Ikävä ihminen.

Tiedättekö ikävän ihmisen?
Sen tyypin - yleensä hieman vanhemman naisen, mutta voi se toki olla nuorempikin; ehkä mieskin? - joka vaikuttaa mukavalta, mutta todellisuudessa onkin pieniä piikkejä ja kohteliaisuuksiksi puettuja loukkauksia heittelevä, helposti loukkaantuva mököttäjä?
Sanottakoon häntä tässä vaikkapa iksyksi.

Muutaman ystäväni kanssa olemme tulleet siihen lopputulokseen, että melkein jokaisella työpaikalla - ja kaikenlaisissa yhteisöissä - on aina se yksi iksy, ikävä ihminen. On hämmentävää, kuinka samanlaisia kaikki iksyt ovat - olemme joskus jo alkaneet epäillä, että kahvipöytäkeskusteluissa puhumme yhdestä ja samasta henkilöstä; vaikka kyse on valtakunnan täysin eri kolkissa lymyävät iksyt.

Usein iksy on jo vakiinnuttanut paikkansa siinä yhteisössä, jossa vaikuttaa. Joko fyysisen tai työikänsä - tai molempien - suomalla auktoriteetilla hän ”hallitsee” koko yhteisöä: kyykyttää kulloinkin parhaaksi katsomiaan yhteisön jäseniä tai muulla tavoin määrittelee, mikä on in ja mikä out. Työelämän iksy ei useinkaan ole esimies eikä johtavassa asemassa - mutta hän on esimiehensä mielestä niin huippumukava, että saa puhua ja käyttäytyä haluamallaan tavalla, muusta yhteisöstä viis.

Sillä päällisin puolin iksy on usein iloisen oloinen, rempseä ja touhukas. Hän on puhelias, kertoo hauskoja juttuja ja juttuja hauskasti - hän, jos kuka, osaa ottaa yleisönsä. Monelle satunnaiselle tuttavalle ikävä ihminen ei itse asiassa olekaan lainkaan ikävä ihminen, vaan avoin ja hauska seuraihminen - joka tuntee kaikki ja osaa siksi kertoa kaikista ja kaikesta niin peittelemättömän tarkasti; yksityiskohtia, joita myös juoruiksi kutsutaan. Ei ole mitään syytä epäillä iksyn tietoutta tai hänen kertomiensa juttujen todenperäisyyttä, eikä kyseenalaistaa hänen mielipiteidensä oikeellisuutta: hän on vakuuttava ja kovin - tietäväinen. Jos iksy kertoo jotakin, se on totta. Iksyn mielipide jostakusta on tietenkin totuus siitä ihmisestä. Jos iksy on asiasta jotakin mieltä, silloinhan asia on niin. Miksi ei muka olisi?

Ja ikävä ihminenhän on aina jotakin mieltä. Aivan kaikesta.

Ja kun häntä kuuntelee pitkään ja hartaasti ja paljon, alkaa pikkuhiljaa tajuta, miksi hän on ikävä ihminen. Ja kuinka ikävä ihminen hän on. Iksyllä nimittäin on mielipide kaikkeen - ja se on, jos ei yleensä niin ainakin useimmiten, negatiivinen. Se ei alkuun tunnu negatiiviselta lainkaan, koska mielipide joko verhoillaan totuudeksi tai esitetään hauskasti. Mutta jos vähänkin miettii, mitä iksy sanoo huomaa, että viesti on lähes aina negatiivinen.
Sekin-on-sellainen ja tuokin-tekee-tuollaista.
Kuinka joku voikin pukeutua niin ja joku toinen syödä noin.
Ja sekin on lihonut niin kamalasti ja se yksikin nyt vaan on n-i-i-n pölvästi.
(Ja sitten silmien pyörittelyä.)
Yksi ei tee sitä ja toinen tätä - ja yksi tekee ihan liikaa tai aivan väärin.
Toiset käyttäytyy huonosti ja toiset ei toimi niin kuin pitäisi.
(Ja sitten tietäväinen pään nyökkäys.)
Useimmiten porukasta sillä hetkellä poissa oleva joutuu aina iksyn suurennuslasin alle.

Kaikki asiat ovat ikävän ihmisen mielestä tietenkin melko hankalia tai ärsyttäviä tai vaativia tai niiin turhia tai typeriä. Jos hänen pitää nähdä hieman vaivaa saadakseen jotakin - vaikkapa täyttää hakemus tai toimittaa kuitti tai kirjoittaa raportti tai muuta vastaavaa: kuinka typerää ja älytöntä! Suorastaan naurettavaa joutua nyt täyttämään moisia vaatimuksia - liian hankalaa. Ja turhaa. Miksi iksy ei vain voi saada kaikkea ilman vaivannäköä - ja miten niin muka ohjeet ja säännöt koskevat myös iksyä?! Mutta iksyllä on taito sokeroida tyhjänpäiväinen marmatus ja valitus huumorilla juuri sen verran, että itse asiassa, sitä alkaa kuulija itsekin ajatella, kuinka typeriä moiset vaatimukset ovat. 

Iksy on monesti kovin toimelias ja aikaansaava. Tai siltä hän siis vaikuttaa. Tarkemmin katsottaessa hän on kuitenkin touhukas vain muutamalla, ainoastaan itseään kiinnostavalla elämän osa-alueella - jotka etenkään työelämän iksyillä eivät edes liity varsinaiseen työhön. Hän saattaa olla vaikkapa innokas virkistystoiminnan organisaattori tai voi olla, että hän on touhukas vain omalla vapaa-ajallaan. Mutta yhtä kaikki, iksy touhuaa ja touhottaa omasta touhukkuudestaan niin tomerasti ja kovaäänisesti, että jokainen hänet kohtaava ajattelee; ”onpas siinä touhukas ja ahkera ihminen”. Moni ei edes huomaa, etteivät oma työ tai ne tehtävät, joita iksyn oikeasti pitäisi hoitaa, kiinnosta häntä ollenkaan. Että juuri ne tulevat tehdyksi vain vasemmalla kädellä tai eivät tule tehdyksi lainkaan. Ja että juuri niitä asioita, joita iksy ei missään nimessä halua itse hoitaa, hän arvostelee kaikkein kovaäänisimmin: kuinka h-ä-n-e-n mielestään sekin yksi asia olisi pitänyt tehdä näin-ja-näin ja miten ne voi olla niin hölmöjä etteivät tajunneet sitä näin-ja-näin hoitaa. ”Älytöntä.”
Sen, miksei hän itse tee - kun kerran asian päälle jotakin ymmärtää - hän saattaa kuitata vaikkapa sillä, että ”olisi toki itse tehnyt, jos olisi siinä hetkessä tajunnut” tai että ”ei viitsi astua toisen tontille” tai ”ei kuulu hänen tehtäviinsä”.

Iksy päättää, kuka yhteisössä on mukana missäkin. Hän ei toki ”tee henkilövalintoja” eikä missään nimessä suoraan sano kuka ”saa” tehdä mitäkin, ei tietenkään: mutta hän omalla touhukkaalla, usein sanattomalla, tyylillään kyllä viestii - ymmärretysti - kuka on messissä ja kuka ei. Hän saattaa määritellä ketkä ovat mihinkin tehtävään ”riittävän kokoinen porukka” ja kenen pitäisi kenties tehdä jotakin muuta. Kuka lähtee mihinkin mukaan ja kuka ei. Kenen ei ole suotavaa osallistua ja kenen taas on.

Niitä, joita iksy rakastaa, hän rakastaa estoitta ja peittelemättä. Yleensä yhteisössä heitä vain on hyvin vähän - ehkä yksi, jota iksy arvostaa ja joka hänen mielestään on ”huipputyyppi”. Huipputyyppiä iksy jaksaa kehua kehumasta päästyäänkin; muistaa korostaa huipputyypin taitoja ja kykyjä ja rummuttaa, kuinka paljon huipputyyppi on tehnyt koko yhteisön eteen. Hän muistaa myös aina sopivan tilaisuuden tullen mainita, kuinka hänen mielestään huipputyypin pitäisi ehdottomasti saada enemmän arvostusta/ylennys/palkankorotus/vakipaikka/mitä milloinkin - koska iksy t-i-e-t-ä-ä kuinka hyvä huipputyyppi on. Usein ”huipputyyppi” onkin hyvä, ihan oikeasti - joten sinänsä iksyn hehkutus on aivan aiheellista eikä ollenkaan ikävää. Mutta iksyn hehkutuksella on myös kääntöpuolensa: se on yksi iksyn tavoista kertoa, että hän on yhteisössä se joka päättää, kuka on huipputyyppi. Se myös antaa helposti muulle yhteisölle alitajuista viestiä, että kukaan muu ei ole tehnyt yhtä paljon yhteisön eteen, eikä kukaan muu ole koskaan yhtä hyvä kuin huipputyyppi - vaikka yhteisö olisi täynnä osaajia, mukavia ihmisiä tai raudanlujia ammattilaisia.

Ja entäs ne, joita ikävä ihminen ei voi sietää? Luoja näitä ”inhokkeja” auttakoon.
Ei ole sellaista asiaa josta inhokkia ei voisi syyttää; ei sellaista tilannetta, jossa inhokille ei voisi pyöritellä silmiään; ei sellaista keskustelua, jossa inhokkia ei voisi hieman sanan säilällä sivaltaa. Usein inhokit ovat iksyä itseään nuorempia naisia, mutta eivät toki aina. Vaikka iksyllä olisi lapsia, hän ei koskaan näytä ajattelevan asioita heidän kauttaan: mitä jos hänen oma lapsensa olisi jonkun toisen ikävän ihmisen inhokki? Kohteleeko hän inhokkejaan niin kuin haluaisi jonkun toisen jossakin toisessa yhteisössä kohtelevan hänen lastaan?
Inhokki tekee useimmiten asiat väärin tai hölmösti, eikä juuri koskaan mitään oikein. Inhokki on usein vähän hölmö. Tai erikoinen. Joskus iksy antaa myös ymmärtää, että inhokki olisi jollain tavalla suoranaisesti loukannut iksyä tai ainakin toiminut kyseenalaisesti - jolloin on tietenkin aivan luonnollista olla pitämättä inhokista.
Pahimmassa tapauksessa iksy saattaa jopa asettaa itsensä ja inhokin tilanteeseen ”minä tai hän” - mutta silloin yhteisö on jo pahasti metsässä; ja (työelämän iksyn ollessa kyseessä) organisaation johto epäonnistunut ja pulassa henkilöstöjohtamisensa kanssa.

Muistaakseni Riitta Havukainen sanoi joskus haastattelussa - erittäin fiksusti - jotakin sen suuntaista, että etenkin nuoret naiset ovat vanhoille naisille kuin punaisia vaatteita; he muistuttavat jatkuvasti ja liian selkeästi siitä, mitä itse ei enää ole. Voisiko tämä olla yksi syy ikävien ihmisten olemassaoloon? Ovatko kaikki iksyt syystä tai toisesta katkeroituneita tai elämäänsä tyytymättömiä?
Vaikuttaa jotenkin aivan liian laiskalta analyysiltä.
Vai onko ikävä ihmisyys luonteessa? Onko se perinnöllistä? Aiheuttaako sen joku tietty asia elämän varrella?
Emme ole kahvipöytäkeskusteluissamme vielä päässeet diagnoosiin emmekä syy-seuraussuhteisiin asti - emme kenties koskaan pääsekään.

Yksi tärkeä kysymys on kuitenkin myös, voiko ikävästä ihmisyydestä koskaan parantua?

Kun vanheneminen nyt näyttää eittämättä olevan yksi elämän vakioista, saisiko siihen liittyen esittää toiveen? Saanko pyytää: isku avokämmenellä, jos minusta koskaan tulee iksy.