin pidät ne (liittyen siihen, että vuodessa on työehtosopimuksen mukaan tietty määrä palkallisia sairauspäiviä). Saikkupäiviä käyttämättä??? Täysin absurdia. Asia, jolle kaikki nauravat, mutta joka kuitenkin - jostain syystä - yleisesti hyväksytään. Mun mielestä meidän veronmaksajien ei pitäisi joutua maksamaan (välillisesti, yhteiskunnan kautta) tällasia "käyttämättömiä saikkupäivä" ja vastaavia "saavutettuja etuja".
Mutta ehkä mä en vain ymmärrä asiaa.

--- Suomalaiset olivat vielä vähän aikaa sitten kovia arvostelemaan kreikkalaisia ja sitä, miten tyhmä, itsekäs ja liian hyvään tottunut koko kansa oli: kansa, joka ei ymmärtänyt, että jonkunhan ne kaikki tuet ja palkat pitää maksaa. Että raha ei - aikuisten oikeesti - kasva puussa eikä sitä voi vaan painaa lisää. Että sen pitää oikeesti tulla jostakin. Ja nyt - täällä meillä Suomessa? Lähes identtinen tilanne. Kukaan ei halua luopua saavutetuista eduista, kukaan ei halua joustaa, kaikki leikkaukset on pelkkää valtiovallan ja hallituksen kusetusta ja törkeää "tavallisen ihmisen hyväksikäyttöä". Vaikka on aivan selvää, ettei mikään yhteiskunta, ei yksikään, kestä sellaista kulurakennetta kuin meillä. Ja tässä ay-liike kusee suoraan sanottuna omaan nilkkaansa - ja sanon tämän, vaikka olen itse ollut viimeiset 20 vuotta nimenomaan duunari ja palkansaaja.

--- Miten ihmeessä nämä nyt tapetilla olevat leikkaukset "vähentävät perheiden yhteistä aikaa" ja ovat siksi tuomittavia? Hei c'mon - mikä ihme argumentti toi on? Niinhän sillä työllä on tapana tehdä. Häiritä ikävästi vapaa-aikaa. Kaikki - ja tarkotan kaikki - on järjestelykysymyksiä: meillä kaikilla lapsiperheillä, työstä riippumatta. Tottakai se on ajoittain hankalaa. Ja se on ärsyttävää. Ja vaatii aikaa ja vaivaa ja tekemistä ja luovuutta. Mutta kukaan, joka haluaa viettää lastensa kanssa aikaa, ei tarvi siitä Suomessa tinkiä, jos ei halua - työstä ja työajoista riippumatta. Ja tottakai järjestely on helpompaa meillä, joilla on tukiverkostoa, on sukulaisia ja on asiat niinsanotusti "kunnossa" (ja olen omasta osastani kiitollinen) - mutta ne joilla ei ole, ovat nimenomaan niitä, joita meillä yhteiskuntana on velvollisuus auttaa. Mutta ne ongelmat eivät johdu sairauspäivien karensseista.

--- Tulen aina, aina olemaan heikoimman puolella ja meillä yhteiskuntana on velvollisuus auttaa huono-osaisia yhteiskunnan jäseniä. En hyväksy sortoa, en riistämistä enkä hyväksikäyttöä - mutta Suomessa usein tuntuu, että on hyvin pitkälti hämärtynyt ajatus siitä, mitä sorto, riistäminen ja hyväksikäyttö oikeasti ovat. En ole kommunisti, en ole kapitalisti (enkä varsinkaan riisto-sellainen) en punainen, en vihreä enkä sininen - enkä oikein mikään muukaan. Mun mielestä mä olen ihan tavallinen ja vieläpä ihan järkevä ihminen - joka yrittää ajatella omaa napaa pidemmälle ja yli kaikkien rajoittavien ideologioiden. Monet aiemmat leikkaukset ovat lähes kuolinisku omien lastemme hyvinvoinnille ja niitä en tule koskaan hyväksymään. Mutta vaikka kuinka - etenkin täällä tunneöverit joka päivä vetävässä somessa - yritetään toisin manifestoida, nämä työelämän leikkaukset joista nyt puhutaan eivät liity ollenkaan samoihin asioihin.

--- Ja lopuksi: entäs nämä molempien ääripäiden käyttämät propagandakeinot? Molemmat kokevat (tietenkin) olevansa ainoan oikean totuuden äärellä ja aseet ovat sen mukaiset; fanaattisuusaste ja keinot on täsmälleen samat, argumentit vastakkaiset. Facebook-tempaus ei esimerkiksi ole uskottava, jos sen takana sattuu olemaan joku vastapuolen mielestä kyseenalainen henkilö - on aina pakko yrittää kaivaa kuoppaa vastapuolella olevien jalkojen alle. Itse mm. teen töitä myös perjantaina 18.9. ja osoitan sille tukeni myös julkisesti. En siksi että olisin keskustalainen, en siksi että olen yrittäjä, en siksi että olisin toimittajien aivopesemä - vaan siksi, että olen oikeasti sitä mieltä, että se on ainoa oikea tapa toimia. Tekisin aivan satavarmasti töitä myös siinä tapauksessa, että olisin edelleen palkansaaja. Lakkoilemalla sahaamme vain omaa kansallista oksaamme, eikä kukaan - ihan oikeasti - hyödy. Ainiin, ja mikä tää "rikkuri"-juttu on? Rikkureitako ne, jotka haluavat tehdä töitä? Voi itku.

Nonni. Tulipahan sanottua.
Ja nyt sitten vaan odottamaan, kuinka paljon sitä skeidaa niskaan sataa.
Vai voisko olla, että joku muukin ajattelis edes suurinpiirtein samansuuntasesti?


PS. siltä varalta, että tähän kirjotukseen nyt jostain syystä sattuisi tulemaan kommentteja: mun kanssa saa olla eri mieltä. Mä luen mielelläni myös eriäviä mielipiteitä ja hyvin perusteltuja kannanottoja - yritän olla olematta puusilmä. Mutta kaikki 'haista-paska-riistokapitalistiyrittäjä' ja 'sä-et-tiedä-mistään-mitään-koska...' -tyyppiset kommentit on täysin turhia. Poistan ne samantien, koska niiden keskusteluarvo on täysi nolla.

Pelkkää pintaa

Kun vanhemmat miettivät lastensa harrastuksia ja saavat koulusta tai tapahtumista kaikenlaisia fläbäreitä käsiinsä tutustuttavaksi, minkälaiseen esitteeseen arvelisit heidän tarttuvan? Millainen lappunen herättää kiinnostusta ja saa innostumaan harrastuksesta - ja millainen lippunen lentää suoraan lehtiroskikseen?

Jos nyt lapsen repusta sattuisi löytymään vaikkapa tällainen allaoleva valikoima esitteitä erilaisista harrastusmahdollisuuksista (huom. kuvitteellinen tilanne), minkä harrastuksen pariin vanhemmat alkaisivat rahojansa mieluusti ohjata?

Toim. huom. Täysin satunnainen ja sattumanvarainen valikoima esitteitä:
en ota valikoimalla kantaa näihin harrastuksiin, en niiden järjestäjiin
enkä liiemmin esitteisiin, niiden toteutukseen tai toteuttajiin.

Mitä veikkaat?
Mihin itse tarttuisit?
Mikä herättäisi sinun kiinnostuksesi?
Jos edelleen oletetaan, että kaikki yllämainostetut harrastukset olisivat sinulle/lapsellesi täysin yhtä kiinnostavia tai epäkiinnostavia, ja kaikki olemassaolevat harrastukset fudiksesta street danceen ja rokkimuskareista balettiin olisivat samalla viivalla?
Olisiko se 1) iloinen, värikäs, kädessä mukavalta tuntuva, raikas ja rempseä jalkapalloilijaotus-flyer vai 2) valkoinen A4-tulostuspaperi täynnä tekstiä?

Ihan mielelläni kuulen mielipiteitänne - mutta oman työkokemukseni ja koulutukseni perusteella veikkaisin, että lähes 100%:lla varmuudella valkoinen A4 täynnä mustaa tekstiä Times New Roman -fontilla jää lukematta.
Olenko väärässä?

Mutta mitä jos tuo teksti olisikin sommiteltu lukemista helpottavasti, kirjoitettu miellyttävällä ja helpostiluettavalla typografialla, mukana olisi sopivasti väriä ja aiheeseen sopivaa laadukasta kuvitusta (valokuvaa tai grafiikkaa), esitteen koko olisi sisältöön sopivan kokoinen ja järkevässä formaatissa, paperikin olisi jotain muuta kuin tavallista tulostuspaperia; vaikka vähän paksumpaa tai vähän 'pehmeämpää' tai ei-niin-valkoista tai sitten sellaista, joka saa värit ja kuvat näyttämään vähän kirkkaammilta tai muuten vaan paremmilta.

Muuttuisikohan tuo täsmälleen sama teksti yhtään kiinnostavammaksi? Tuntuisikohan itse asiassa koko harrastuskin paljon kivemmalta ja houkuttelevammalta? Muuttuisikohan harrastuksen hintakin vähän epäolennaisemmaksi tekijäksi eri vaihtoehtoja pohdittaessa?
Kokemus ja erilaiset markkinointitutkimukset kertovat, että kyllä se muuttuu.

Ja ihan vaan siksi, että se pieni flyer viestittää, että tämä harrastus on KIVAA! Täällä on kivat ohjaajat, täällä on laadukasta toimintaa, täällä lapsi viihtyy, tämä on jokaisen maksetun pennin arvoinen, tämä on coolia!

Kaikki yllämainitut triviaalit yksityiskohdatkin ovat osa isompaa markkinointikokonaisuutta, jossa jokaisella pienelläkin valinnalla voidaan joko herättää kiinnostus - tai olla herättämättä. Tavallinen Keijo-kadunmies tai Tyyne-tientallaaja sanoo tässä vaiheessa tietenkin, ettei jollain fontilla nyt ole yhtään mitään merkitystä siinä, minkä harrastuksen joku lapselleen valitsee. Naurettavaa suorastaan. Eikä varsinkaan jollain paperilla, hah! Mutta Keijo tai Tyyne eivät ehkä itse edes tiedosta, että kylläpä niillä vain on. No ei tietenkään niin suoraviivaisesti - "ei hitsi onpa kiva paperi, meidän lapsi alkaa pelaamaan fudista". No ei. Ja jos jo ennen lapsen syntymää on päätetty, että meidän piltistä tulee tanssija, eivät välttämättä mitkään markkinointieffortit saa mieltä muuttumaan.
Mutta nykyajan valtavassa informaatio- ja mainostulvassa sekä Keijo että Tyyne valitsevat kuin valitsevatkin sieltä koulurepun paperisilpusta luettavakseen sen lappusen, jossa joku herättää kiinnostuksen. Se voi olla väri, kuva, muoto - tai se paperi.

Tilanteessa, jossa valittavana on kymmeniä harrastusvaihtoehtoja, isoimmissa kaupungeissa ehkä lähemmäs satoja, ei toimintaansa markkinoivalla enää oikein olisi varaa valkoisiin aanelosiin mustalla tekstillä. Ja laajempaan mittakaavaan siirrettynä ei kenelläkään - ei yrityksellä, joka haluaa myydä eikä yhdistyksellä, joka haluaa esitellä toimintaansa. Ei millään toimijalla, joka haluaa erottua tai olla kiinnostava. Eikä varsinkaan, jos haluaa tehdä rahaa toiminnallaan. Edes vähän.

Se on tietenkin kauhean pinnallista. Ja hirveän kylmää. Ja tosi hölmöä.
Joo, niinhän se on. Se on surkeaa, kuinka pinnallisia me kaikki ollaan. Että meitä kaikkia ihmisinä kiinnostaa ja meidän huomion herättää joku kivan näkönen juttu.
Olisihan se ihan hirveän ideaalia, että kaikki yrityksetyhdistyksetjakaikkimuut toimialasta riippumatta tekisivät samanlaisen valkoisen aanelosfläbäreen omasta toiminnastaan/tuotteestaan ja sitten asiakas - tässä esimerkkitapauksessa lapselleen harrastusta harkitsevat vanhemmat - voisivat puhtaasti pelkän sisällön perusteella tehdä päätöksensä tuotteen - tässä tapauksessa harrastuksen - kiinnostavuudesta.
Joo.
Ja kuinka realistista toi nyt sitten on?
Markkinointia ja mainontaahan on käytetty myynnin edistämiseen jo muutama sata vuotta ja nykypäivänä kiinnostavan matskun tuottamisen tärkeys on vain entisestään lisääntynyt. Ei ihmiset eivätkä perusasiat, kuten tunteisiin vetoaminen, mielenkiinnon herättäminen ja muu markkinointiblaablaa ole muuttuneet yhtään mihinkään muutamaan sataan vuoteen.
Ihmisen primitiivinen reagointi ulkoisiin ärsykkeisiin on edelleen tallella - eikä se liity "pinnallisuuteen" millään tavalla. Ennen ulkoinen ärsyke saattoi olla suden ulvonta tai epämääräinen läjä keskellä polkua - nykyään se voi olla, no, vaikka hauskan näköinen esite tai näyteikkuna.

On ihan turha läimäistä tähän mitään prosentteja tai markkinointitutkimusten tuloksia tai muuta tylsää, ei se ketään vakuuta. Jokainen voi tehdä markkinointitutkimuksen ihan itse: seuraa vaikka vain viikon ajan, mikä sinun huomiosi herättää.
Millaisiin lehtiin/esitteisiin/lippulappusiin/mainoksiin/tuotepakkauksiin/jne. itse kiinnität huomiota, millaiset tekstit itse jaksat lukea loppuun, millainen lehti-ilmoitus herättää mielenkiintosi jne. Mikä tekee niistä kiinnostavia? Miksi luit juuri tämän-ja-tuon esitteen? Olisitko kiinnostunut tekstistä itsestään, jos se olisi ollut pelkkää tekstiä ilman minkäänlaisia visuaalisia elementtejä? Tämä vaatii vähän keskittymistä ja sitoutumista, mutta viikon jälkeen voit jo melko varmasti sanoa, onko tämä blogikirjoitus silkkaa huuhaata.

Ja silti on edelleen toimitusjohtajia, on toiminnanvetäjiä, on työntekijöitä, on laitosten johtohahmoja, on yhdistysten hallituksia ja säätiöiden puheenjohtajia, jotka ovat sitä mieltä, että heidän tuotettaan (tavara/palvelu/toiminta/whatevö) markkinoidaan parhaiten ja riittävästi itse kirjoitetulla valkoisella aanelosella täynnä tekstiä. Jotka Keijon ja Tyynen tavoin ajattelevat, että markkinointi itsessään on turhaa - pelkkää pintaa, jolla ei sinänsä ole mitään arvoa; eikä siihen kannata panostaa, saati maksaa siitä. "Markkinointi" on jotain epämääräistä, jonka joku voi tehdä vasemmalla kädellä, silloin tällöin. Että "markkinointi" on jotain sattumanvaraista lippulappusten (valkoisten aanelosten) lähettämistä, ideointitasolla tapahtuvaa hypetystä ja puffien kirjoittamista lehteen (joita ei koskaan julkaista, koska ne eivät useinkaan ylitä uutiskynnystä).

Nyt joku kysyy, vieläkö muka joku tosiaan ajattelee näin?
Voi kyllä.
Esimerkkejä on vaikka kuinka. Ja sitä kuulee tuttaviltakin vaikka mitä.
Niinkuin eräässäkin tuttavani organisaatiossa, jossa johto haluaa itse tehdä kaikki markkinointipäätökset, kirjoittaa markkinointitekstit ja tuottaa osittain jopa markkinointimateriaalin, vaikka talossa on korkeakoulusta valmistunut, täysin pätevä markkinointiosaaja. Ai niin, unohdinko sanoa, että johdolla ei ole minkäänlaista markkinoinnin koulutusta eikä faktoihin perustuvaa markkinointiosaamista.

Tai siinä toisessa organisaatiossa, jossa johto haluaa itse tehdä osan markkinointimateriaalista, vaikka viereisessä huoneessa tekee töitä korkeakoulusta valmistunut osaava graafikko. Ai niin, unohdinko sanoa, että johdolla ei ole markkinoinnin eikä graafisen suunnittelun koulutusta eikä osaamista; eikä johdon tuottama materiaali ole lainkaan linjassa muun materiaalin kanssa eikä se liioin ole myyvää tai laadukkaasti toteutettua. Muukaan henkilökunta ei noudata tai ymmärrä yhtenäisen ja laadukkaan ilmeen periaatteen merkitystä, koska johtokaan ei sitä ymmärrä.

Ja entäs sitten se yksikin organisaatio, jossa (etenkin vanhemmat) työntekijät luulevat, että töissä oleva graafikko tekee kivannäköistä materiaalia siksi, että on niin turhamainen esteetikko - siksi, että on kivaa tehdä kaikkea kaunista ja söpöä ja hyvännäköistä. Että kun ei ole muuta tärkeämpää tekemistä, niin tollaseen se aika sitten menee - kaikesta sitä maksetaankin. Ja kulutetaan ihan turhaan organisaation resursseja - aina tulostimen väreistä lähtien - tollaseen turhaan söpöstelyyn. Ja varmaan haluaa vähän päteäkin. Mitä väliä sillä on, millainen se mainos on (=organisaation ulkoinen kuva); itseämme vartenhan me täällä näitä palveluita tuotetaan. Ai niin, unohdinko sanoa, että kyseinen graafikko on tehnyt useamman vuoden raakaa duunia organisaation tunnettuuden, visuaalisen ilmeen ja kiinnostavuuden eteen: yrittänyt tehdä organisaatiosta omalla alueellaan tunnetun "brändin", yhtenäistänyt ja siistinyt ilmettä, luonut uutta, konseptoinut, pyrkinyt tekemään organisaatiosta kiinnostavan ja houkuttelevan sekä olemassaoleville että potentiaalisille asiakkaille (niille, joiden varassa koko organisaatio pyörii). Vielä monen vuoden jälkeenkään johto ja osa työntekijöistä ei ymmärrä yhtään tehdyn pitkäjänteisen työn tarkoitusta, merkitystä tai hyötyä. Ei, vaikka organisaation asiakkailta on tullut positiivista palautetta ja sen on jopa havaittu lisänneen asiakasvirtaa.

Noh, tarinoitahan riittää.
Se on surullista - ja etenkin silloin, kun markkinoitava tuote (esim. se harrastus) on oikeasti mainostamisen arvoinen; laadukas, hyvin tuotettu, ns. sisältö on kunnossa. Ja sen sisällönhän on oltava kunnossa, sehän lienee selvä - ei paskaa voi kauaa myydä kauniissa paketissa. Mutta jos sisältö on jo hyvää, tulisi markkinoinninkin olla. On turha luulla, että kyllä ne ihmiset hyvän tuotteen löytää tai tää meidän juttu on niin huippu että kaikkihan sen löytää ilman mainontaakin.
EI LÖYDÄ.
Vaikka tuote/harrastus/palvelu/keikka/esitys olisi kuinka huippu, nykyään se ei kiinnosta eikä tavoita ketään, jos et siitä kerro. Kiinnostavasti, huomiotaherättävästi (joka ei siis tarkoita alasti torilla hyppimistä), laadukkaasti, järkevästi ja harkitusti. Laadukkaasta sisällöstä on kerrottava laadukkaasti.

Se on surullista siksi, että monen toimivan laitoksen (yrityksen tai palvelutuottajan) laadukas toiminta ja resurssit menevät hukkaan, jos niitä ei osata markkinoida. Toiminta supistuu, koska ihmiset eivät joko löydä tai eivät kiinnostu.
Ja juuri siitä on markkinoinnissa kyse: yksinkertaisimmillaan kiinnostuksen herättämisestä ja tiedottamisesta. Ilman sitä ei yksikään laitos enää nykypäivänä pysty toimimaan - ei, vaikka menneinä vuosikymmeninä joillain aloilla se vielä ehkä olikin mahdollista.

Markkinointia ei myöskään tehdä hetkessä: jos teet tänään yhden mainoksen, se ei tuota tulosta huomenna. Se ei itse asiassa välttämättä tuota tulosta lainkaan. Tarvitaan pitkäjänteisyyttä, suunnittelua, toistoa (paljon toistoa) ja paljon pitkään kestävää "näkymätöntä" työtä, jotta mikään markkinointi alkaa oikeasti tuottaa tulosta. Jos haluat asiakkaan huomenna, se ei riitä, että alat etsiä sitä tänään.

En tiedä miten summaisin kaiken yhteen, enkä tiedä onko tarvettakaan. Mutta ainakin se on selvää, että mikäli johto ei ymmärrä markkinoinnin tärkeyttä, ei anna oman alansa ammatilaisten tehdä vapaasti omaa työtään organisaation hyväksi, ei sitoudu markkinointiponnistuksiin tai yhteiseen linjaan eikä yksinkertaisimmillaan vaikkapa noudata yhtenäistä visuaalista (ulos asiakkaille päin näkyvää) ilmettä - kukaan muukaan organisaatiossa ei sitä ymmärrä tai noudata. Kyllä ne muutkin työntekijät (ne vanhimmatkin) asian ymmärtävät, jos siihen sitoutumisen tärkeys selitetään. Mutta jos johto ei ole mukana, on ihan sama onko talossa markkinoinnin ammattilainen tai graafikko töissä vai ei - ja kaikki markkinointipanostukset, pienimmätkin, ovat täysin turhia.


- - - - - - - - - - - - -

Oli pakko lisätä tähän vielä linkki kiinnostavaan blogikirjotukseen johon törmäsin: juttu käsittelee täsmälleen samaa aihetta kuin edellinen oma postaukseni luovien alojen "hyväksikäytöstä".
Loistava kirjotus ja täyttä asiaa!

Muotoa etsimässä -blogi: Jos sull lysti on, niin tee jälleen ilmainen työ


"Samat laskut ne kaikkia kotona odottavat, eikä kaupassa voi maksaa hymyllä."

Aiotko palkata ammattilaisen?

No just näin.

…ja sopii muutaman sanan vaihtamalla oikeastaan mihin tahansa luovan alan ammattiin.
Kuten vaikkapa graafisiin suunnittelijoihin.

Yllä olevaan liittyvän, yleisesti vallalla olevaan ajattelumalliin kuuluu läheisesti myös se, että jostain ihmeellisestä syystä luovan alan ammattien ollessa kyseessä koulutusta ei arvosteta - eikä sen perään osata kysyä. Ollaan luovuuden viidakossa, jossa eivät päde mitkään muita ammatteja koskevat säännöt. Ajatellaan, että vaikkapa graafikon ammattinimike (huom. a-m-m-a-t-t-i-nimike) on vapaata riistaa - että sitä voi käyttää kuka tahansa, joka tykkää piirtää. Kauhistellaan "valelääkäreitä", mutta samalla ihan pokkana Adobea joskus käyttänyt kutsuu itseään "graafikoksi" - tai karaoketähti "laulajaksi".

Huvittavaa tämä on esimerkiksi silloin, kun saan itseään graafikoksi kutsuvalta käsiini esitteen ”painoaineiston”, joka on tehty Photarilla. Tai yksittäisiä sivuja ja aukeamia sekaisin vilisevänä Word-sotkuna. ”Graafikolta”, jolla väriprofiilin kohdalla lyö ihan tyhjää ja jolla ei ole vähäisintäkään käsitystä, mitä painoaineisto tarkoittaa. No, kaikki ammattiin opiskelleet graafikot tietävät, mistä puhun.
Mutta asiakas ei.
Asiakas vain ihmettelee, miksi painotalo nurisee tai miksi aineistossa on muka korjattavaa - tämähän on kuitenkin ”graafikon” tekemä.

Tai silloin, kun ”taiteilija” on tehnyt asiakkaalle huikean nettileiskan. Siis ihan huikean. Siinä on sekaisin omaa maalaustaidetta ja vektorigrafiikkaa, on hilavitkuttimia ja värejä. On ihan kaikkea. Ja lopputulos näyttää siltä, kuin se olisi tehty 90-luvun alussa alkeellisilla html-taidoilla. Ei mitään hajua tutkimustiedosta (esim. mihin ihmisen silmä ensimmäisenä kiinnittyy), ei hyväksitodetuista käytännöistä, ei viimeisimmistä trendeistä. Ja asiakas ei välttämättä edes tajua saaneensa paskaa suunnittelua, joka näyttää vanhanaikaiselta eikä todellakaan lisää asiakkaan yrityksen visuaalisen ilmeen houkuttelevuutta eikä myyntiä.
Pakkohan sen on olla hyvä, kun sen on tehnyt ”graafikko”. Siis se kaveri, joka on ihan sika taitava piirtäjä ja osaa tehä koneella kaikenlaista.

Tai silloin, kun innostunut harrastelijagraafikko on iltakurssilla kuullut jostakin jännästä tekijänoikeusjutusta ja tajuamatta lainkaan kokonaiskuvaa, alkaa penäämään asiakkaalta rojalteja logosunnittelusta. Huoh. Asiakas on ihmeissään ja närkästynyt ja ammattigraafikko on ihmeissään ja närkästynyt - ja korjaa kaiken valegraafikon jälkeensä jättämän paskan ja yrittää selittää asiakkaalle, että tämä nyt ei oikeastaan ole tämän jutun juoni eikä näin oikeasti kyllä ole tapana toimia. Toinen huoh.  

Jos et ole opiskellut graafista suunnittelua, et ole graafinen suunnittelija. Piste.
Se on ammatti, johon opiskellaan korkeakoulussa useampi vuosi. Ja ihan syystä.
Se, että "on silmää" tai "osaa piirtää" tai on "taiteilija" ei tarkoita sitä, että olisi ammatiltaan graafinen suunnittelija. Aivan kuten jos et ole opiskellut kampaajaksi et ole kampaaja, jos et ole opiskellut musiikinopettajaksi et ole musiikinopettaja, jos et ole opiskellut palomieheksi et ole palomies tai jos et ole opiskellut lääkäriksi et ole lääkäri. Kuka ihme haluaisi palkata sairaanhoitajan, joka on YouTubessa tai työväenopiston iltakurssilla opiskellut omaksi ilokseen ja mielenkiinnokseen verikokeen ottamista - ja tekee sen omasta mielestään todella hyvin? Eiköhän sairaanhoitajan hommassakin täydy tietää yleisellä tasolla aika paljon muitakin asioita, kuin vain se, miten käyttää neulaa ja pistää sillä suoneen? Vaikka surkeasta suunnittelusta ei olekaan riskiä ihmiselämälle, on graafinen suunnittelu kaikkea muuta kuin vain jonkin ohjelman auttava käyttö.
 
Kuka tahansa voi nykyään ostaa ammattilaisten laitteet ja ohjelmistot ja opetella niiden käytön - ja saada aikaan (harrastelijan kyvyistä riippuen) ihan siistiä jälkeä. Huomionarvoista on se, että ”siisti” ei ole sama kuin ”ammattimainen” tai yrityksen myyntiä lisäävä. Harrastelijalla ja ammattilaisella voi olla käytössään täsmälleen samat työkalut - nämä kaksi erottaa toisistaan nimenomaan koulutus. Asiakkaana haluaisin todellakin tietää, kummalta aion palvelun ostaa. Kuka tahansa voi tehdä kotona geelikynsiä tai ripsienpidennyksiä, mutta ei se silti tee kenestä tahansa kosmetologia - ammattilaisen tekemä työ maksaa aina vähän enemmän, ja selitys siihen löytyy mm. yllä olevasta hassunhauskasta kuvasta. Kalliimmalla hinnalla saat kuitenkin todellista osaamista ja vastuuta tehdystä työstä. 

On tietenkin hyviä graafisia suunnittelijoita ja on huonoja graafisia suunnittelijoita. Ihan kuten on hyviä lääkäreitä ja huonoja lääkäreitä. Ja hyviä puuseppiä ja huonoja puuseppiä. On hyvää suunnittelua ja on huonoa suunnittelua - ja jotta menisi oikein vaikeaksi, se on joskus vieläpä makuasia, alasta riippumatta. Mutta se on ihan toinen juttu, eikä liity tähän - ihan turha siis alkaa louskuttaa siitä, kokeeko joku olevansa jotenkin täydellinen tai hyvä suunnittelija. Forget it.  

Älköön kukaan myöskään ymmärtäkö väärin.
Jokainen saa ostaa ja tehdä ja harrastaa aivan mitä haluaa. Harrastaminen on hyvä asia. Minkään asian harrastamista ei pidä rajoittaa. Jos joku haluaa tehdä kaverille vaikka jullarin, niin se on hyvä asia. Mikäs siinä. Osa ”harrastelijoista” on todella taitavia ja hyviä ja voivat niin halutessaan vaikka myydä tekemäänsä työtä. Niin olen itsekin aikanaan tehnyt. En kuitenkaan koskaan, nevöevö, ole kutsunut itseäni graafiseksi suunnittelijaksi, ennen kuin alan opintoja on ollut plakkarissa vähintään yhden tutkinnon opintopisteiden verran. Vähän niin kuin en tule koskaan, nevöevö, kutsumaan itseäni vaikkapa kultasepäksi tai korutaiteilijaksi tai koruartesaaniksi tai whatever, vaikka olen tehnyt hopeakoruja ja opiskellut ja harjoitellut niiden tekemistä vuosikausia - ja olen omasta mielestäni siinä ihan suhteellisen ja asiallisen päteväkin. Siinä hommassa olen käsityöläinen ja harrastelija, eikä tulisi mieleenkään käyttää koulutetun ammattilaisen nimikettä. En myöskään ole sairaanhoitaja, vaikka osaankin mitata kuumeen ja annostella lääkkeitä.

On surullista, että nimenomaan juuri ne lukiopohjalta tai työvoimakursseilta ponnistavat "kokeneet" ja innostuneet "graafikot" (lue: alan standardeista tietämättömät hörhöt) aiheuttavat hallaa koko alalle ja sille, miten alan ammattitaitoa yleisesti arvostetaan. Ja hallaa ennenkaikkea asiakkaalle ja hänen yritykselleen. Huonoa ja toimimatonta suunnittelua ja markkinointiviestintää ja materiaalia valegraafikolta saanut asiakas menettää uskonsa koko alaan samalla, kun kaikki graafiset suunnittelijat leimautuvat kummallisiksi artsuhihhuleiksi. Kynnys ammattilaisen (huom. ammattilaisen) palveluista maksamiseen nousee - asiakas kun ei välttämättä ole tietoinen siitä, että hänen aiemmin saamansa matsku ei ollutkaan ammattilaisen myymää.

Ja mitäs vielä mun pitikään sanoa... Niin, ehdottomasti paras juttu oli, kun aikoja sitten eräs tekstiilien brodeerausta tekevä kokki sanoi suunnittelevansa logoja. "Ku jengi pyytää niitä. Tosi kivaa puuhaa. Ja jos mä en keksi mitään, mä alan kikkailla fonteilla."
Jep.
Sekin oli "graafinen suunnittelija".

Metsäretkellä.

Taas todella pitkä aika edellisestä postauksesta.
Luulenpa, että tämä tulee muodostumaan tavaksi - sen verran hektistä elämä tällä hetkellä on.
Omassa yrityksessä on isoja (ihania, mutta aikaavieviä) projekteja, on koulua ja ennenkaikkea perhettä; enkä halua mistään hinnasta tinkiä lasten kanssa vietetystä ajasta. Niinpä blogi jää viimeiseksi, kun ajankäytöstä on kyse - lapset, perhe, työt ja ystävät ovat nyt ensisijaisia.
Haluaisin kovasti kirjoittaa blogiin enemmänkin, mutta valitettavasti tällä hetkellä aika ei vain riitä kaikkeen (kyllä, olen todellakin huomannut oman rajallisuuteni ;) ).

Ei, en sentään ole lopettamassa blogia - en halua luopua siitä kokonaan. Mutta sellaisille, jotka kenties ovat ihan oikeasti seuraanneet tätä blogia ja ehkä ihmetelleet pitkiä taukoja ajattelin kertoa, että jatkossa postausväli tulee olemaan kenties vieläkin pidempi. Haluan pitää blogin hengissä - onhan se pysynyt mukanani jo useamman vuoden - ja yritän postata vähintään kerran kuukaudessa; mutta älä luota siihen :)
Ei tietenkään kovin järkevää "bloggarille", mutta valitettavasti tällä hetkellä ajalliset resurssit eivät muuhun riitä - yhden blogipäivityksen kirjoittamiseen kun menee helposti useampi tunti. Toivottavasti silti jaksat välillä käydä täällä kurkkimassa!

Mutta nyt varsinaiseen aiheeseen eli muutaman viikon takaiseen metsäretkeen lasten kanssa, jonka kuvallista satoa oli itse asiassa tarkoitus päivittää tänne jo aiemmin, mutta...

Käveltiin pitkin metsäpolkuja ja pitkospuita, syötiin välillä reppuun mukaan otettuja eväitä, nautittiin ihanasta säästä ja vielä ihanammista maisemista. Ja koska luonto pani parastaan, mä en tietenkään voinut olla kuvaamatta; koko ajan. Ja aina välillä jostain puun takaa kuuluikin "äiti tuu jo!" Monta tuntia kului ihan huomaamatta.
Kaikki mut tuntevat tietävät, etten varsinaisesti ole mitään metsässä samoilevaa tyyppiä - mutta tän reissun jälkeen mietin itsekin, miksen :)

Tässä päivän tunnelmia.
Täysin käsittelemättöminä, vain luonnon omin efektein.

 Tämä ei ole selfie, vaikka epäilyttävästi siltä näyttääkin :)

Kiitos kun kysyt luvan, jos aiot käyttää kuvia.

Vaikka blogissa onkin ajoittain hiljaista, mutta olet silti kiinnostunut hommailuistani ja haluat tietää mitä milloinkin teen, käy välillä sivuillani www.ces.fi - päivitän sinne koko ajan uusia töitäni.
Ja koska Facebook ja Instagram ovat niin paljon nopeampia päivittää kuin tämä blogi, löydät lähes päivittäin lisää juttua ja kuvia mm. näistä

www.facebook.com/sessi 

www.instagram.com/kukkurukuu

Turhamaisuudesta.

Mitä turhamaisuus on?
No sanan merkityshän on tietenkin selvä: sanakirja sanoo turhamaisen olevan "omaan ulkonäköön, edustavuuteen tms. liiaksi huomiota kiinnittävä". Webster määrittelee turhamaisuuden "excessive pride in one's appearance, qualities, abilities, achievements, etc."
Selvää pässin lihaa?

Teoriassa.
Se, mitä olen Sivustakatsojana huomannut on kuitenkin, että turhamaisuuden määrittelyn tekee vaikeaksi nimenomaan tuo pieni sana "liiaksi". Excessive.
Se tekee määrittelystä täysin subjektiivista - liiallista kun tarkoittaa meille kaikille aivan eri asioita.

Arkipäiväisissä keskusteluissa jonkun turhamaiseksi leimaaminen käy helposti. Keskustelijoiden oma tausta tuntuu kuitenkin vahvasti vaikuttavan siihen, ketä milloinkin turhamaiseksi kutsutaan. Toiselle rakennekynnet ovat turhamaisuuden huippu, toiselle merkkivaatteet - jollekin jo pelkkä kynsien lakkaaminen merkitsee tyhjänpäiväistä omaan ulkonäköön keskittymistä.

Mitä turhamaisuus sitten voisi olla?
Omatkin ajatukset siitä tuntuvat vaihtelevan kulloisenkin elämäntilanteen ja elämänkokemuksen myötä.

Joskus kauan sitten tunsin ihmisen, joka oman esikoisensa ristiäispäivänä jätti kaikki valmistelut ja vauvanhoidon muille ja meni itse kolmeksi tunniksi kampaajalle. Silloin ajattelin sen olevan kenties turhamaisuuden huippu. En voinut ymmärtää, miten joku voi ajatella hiusten ja yleensäkin oman ulkonäön olevan tärkeämpiä, kuin oman esikoisen juhlapäivä. Sittemmin, vuosien myötä, mielipiteeni ei olekaan enää niin selkeä - osaan ajatella asiaa monelta eri kannalta: se, että itse haluan ehdottomasti laittaa kaikki juhlat itse, ei toki tarkoita, että kaikkien täytyisi haluta. Se, etten itse suo ajatustakaan hiuksille, ei toki tarkoita, etteivät muutkaan saisi. Tuore äitikin tarvitsee lepotauon ja aikaa itselle. Kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin.
Ja niin edelleen.
On jokseenkin opettavaista huomata, miten itsekin syyllistyy samaan lokerointiin - vaikka asioiden työstäminen omista lähtökohdista onkin toki täysin inhimillistä.

Sittemmin, joitakin vuosia sitten, naapurissamme asui nainen, joka taas sillä hetkellä tuntui lähentelevän turhamaisuuden huippua. Tv:stäkin tuttu kaunotar oli aina laitettu. Ihan aina. Ja viimeisen päälle. Kun naapurimme vei roskat, hänellä oli minihame ja 10cm:n korkosaapikkaat. Lähtipä hän mihin tahansa - lapsen kanssa puistoon tai sinne roskiskatokseen - tukka oli suoraan kampaajan tuolista, kasvoilla taidokas (juhla)meikki, päällä loppuun asti hiottu (yleensä lyhyen hameen ja aina korkeat korot sisältävä, talvisin usein turkiksia hyödyntävä) asukokonaisuus ja lapsella mätsäävät vaatteet. Kun satuimme taloyhtiömme pihalle samaan aikaan, hän aina heti poistui hetkeksi ja palasi vasta lisättyään huuliin punaa ja kiiltoa. No voi hyvä ihme, ajattelin - tuo, jos mikä täyttänee turhamaisuuden kaikki kriteerit. Mutta nytpä ajattelen tuostakin jo eri tavalla. Mitä jos hänen olikin pakko? Voiko sitä kutsua liiaksi, jos oma ulkonäkö onkin ammatti? Jos olet oman itsesi ja ammattisi mainostaulu, onko laittautuminen lähinnä välttämättömyys, turhamaisuuden sijaan?

Olenko itse turhamainen?
Hyvä kysymys - johon olen itse jäävi vastaamaan. Se riippuu täysin siitä, keneltä kysyy.

Koko elämäni aikana olen käynyt kampaajalla alle viisi kertaa (kyllä). En välitä värjäyksistä enkä raidoista ja muutenkin hiusten kanssa puljaaminen on mielestäni hirveää ajanhaaskausta.
Luonnonkiharat elävät omaa elämäänsä, johon minä tai kukaan muukaan ei voi vaikuttaa. Niihin on turha leikata mallia eikä mikään kampaus pysy muodossaan paria tuntia pidempään. Varsinkin kostealla säällä hiukset ovat aina pörrössä ja kiertyvät ja kaartuvat ärsyttävän nörttimäisesti ympäriinsä, vaikka ne olisi kiinnitetty pikaliimalla päänahkaan.
Liekö sitten syy vai seuraus, en jaksa nähdä vähäisintäkään vaivaa hiusten eteen. Se ei tunnu tarpeelliselta eikä kiinnosta. Päivittäin hiustenlaittoon käyttämäni aika on keskimäärin kolme minuuttia - juhliin lähtiessä ehkä viisitoista. Se, että joka päivä hiukset ovat samalla tavalla ei toki tarkoita sitä, että juuri tämä sivunuttura olisi mielestäni todella hieno tai erityisesti "sopii mulle": ei, se johtuu siitä, etten jaksa laittaa niitä mitenkään muuten :) Ehkä hölmöä - "tukka hyvin, kaikki hyvin" sanoi sentään jo vanha kansa. Mutta se, miksi joku haluaa kuluttaa tunnin tai pari päivässä hiustenlaittoon - kun voi tehdä kaikkea muuta! - ei vain ole koskaan avautunut.
Ei-turhamaista?

Toisaalta meikkaaminen on yhtä luonnollista kuin hengittäminen ja lähinnä etuoikeus: jos saa pienellä vaivalla ja viidessä minuutissa korostettua parhaimpia piirteitä ja häivytettyä huonoimpia, miksi ihmeessä ei sitä tekisi? Kuka tahansa nainen (ja miksei mieskin) voi niin tehdä - ja siksipä en ymmärrä niitä, jotka tämän mahdollisuuden ja etuoikeuden jättävät käyttämättä. Meikkaaminen - ja itsestä huolehtiminen yleensäkin - on oman henkisen hyvinvoinnin ylläpitämistä, kanssaihmisten kunnioittamista ja yleisen hyvänolon lisäämistä.
No, mielipiteeni ei ole ainoa totuus: jonkun muun mielestä meikkaaminen on tyhjänpäiväistä ja - turhamaista.

Ja sitten tietenkin rakastan kauniita asioita.
Vaatteita, laukkuja, kenkiä, koruja.
Rakastan laadukasta kangasta ja sen tuntua iholla; ihanaa nahan tuoksua uudessa laukussa; hyvälestisiä kenkiä, jotka tuntuu hyviltä jaloissa; aitoa villaa, joka lämmittää ja kestää kulutusta; hyvin leikattuja ja huolellisesti ommeltuja vaatteita, joiden nappeja ja saumoja ei tarvitse olla koko ajan itse ompelemassa; laadukkaita, hyvin valmistettuja tuotteita, jotka kestävät aikaa ja säästävät pitkäikäisyydellään luonnonvaroja, luontoa ja hermoja; hyvälaatuisia, aidoista materiaaleista valmistettuja kauniita koruja (jotka myös ovat ekologisia). Rakastan kaunista, toiminnallista ja loppuun asti ajateltua designia, joka on iätöntä.
En niinkään rakasta merkkejä (varhaisteiniajan feikki-Levi's ja jättimäinen-logo-keskellä-selkää -kaudet voinee jo unohtaa...) vaan nimenomaan hyvää laatua ja hyvää designia.
Turhamaista? Monen mielestä ehdottomasti kyllä.
Omasta mielestäni rahansäästöä (halvan ostaminen maksaa lopulta aina enemmän kuin pitkään kestävän hyvälaatuisen), toisen työn arvostamista, järkevää ja kestävän kehityksen mukaista kuluttamista. Jos ostat vähemmän, voit ostaa laadukkaampaa.
Ei turhamaisuutta, vaan kulutusvalinta.

Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisen tulee pitää itsestään huolta. Minulle itsestään huolehtiminen on paitsi omasta terveydestä, myös ulkonäöstä piittaamista - ja piittaaminen on mielestäni juuri oikea sana, koska ulkonäöstä piittaaminen tarkoittaa minulle kaikkea muuta, kuin täydellisen länsimaisen kauneusihanteen tavoittelemista. Ulkonäöstä piittaaminen on mielestäni oman persoonallisen tyylin ylläpitämistä, hyvän olon tekemistä itselle ja oman identiteetin vahvistamista. On aivan sama mitä tyyliä edustat, minkä näköinen olet tai mitä teet - kunhan piittaat siitä, miltä näytät.
Omasta ulkonäöstä välittäminen on itsestään välittämistä - ei turhamaisuutta. Olen aina karsastanut ajatusta, että vain "saunapuhtaat" ihmiset olisivat "aitoja" ja jotenkin parempia - lähinnä mieleeni tulee moisista kommenteista vanhoillis-mikä-tahansa-uskonlahkon ajatusmaailma. Ja pinnallisuus taas on aivan eri asia kuin turhamaisuus - mutta se onkin kokonaan toisen kirjoituksen aihe.

Sukupolvierot ovat turhamaisuuden määrittelyssä huomattavia. Minulle hiusten värjäys, rakennekynnet, ripsi- tai hiuspidennykset ja kestopigmentoinnit ovat arkipäivää - vaikken itse niitä käytä enkä halua (lue: jaksa nähdä vaivaa), minun ajatusmaailmassani ne ovat kuitenkin enemmän oman yksilöllisyyden ja oman persoonallisen tyylin korostamista, kuin turhamaisuutta. Monelle itseäni vanhemmalle ne edustanevat turhamaisuutta puhtaimmassa muodossaan. Olen taipuvainen mieltämään myös sen sukupolvikysymykseksi, etten ole vielä oikein lämmennyt kauneusleikkauksille tai botoxille, mutta itseäni nuorempi sukupolvi ajattelee varmasti niistä aivan samalla tavalla, kuin minä rakennekynsistä - ei turhamaisuutta, vaan itsestään huolehtimista.

Turhamaisuus-termin ympärillä pyörii ihmeellisiä stereotypioita. Konservatiivisen tyylikäs, viimeisimmän trendin mukainen tai barbiemainen saa helpoimmin turhamaisen leiman - vaikka totuus olisi se, että intianpuuvillamekkoinen hippi tai puhtaasti genreään edustava gootti olisi kuluttanut päivästään huomattavasti suuremman osan oman ulkonäkönsä pohtimiseen. Omaan ulkonäköön keskittyminen - "turhamaisuus" - kuuluu ihmisyyteen: se kuuluu jokaiseen tyyliin ja elämäntapaan, ei vain tietynnäköisten tai valtavirtaan kuuluvien elämään. Se ei liity elintasoon. Sweet lolita, hevari tai kirppareilta vaatteensa ostava voi olla huomattavasti turhamaisempi ja "omaan ulkonäköön liiaksi huomiota kiinnittävä", kuin Vuittonia kantava perheenäiti.

Sellainen ihminen vain on.
Vaikka kuinka yrittäisi kieltää ulkoisen olemuksen merkityksen (olipa se millainen tahansa), se vaikuttaa ihmiseen - alitajuisesti sillä on merkitystä miltä näytät, vaikkei sitä haluaisikaan myöntää. Sellaisetkin, jotka eivät näennäisesti välitä lainkaan ulkonäöstään, ajattelevat siitä kuitenkin jotakin - joskus tuntuu jopa, että tuo "välinpitämättömyyden ylläpito" saa sellaiset mittasuhteet, että se alkaa jo itsessään saada turhamaisuuden piirteitä. Muistan joskus lukeneeni omasta ulkonäöstä piittaamisen merkityksestä jopa tieteellistä faktaa, mutta sen huomaa ilman tiedettäkin. En esimerkiksi koskaan unohda sitä onnellisten, ilahtuneiden ja aurinkoisten ilmeiden määrää, kun vanhainkodissa katselin hoitajien laittavan mummoille papiljotit päähän. Tuskin monikaan on valmis leimaamaan dementikon turhamaiseksi, vaikka hän suunnattomasti moisesta "hölynpölystä" ilahtuukin.

No mutta miksi mä mietin tällaisia?
Kai se liittyy jotenkin liialliseen joutilaisuuteen :) kun takana on pitkähkö kesäloma eikä syksyn työtkään ole vielä täysillä rynnineet ovesta sisään. Osittain tämä "mitä ajattelin tänään" liittyy muutama viikko sitten uudelleen käyttöön ottamaani Instagram-tiliin, jonka tiimoilta kävin itseni kanssa pitkän ja kivuliaan taistelun siitä, millaisia kuvia haluan sinne julkaista. Koska olen toivoton asioiden juurta-jaksaen-pureskelija, mietin pitkään, kuinka yksipuolisen ja kenties vääristyneen kuvan arjesta suurimmaksi osaksi jos jonkinlaiseen designiin keskittyvä kuvavirta voi antaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jätän vastuun ihan mielelläni katselijalle - jos joku luulee elämän pyörivän vain kauniiden tavaroiden ympärillä on pahasti hakoteillä. Tai että elämän arvojärjestyksessä hetkeksikään jokin nousisi lapsia, läheisiä ihmisiä ja ihmissuhteita korkeammalle, ei tunne allekirjoittanutta lainkaan. Kieltäydyn siis enää ajattelemasta asiaa ja yritän olla oma itseni - johon kuuluu ammattiin liittyvän kiinnostuksen designiin lisäksi myös ripaus sitä, no, mitä joku saattaa sanoa - ihan vapaasti - turhamaisuudeksi.

Päästiinkö tässä nyt johonkin lopputulemaan?
Kenties ainakin siihen, että turhamaisuus on siis subjektiivista. Ei ole mittaria, jolla naapurin turhamaisuusasteen voisi aukottomasti mitata. Turhamaista lienee kullekin meistä se, mitä ei itse pidä lainkaan tärkeänä. Toiselle se on se hiustenlaitto, toiselle auton puunaaminen, toiselle salilla käynti, jollekin kynsien lakkaaminen ja jollekin kodin sisustaminen - itse suhtaudun nykyisin aina varauksella kaikkiin kommentteihin, joissa jotakuta väitetään turhamaiseksi. Kenties turhamaisuutta on kaikki sellainen, mikä häiritsee niin sanottua normaalia elämää - jota tehdään muun elämisen kustannuksella, "liiaksi".
Toisaalta, kuka määrittelee, mikä luokitellaan normaalia elämää häiritseväksi?
Ähh, tämähän on loputon suo.
Ehkä tämä koko kirjoitus on turhamainen.

"Outfit-of-the-day" -kuvat: turhamaisuuden huippu!
Tai sitten ei.

Grilliruokaa, vol. 2

On tullut reissattua ja blogin päivittäminen on taas ollut pienellä tauolla.
Kivaa on ollut, arvatenkin.
Kesän odotetuin reissu on ohi - bohoo - ja aikaerostakin jo kohta toivuttu: fiiliksiä New Yorkista löydät Instagramista.
Instagramista?
"Löysin" vanhan, käyttämättömänä olleen ig-tilini pitkän ajan jälkeen uudestaan ja innostuin siitä (kuinka yllättävää) aivan hirveästi. Miksi ihmeessä koskaan edes unohdin koko tilin? No, otan nyt kaiken menetetyn ajan takaisin ja kyllästän Instagramin upeilla, kiinnostavilla, kauniilla ja häikäisevillä kuvillani.

Jos ostit edellisen myyntipuheen - tai olet kiinnostunut vaikkapa noista reissukuvista - klikkaa oikealla olevaa sinistä kameraa (tai vaihtuvia otoksia sen alla), niin pääset suoraan katselemaan kuvia.
Oman acct:ini - kuten ig:ssä tiliä hienosti kutsutaan; kyllä, olen oppinut tämän viime päivinä - löydät myös nimellä kukkurukuu.
Klikkaa ihmeessä myös nappia Seuraa (Follow) - ei se pure. Se vain kertoo, että olet kiinnostunut kuvistani - ja se taas tekee minut hyvin iloiseksi. Ja koska olen pian keski-ikää lähestyvä naisihminen, hyvin harva asia enää tekee iloiseksi.
;D
(Anteeksi mitä sanoit stereotypioista?)

Instagramista löydät mm. ihan kaikenlaista ihan kaikenlaiseen designiin liittyvää. Hyvän mielen juttuja, kauniita kuvia. Juttuja, jotka kiinnittävät huomioni, kiinnostavat, ihastuttavat ja tuovat omaan elämääni iloa. Ajoittain se voi olla silkkaa hömppää, joskus ehkä jotain ajatuksia herättävää, ideoita tai muuten vaan mielenkiintoista. Kauhean syvällistä tavaraa - no ei. Ja nyt lopetan tämän selittämisen - katso itse.
Instagramista löydät sen, mitä et löydä tästä blogista.

New York Museum of Modern Art.

Mutta asiaan.
Tai siis siihen, mitä asiana alunperin pidin.
Nimittäin tämän kesän grillisuosikkeihin.
Tänä kesänä olemme täysin hurahtaneet pulled pork -leipiin. Alkuinnostus taisi lähteä jostakin Hansin kokkailuohjelmasta ja sen jälkeen samaista sandwichiä on tehty lukemattomia kertoja aina paria ainesosaa vaihtaen.

Meillä ns. perusainekset ovat
*isot ruispaahtoviipaleet
*pulled pork (Lidlin pakattu versio useimmiten, Citymarketistakin on tosin saanut muutaman kerran ihan tuoretta, todella herkullista nyhtöä)
*sinappi (aina Auran sinappia, en tiedä miksi)
*suolakurkku (ei maustekurkku, vaan nimenomaan suolakurkku)

Ainekset, jotka vaihtelevat, ovat
*juusto
Useimmiten joku "tavallinen" juustohöylällä helposti viipaloitava leipäjuusto, kuten Oltermanni tai Edam: joskus on kokeiltu myös mozzarellaa, halloumia ja esim. grillijuusto-nimellä myytävää kiinteää tuorejuustoa. Kaikki ihan yhtä hyviä.
*kinkkusiivut
Nyhtöpossun lisäksi leiville tulee myös siivu kinkkua; se vaihtelee keittokinkusta ylikypsään tai sinappikinkkuun.
*levite
Leiville levitettävän tuorejuuston maku on vaihdellut aurinkokuivatusta tomaatista valkosipuliin, ruohosipuliin ja yrtteihin. Kaikki ovat maistuneet hyvältä.

Valmistuskin on yksinkertaista:
Pulled pork grilliin lämpenemään; meillä liha nakataan pieneen metalliseen vuokaan ja vuoka grillille.
Leipäviipaleille sivellään kullekin sinappi ja tuorejuusto, päälle kinkun- ja juustosiivut sekä suolakurkku.
Leivät grillille ja kun juusto alkaa päällä sulaa, leivät ovat yleensä tarpeeksi lämpimiä mutta eivät vielä kärvähtäneitä pohjasta.
Lopuksi nyhtöpossua kahden grillatun viipaleen väliin.

Aivan syötävän herkullista!
Ja koukuttavaa.

Viime kesänä meillä alkanut bataatti-buumi ei ole vieläkään laantunut.

Melkein lihaakin parempaa (ainakin omasta mielestäni) on grillatut 

bataattipihvit: ohuet batattiviipaleet, joissa päällä vain oliiviöljyä ja 

sormisuolaa, tuoreena grillistä. Maistuvat lapsillekin.

Alkukesän Tukholmanreissulta (Pearl Jam, wohoo!) löysin

jostakin lähikaupasta tällaista "artesaanilimpparia". Käsin,

ilman lisäaineita tehtyä limua siis. En edes juo limuja, mutta
koska hinta ei ollut kova (39 kruunua pullo) ostin ihan 

vain - myönnetään - kauniin pullon takia. Ajattelin, että kyllä
joku sen pois juo ja saan itselleni ihqun pullon tuleviin kattauksiin.

Mutta tämäpäs olikin herkkua! Ensimmäinen hyvältä 

maistuva limu, joka ei maistunut esansseilta ja lisäaineilta ja 

jota pystyin juomaan ilman ällörefleksiä. (Älä kysy, miksen

tykkää limuista - en tiedä. En vain tykkää. No, onpahan edes 

yksi pahe pois tällaiselta makeannälkäiseltä herkkuhiireltä!)

Vähän kuin vastapuristettua tuoremehua hiilihapolla. NAM! 

Ei harmittanut yhtään kantaa tyhjää pulloa kotiin - sen 

järkevyydestä jokainen voi tosin olla haluamaansa mieltä... 

Mutta onhan tää nyt vain erihieno vesipullo ruokapöytään!
(PS. lentokentällä samaa limua myytiin hintaan 49 kruunua/lasillinen;

siinä vaiheessa viimeistään olin todella tyytyväinen ostokseen).