Toisten tuomitsemisesta.

Päätin, etten tässä blogissa ota kantaa päivänpolttaviin keskustelunaiheisiin enkä kommentoi politiikkaa.
Mutta jonnekinhan tämä sisällä vellova, sisäasiainministerin - jälleen kerran - pinnalle nostama tunnekuohu on oksennettava.

Menköön se nyt siis läpi, koska ministerin kommentit eivät enää ole tämän päivän uutisia. Enkä varsinaisesti aio edes kommentoida politiikkaa - sivuutan tässä kirjoituksessa täysin mm. sellaiset mieltäni askarruttavat seikat, kuten miksi joillakin poliitikoilla voi olla huomattavasti pidempi lieka sanomistensa tai tekemistensä suhteen kuin toisilla, miksi joillekin sananvapaus on laajempi käsite kuin toisille, tai miten ministeri voi täysin ummistaa silmänsä omien kommenttiensa suhteelta kirkosta eroamisiin ja massaeroamisten vaikutuksilta jopa seurakuntien talouteen.

Ei, tässä tarkoitukseni on lähinnä ihmetellä, millaista esimerkiksi sisäasiainministerin ”usko” oikein on? Mihin tällainen mm. Älä alistu -tyyppisiin ”eheytys”kampanjoihin johtava usko perustuu? Raamattuun, tietenkin, ja Jumalan sanaan, sanoisivat eheyttäjät - nuo kampanjoidenkin puuhapeteinä toimivat evankeliset järjestöaktiivit - ja hartaat luterilaiset. Mutta mitä enemmän kuuntelen edellämainittuja tai muita uskossaan vahvoja ja vakaumuksellisia ihmisiä, sitä varmempi olen, ettei heidän uskonsa perustu Raamattuun. Eikä satavarmasti Jumalan sanaan.

Ennen kuin jatkan, myönnän auliisti, etten tunne Raamattua kovin hyvin. En ole lukenut sitä alusta loppuun, en ole tutkinut sitä teologisessa, historiallisessa tai missään muussakaan mielessä, enkä usko jokaiseen tekstiin kirjaimellisesti. En ole ”uskovainen” enkä niin harraskaan - ja vaikka olen mielestäni aivan tavallinen ihminen ja elän kovin tavallista elämää, en kovinkaan monen uskonnollisen suuntauksen syntilistan mukaan tule koskaan pääsemään taivaan porteille edes jonoon. (Käytänhän mm. aivan liian lyhyitä shortseja, rakastan ”rivoa” musiikkia ja hyvää punaviiniä enkä näe homoudessa mitään, mistä pitäisi parantua.)

Mutta olen saanut melko perinteisen evankelisluterilaisen kasvatuksen seurakunnan päiväkerhoineen, pyhäkouluineen ja peruskoulun uskontotunteineen ja sen antaman kivijalan perusteella luulen elämän varrella ymmärtäneeni, mistä evankelisluterilaisessa uskossa on kysymys. Ja senkin, mistä Raamattu kertoo. Väitän myös tietäväni, millainen luterilaisen, Jumalan sanaa noudattavan ja uskovaksi itseään kutsuvan ihmisen pitäisi oikeasti olla. Ja minun mielestäni yksikään ”syntisten” ja ”hairahtuneiden” eheyttäjä ei ole sellainen.

Eheyttäjien mielestä Raamatun ja Jumalan sanan syvin olemus on heistä poikkeavien ihmisten ja ihmisryhmien määritteleminen, tuomitseminen, arvostelu ja ”parantaminen”. On Jumalan sanan ja evankelisluterilaisen uskon mukaista arvioida lähimmäisen puutteet ja parannuksen/eheytyksen tarve ja armollisesti ehdottaa tarvittavia toimenpiteitä. Kuuluu myös Raamatun henkeen jakaa ihmiset Jumalan armon vastaanottaneisiin ja niihin toisiin, kaiken maailman homoihin ja lesboihin ja masturboijiin, jotka Jumala eittämättä tuomitsee ja jotka eivät todellakaan tule pääsemään taivaaseen.

Mitä ihmeen Raamattua ne lukee??

En tunnista sitä lainkaan. Siinä kirjassa, jota joskus kauan sitten pyhäkoulussa luettiin, päällimmäisenä ajatuksena oli aina suvaitsevaisuus. Lähimmäisenrakkaus, lempeys, armo, hyväksyntä ja anteeksianto. Siinä kirjassa Jeesus meni aina sinne, minne kukaan muu ei halunnut mennä - huorien, sairaiden, syntisten ja muiden ei-toivottujen pariin. Eikä hän mennyt sinne arvostelemaan, arvioimaan toisten parannuksen tarvetta tai vetämään eheytyskampanjoita, vaan hänen viestinsä oli ihmisarvon tunnustava, lempeä ja rakastava. Hän viestitti, että Jumala rakastaa ihan kaikkia - ei vain eheytyskampanjan hyväksytysti suorittaneita. Enkä puhu nyt mistään tietystä luvusta tai jakeesta tai tapahtumasta, vaan kirjan hengestä.
Sen sanomasta.

Minun mielestäni ”uskovainen” ihminen on suvaitseva ja lempeä kanssaihmisiä kohtaan. Hän ei välttämättä ymmärrä lähimmäistensä valintoja tai sitä, miksi toiset ovat erilaisia kuin hän - tai miksi joku toimii täysin päinvastoin kuin toivoisi tai voisi olettaa. Hän ei arvioi toisenväristen ihmisten huonommuutta tai paremmuutta. Hän ei ehkä ymmärrä, miten joku voi olla homo tai miksi joku haluaa lukea pornolehtiä. Mutta hän ei silti tuomitse.
Hän tietää ihmisten erilaisuuden kuuluvan tähän maailmankaikkeuteen ja ymmärtää Jumalan toimivan aivan omalla tavallaan ja logiikallaan. Vaikka hän itse uskoo, hän ei koe oikeudekseen määritellä muiden hyvyyttä tai syntisyyttä - hän tietää, ettei ihmisen ole tarkoituskaan ymmärtää Jumalan ajatuksia tai tekemisiä. Uskovainen ihminen ei jaa ihmisiä ”omiin” ja ”vieraisiin” eikä ylläpidä hurskaita posseja, joihin pääsevät vain valitut ja samalla tavalla ajattelevat.

Pyhä- ja peruskouluaikoina pahiksia olivat aina fariseukset. Nuo suvaitsemattomat oppineet, tekopyhät, ulkokultaiset teeskentelijät ja omahyväisen hengellisyyden ilmentymät. Jotka jaksoivat aina tuomita, paheksua, kieltää ja arvostella. Muistivat aina jakaa ihmiset hyviin ja huonoihin, tietäväisiin ja tietämättömiin, armoitettuihin ja tuomittuihin.
Arvatkaapa kuka tästä tulee mieleen?

Minun muistini mukaan Jeesus karttoi fariseuksia, noita pikkusieluisia puoluepoliitikkoja, kuin ruttoa, eikä juuri piitannut heidän mielipiteistään ja uskon tulkinnoistaan. Luulevatkohan siis nämä nykyajan fariseukset, hurskaat ja kovin uskovaiset raamatuntulkitsijat, että jos Jeesus jostain ihmeen syystä ottaisi jälleen ihmisruumiin ja laskeutuisi keskuuteemme, hän hakeutuisi juuri heidän seuraansa? Tulisi juuri heidän raamattuiltoihinsa ja suviseuroihinsa?
Ei, en usko.
Jos Jeesus vielä joskus kulkisi täällä katujamme, hän ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä menisi seuroihin kuuntelemaan saarnoja muiden tuomitsemisesta. Ei, hän mitä luultavimmin menisi sinne, missä hän ihan oikeasti toteuttaisi Jumalan sanaa - hän tekisi baarikierroksen Kalliossa.