Tiedottamisen painajainen.

”Ku missään ei oo mitään tietoa.”

Tyypillinen - jopa päivittäinen - kommentti tiedottamisesta vastaavan arjessa.

En tarkoita tässä mitään tiettyä tiedottamista - kuten markkinointiviestintää tai PR:ää - tai tiettyä tiedottamiskanavaa- tai tapaa. En erittele, onko kyse organisaation sisäisestä vai ulkoisesta viestinnästä, en puhu viestinnästä kaksisuuntaisena prosessina sen enempää kuin merkitysten tai yhteisyyden tuottamisena. Puhun tiedottamisesta täysin yleisellä ja arkisella tasolla, koskien kaikenlaista ja kaikenlaisista asioista tiedottamista: yhteisöjen ja yritysten ”informaation siirtoa”, tiedon välittämistä - olipa kyse sitten junnujen fudisjoukkueen kesäleiristä, yhdistyksen tulevista tapahtumista tai yrityksen aukioloaikojen muutoksesta. ”Viestintätieteellisesti” voitaisiin kai puhua jopa sanomien siirrosta yksinkertaisimmillaan, yksisuuntaisesta lineaarisesta viestinnän siirrosta (mm. Shannon & Weaver 1998, Fiske 1993); arkisemmin kuvailtuna tarkoitan lähinnä tilannetta ”minulla on viesti ja haluan sinun näkevän ja ymmärtävän sen”.

Tiedottaja-parka saa yllämainitun kommentin vastattavakseen vaikkapa puhelimitse, kun soittaja haluaa tietää milloin se-ja-se-kurssi alkoikaan ja miksi siitä ei ole mainittu missään. Tai se tulee sähköpostitse, kun lähettäjä tiedustelee, miksi
siitä-yhdestä-tapahtumasta ei ole kerrottu lainkaan eikä ollenkaan, eikä ainakaan julkisesti; eikö tapahtumaan haluta yleisöä?
Tai kommentti voi tulla kasvotusten, kun kysyjä pohtii, miksi siitä-tietystä-tuotteesta ei kertakaikkiaan löydä mitään tietoa.

Ja näin siis siinäkin tapauksessa, että kurssista on julkaistu lehdessä maksullisia ja maksuttomia ilmoituksia, siitä on jaettu paperitiedote täsmennetylle kohderyhmälle ja se on mainittu isolla järjestävän tahon verkkosivuilla. Siitä-tietystä-tapahtumasta on kerrottu lehdessä, tapahtuman julisteita ja flyereita on levitetty kattavasti ja tapahtumaa on markkinoitu laajasti www-sivuilla ja sosiaalisessa mediassa.
Turha varmaan enää kertoakaan, että myös siitä-tietystä-tuotteesta löytyy tietoa yllin kyllin, kaikista jo yllämainituista medioista. Ja näistä jokainen tietoineen löytyy googlettamalla.

Huonoa tiedotusta?

Oman tiedottamiskokemukseni perusteella voin yleistää, että ihmiset kokevat tiedottamisen olevan riittävällä tasolla silloin, kun
a) tiedotettavasta asiasta julkaistaan koko aukeaman juttu tai mainos Helsingin Sanomissa tai vastaavassa isohkossa maakuntalehdessä. Tämäkään ei vielä ole kaikista riittävää, koska kaikki eivät lue lehtiä - mutta suurimmalla osalla on joku tuttu, joka näkee jutun/mainoksen ja siksi tämä yleisimmin koetaan riittävänä

b) tiedotettavasta asiasta laaditaan henkilökohtainen kirje, joka toimitetaan kotiovelle ja ojennetaan henkilökohtaisesti tiedotettavasta asiasta kiinnostuneelle henkilölle juuri hänelle sopivana ajankohtana tai

c) tiedotettavasta asiasta kerrotaan radiossa tai televisiossa juuri sillä hetkellä, kun asiasta kiinnostunut henkilö sattuu olemaan avoimen radion/television ääressä.

Kaikissa muissa tapauksissa tiedottaminen on hoidettu huonosti - tai tiedottamista ei ole itse asiassa hoidettu lainkaan, sitä ei ole ollutkaan; ”missään ei ole mitään tietoa”. Joka tapauksessa tiedottamista ei selvästikään ole ollut hoitamassa ammattilainen ja ehdottomasti sellainen olisi nyt mitä pikimmin palkattava - jotta saadaan tiedottaminen edes jonkunlaiselle tolalle. Täytyyhän nyt ihmisten saada tietoa.

Niinpä niin.

Tiedotukseen on nykyään käytettävissä valtava arsenaali keinoja ja välineitä: on internet, sähköposti, sosiaalinen media, on kännykät ja tekstiviestit, on lähes kaikkien ulottuvilla olevat monikäyttöiset ohjelmat ja laadukkaat tulostimet. Kaikkia näitä tiedottamisen mahdollisuuksia käytetään yleisesti ja yhä enenevässä määrin, olipa tiedottava taho kuinka pieni tai iso tahansa. Ihmiset ovat nykyään paremmin viestien ja tiedon tavoitettavissa kuin koskaan. Silti mikään näistä tiedottamisen välineistä ja kanavista ei takaa sitä, että tiedotettava asia menee perille.
Tai se menee kyllä perille - muttei ”perille”.

Huvittavaa on se, ettei viesti aina mene perille itsellenikään - tiedottamiskokemuksestani huolimatta olen vastaanottajan asemassa täysin samanlainen kuin tuo mystinen ”suuri yleisö”. En muista ottaa jumppatossuja lapsille (en ole lukenut päiväkodin tiedotetta), myöhästyn tilaisuudesta (en ole tarkistanut aikaa saamistani sähköposteista), missaan konsertin (olen kadottanut flyerin), sadattelen väliin jäänyttä tapahtumaa (josta kyllä oli lehdessä isohko juttu, huomaan jälkikäteen). Joskus en vain jaksa googlettaa enkä surffailla netissä.
Olen jokaisen tiedottajan painajainen.

En ole taipuvainen uskomaan Wiion lakeihin (tiedotusta ja viestintää tutkineen ja kehittäneen viestinnän professori Osmo A. Wiion lait inhimillisestä viestinnästä 1970-luvun lopulta), niin paljon kuin niiden sarkastisesta ja yliampuvasta otteesta pidänkin. Jo legendaarisiksi muodostuneet - lähinnä henkilökohtaisen turhautumisen johdosta syntyneet - lait kuten ”Viestintä yleensä epäonnistuu - paitsi sattumalta”, ”Jos viestintä ei voi epäonnistua, niin se kuitenkin tavallisimmin epäonnistuu” ja ”Jos viestintä näyttää onnistuvan toivotulla tavalla, niin kyseessä on väärinkäsitys” tuntuvat kyllä tiedottavasta osapuolesta usein pitävän paikkansa - mutta miksi tiedon ja viestien vastaanottaminen on niin vaikeaa? Miksi itsekin toimin viestien tulvassa kuin lukutaidoton urpo? Myös Jesse Soininen kysyy tiedon visualisointia koskevassa kirjoituksessaan (hri.fi 2011) ”Mistä mahtaa johtua, että suodatamme niin suuren osan meihin kohdistetusta viestinnästä pois?”
Jos puhuisin kyynistyneen tiedottajan suulla saattaisin sanoa, että ihmiset ovat laiskoja. Laiskoja syventymään heille tarjottuun informaatioon, laiskoja keskittymään, laiskoja etsimään tietoa itse (vaikka se olisi kuinka helppoa), laiskoja lukemaan ja kuuntelemaan.

En kuitenkaan tee niin. Laiskuus voi kenties olla totta yksittäisten yksilöiden kohdalla, mutta useimmiten viestien ja tiedon lipuminen niiden varsinaisen kohteen ohi johtuu enemmänkin luonnollisista havainnointitavoistamme ihmisinä - vaikka tiedottavalla osapuolella olisi käytössään kuinka monta eri kikkaa ja konstia ja jopa niitä viestinnän taitoja. Soininen kertoo kirjoituksessaan, kuinka ajatusten harhailu ja satunnaisten ärsykkeiden seuraaminen ovat olleet varhaisista ajoista lähtien elintärkeitä lajimme säilymisenkin kannalta. Hän mainitsee, että yhä edelleen, näiden samojen vuosituhantisten havainnointitapojen ohjaamina ”…poimimme mediavirrasta pääasiassa sitä, mikä ylittää tavalla tai toisella huomiokynnyksemme. Suodatamme sekunnin murto-osassa suurimman osan näkemästämme alitajuisesti pois. Kaiken mieleen painaminen olisikin mahdottomuus. Tiedon suodattaminen on välttämätön ja hyödyllinen prosessi, jota me kaikki teemme koko ajan ja pitkälle ilman että edes huomaamme näin tapahtuvan.” Tiedon visualisoinnin tärkeyteen hän viittaa kirjoittamalla: ”Se, että tieto on sisällöltään korkealuokkaista tai absoluuttisen oikeassa muodossa ei useimmiten takaa mitään. … Parhaankin tiedon on väistämättä ylitettävä aina läsnä oleva ärsykekynnys, joka avaa portin asian syvällisempään analysointiin. … Pukemalla tieto esteettisesti korkealuokkaiseen muotoon voidaan merkittävästi edesauttaa tiedon ymmärretyksi tulemista.”
(hri.fi 2011).

Jyri Hänninen kirjoittaa, että ”Viestintä on muuttanut muotoaan radikaalisti. Pelkkä tiedotteen tuuppaaminen maailmalle ei riitä, vaan yritysten pitää keksiä älykkäitä tapoja viestiä.” (hs.fi, 16.8.2013). Tuntuu siltä, että nuo yritysten uudet ”älykkäät tavat” ovat jonkinlainen mainoksen, lehdistötiedotteen, asiantuntija-artikkelin ja blogikirjoituksen cocktail - virallinen näyttää epäviralliselta ja epävirallinen viralliselta. Kun viestin ulkoasu sen paremmin kuin sisältökään ei enää heti kerro sen todellisesta tärkeydestä ihmisen oman elämän näkövinkkelistä katsottuna, olennaisuuksien hahmottaminen vaikeutuu. Informaatioähky, informaation käsittelyyn käytettävissä olevan ajan rajallisuus ja se, että jokaisen muistikapasiteetista ja havainnointikyvystä kilpailee myös lukematon määrä uutisia, viihdettä ja sosiaalisia medioita lisää entisestään tätä - tärkeänkin - tiedon poissuodattamisen määrää.

Kaikki tämä olisi hyvä myös tiedottaja-paran muistaa ja olla itselleen armollinen - tekstin alussa kuvattua ihmisten absurdia käsitystä hyvästä tiedottamisesta kun ei voi saavuttaa. 

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Lähteet:
Fiske, John. Merkkien kieli: Johdatus viestinnän tutkimiseen.

Vastapaino, 2. painos, Tampere 1993.

Shannon, Claude E. & Weaver, Warren. The Mathematical Theory of Communication. University of Illinois Press, 1998.

Wiio, Osmo A. Johdatus viestintään.
Weilin+Göös, Porvoo 1994.

Soininen, Jesse. Onko tiedon visualisointi vain turhaa koristelua?
hri.fi. 2011. Luettavissa:
http://www.hri.fi/fi/ajankohtaista/visualisointiblogi/onko-tiedon-visualisointi-vain-turhaa-koristelua/

Hänninen, Jyri. Yritykset pyrkivät säätelemään julkisuuskuvaansa entistä tarkemmin.

hs.fi. 16.8.2013. Luettavissa:
http://www.hs.fi/talous/Yritykset+pyrkiv%C3%A4t+s%C3%A4%C3%A4telem%C3%A4%C3%A4n+julkisuuskuvaansa+entist%C3%A4+tarkemmin/a1376541052199

Koulusta.

No niin.
Siis koulu.
Sehän alkoi, eikä näin parin viikon kokemuksella vielä ole oikeastaan mitään kerrottavaa. Ei raportoitavaa, ei syväluotaavaa analyysiä nykyisestä koulutuksen tasosta, kulttuurialojen murroksesta tai ammattikorkeakoulukenttää mullistavista muutoksista.

Tällä hetkellä mielessä pyörii hyvin arkisia, ei-niin-kulturelleja ajatuksia, kuten; mistä sen Kelan ateriakortin taas saikaan noutaa, olenko ihan kökkö ja itsekäs äiti (kun aloin opiskella, vaikka lapset ovat pieniä) ja minkä ihmeen takia mun AD-tunnuksessa ja koulun sähköpostiosoitteessa pitää olla numero ja vieläpä eri numerot molemmissa, kuka näitä muistaa, tässä iässä.

Tässä kuitenkin muutama sekalainen huomio - ihan vaan sellainen pintapuolinen raapaisu - parin viime (koulu)viikon ajalta.

Huomio 1.
Opiskelu on kivaa.
Imen uutta tietoa kuin sieni ja nautin siitä.
Tällä tosin on myös haitalliseksikin luettavia sivuvaikutuksia (kuten sienenä nauttimisella yleensä).
Hihkun nimittäin Macin takana innoissani - kyllä, valitettavasti joskus myös ääneen - ja suorastaan täpisen lapsellisen innostuksen vallassa: Kuinka mahtava ominaisuus! Ai näinkin tämän voi tehdä! Vau! Nerokasta!
Hitto mikä urpo. Säälin luokkakavereitani.
Mutta minkäs teet, olen liikkeellä tositarkoituksella.
Edellinen opiskeluaika meni - melko normaalin kaavan mukaan - pitkälti baareissa notkuessa, bileistä toiseen kiertäessä ja väsynein silmin tylsää asiaa kuunnellessa: nyt, perinteistä keskiluokkaista lapsiperhe-elämää lähiössä elellessä (ilman koiraa, tosin) lähestyn opiskelua aiemmasta poikkeavasta kulmasta. Haluan oikeasti oppia jotain, en vain notkua paikalla.
Ja koska opiskelun aloituksen voisi ehkä katsoa vaatineen myös joitain "uhrauksia" (pienten lasten äitinä huono omatunto ajan puutteesta on taattu, eikä töitäkään voi tehdä samalla intensiteetillä kuin aiemmin; jokunen laukku jäänee siis ostamatta, mikä uhraus!), haluan ottaa koulusta kaiken irti - en vain hengailla mestoilla, koska se on kivaa.
Tulen siis olemaan aivan sietämätön hikari, ärsyttävä nörtti.
Tyyppi, joka ottaa kaikki tehtävät ihan ylitosissaan ja katsoo opettajia lammasmaisesti: anna mulle lisää tietoa, pliis! Olisko joku kirja, jonka mä voisin ostaa? Onkstää nyt varmasti tarpeeks hyvin tehty? Olisko sulla jotain lisäharjotuksia?
Eturiviin en edelleenkään mene - mutta kyllä takarivissäkin voi olla ärsyttävän tunnollinen.
Että sori vaan opiskelijakollegani. Koittakaa kestää.
Hitto, että mä olisin inhonnut nykyistä opiskelijaitseäni 10 vuotta sitten. Olisin nauranut itselleni päin naamaa.

Huomio 2.
Opiskelijastatuksella ruoka on lähes ilmaista.
Tuntuu suorastaan rikolliselta syödä lämmin ateria parilla kolikolla. Katson vieläkin ruokalan tätejä pienen epäuskon vallassa: ihan oikeestiko sä haluat myydä tän kaiken mulle tällä hinnalla? Ai täytetty sämpylä lauantaisin kaupan päälle? Okei.
Syön ruoan vilkuillen olkani yli: tuleekohan kohta joku perimään multa vitosen lisää?
Mä en edes tajunnut, että opiskelijat halutaan syöttää vaikka väkisin. Mitä muuta se muka on, kun ruoka ei maksa mitään?
Mutta lähes aavemaisen pelottavaa on se, kuinka samanlaiselta kouluruoka maistuu nyt kuin 10 vuotta sitten - ja 25 vuotta sitten. Mitä makumuistoja uunimakkara juustolla tuokaan tullessaan. Miten voi olla, ettei liha-suolakurkkukastike ole muuttunut yhtään sitten vuoden -85?  Miten on ylipäätään mahdollista tehdä täsmälleen samanmakuista kanakastiketta kuin neljännesvuosisata sitten?
Koulujen keittäjillä on selvästi ihan oma salaseura. Näennäisesti ammattikouluista valmistuu ihan vaan "keittäjiä" - mutta siellä on varmasti myös salaisia erikoistumisopintoja koulujen keittäjille. Koulujen keittöissä on joku vanha ja pölyinen, hiirenkorville käännelty ja hyvin salainen keittokirja, josta löytyvät reseptit mm. sellaisille klassikoille kuin kanaviillokki ja kasvis/nakkiyllätys. Eihän muuten ole mahdollista tuottaa vuodesta toiseen niin tasaisen samanmakuista ruokaa.
Tillilihaa tässä vielä odottelen.

Huomio 3.
Opiskelu on avartavaa.
Olen pitänyt itseäni jotenkin "kokeneena photarinkäyttäjänä". Ja kanan kakka.
Reilut kuusi vuotta päivittäisenä Photoshop-käyttäjänä, satunnaisena käyttäjänä sitäkin kauemmin: ja reilun viikon jälkeen koulussa tajusin, etten mä osaa käyttää sitä oikeasti yhtään. Mä olen suorastaan ihan kakka.
Mitä hittoa mä olen sillä vääntänyt kaiken tän ajan? Skeidaa, mitä ilmeisimmin.

Huomio 4.
Se, että on asunut kaksi vuotta Jenkeissä, opiskellut neljä vuotta englanniksi (siis kokonaan englanniksi, englanninkielisen tutkinnon) ja sittemmin käyttänyt englantia toisena työkielenä kahdessa eri työpaikassa (puhuen, kirjoittaen, lukien, tuottaen, kommunikoiden) EI vielä riitä AMK-tason englannin peruskurssien hyväksilukuun.
Sekään ei auttanut, että läpäisi tasokokeen pistein 78/80 - se takasi vain sen, ettei tarvitse osallistua englannin v-a-l-m-e-n-t-a-v-i-i-n opintoihin. Siis valmentaviin. Opintoihin. Englannin kielessä.
Kyllä näin on.
Siis oikeesti.
Mutta mitäs tässä päivittelemään. En selvästikään ymmärrä, kuinka vaativaa AMK-tason englanti nykyään oikeasti on. Sitä ei ihan tosta vaan kuule hyväksilueta, mitenkään hepposin perustein. Täytyy nääs osata, isolla oolla - että pääsee valmistumaan. Ja että AMK:ssa taso pysyy.
No joo.
Mulle tarjottiin vaihtoehtona osallistuminen näyttökokeeseen. En tiedä mitä se pitää sisällään, mutta ajattelin mennä. Toisaalta, tekisi myös mieli ihan mielenkiinnosta mennä sinne kurssille; katsomaan mitä siellä opetetaan. Että mitä siellä oppii sellaista, mistä ei itsellä ehkä vielä ole kokemusta. Ja en sano tätä nyt sillä, että olisin Mrs. Perfect. Vaan ihan sellaisella tavallisella, aikuisen ihmisen maalaisjärjellä. Aikuisopiskelijana.
Mutta voihan se olla, että vielä joudunkin sinne (kurssille siis). Voihan se olla, etten mä läpäise sitä näyttökoetta.

Huomio 5.
Edelliseen liittyen sivuan ihan vaan nopeasti myös käsitettä "Aikuiskoulutus" -  ja "työn ohessa". Työn ohessa suoritettava aikuiskoulutus piti - kai ainakin vielä jossain vaiheessa - tapahtua lähinnä iltaisin ja viikonloppuisin: mutta käytännössä se tapahtuu näiden lisäksi myös työaikana eli aamuisin, aamupäivisin ja päivisin. Osa kursseista on yhdessä päiväopiskelijoiden kanssa, ja mitä enemmän kurssitarjotinta tavaan, sitä paremmin huomaan näitä kursseja olevan aika monta. Kovin mielelläni käyn kursseja yhdessä päiväopiskelijoiden kanssa, ei siinä mitään; mutta kyllä tästä sen "työn ohessa" voisi markkinoinnissa unohtaa.
Ilman joustavaa työnantajaa tästä ei kyllä tulisi mitään. Onneksi mulla on ihana joustava työnantaja.

Huomio 6.
Mä olen aina tykännyt niistä, mutta nyt taisin rakastua; tasomaskeihin.


Huomioithan, sinä mahdollisesti hieman tiukkapipoisempi lukija: jos joku kohta vaikuttaa valittamiselta, se ei ole sitä. Luet väärin.
Ihan turha ajatella, että kylläpä tuo eukko nyt jaksaa.
Tämä eukko on varsin tyytyväinen nykyiseen asiaintilaan - ja ylläolevat huomiot ovat vain yksittäisiä pienen ihmisen vieläkin pienempiä opiskelun herättämiä ajatuksia, ilman sen kummempia negaatioita.

Lahden musiikkiopisto.

Seuraava saattaa sisältää pieniä määriä itsekehua. Jos se aiheuttaa allergisia reaktioita, älä lue pidemmälle.

Mutta nyt se on sitten oikein tieteellisesti todistettu.
On tutkittu ja todettu. On mustaa valkosella.
Mun duunista on ollut edes vähän hyötyä.

Lahden musiikkiopisto toteutti kahden muun suurehkon musiikkioppilaitoksen kanssa asiakastyytyväisyyskyselyn, jonka tuloksiin tässä viittaan ja jonka valossa henkseleitäni paukuttelen. Tutkimus on luonnollisesti pääosin sisäiseen käyttöön ja koskee ennenkaikkea opistojen perustoimintaa eli musiikinopetusta ja sen toteutusta - joka on tietenkin toiminnan kannalta tutkimuksen tärkeintä antia. Mutta tutkimuksessa on yksi kohta, joka minun mieltäni erityisesti lämmittää: "Oppilaitoksen ulkoinen kuva" ja tulokset tutkimusväitteeseen "Oppilaitoksen ulkoinen kuva on hyvä".

Haiskahtaa vahvasti oman hännän nostamiselta. Sitä se itse asiassa onkin.
Kerron lisää.

Leipätyöni - se toinen niistä - on reilun parin viime vuoden ajan ollut mm. musiikkiopiston ulkoisen kuvan kehittäminen ja ylläpitäminen: ensimmäinen toive, joka minulle esitettiin, oli yhtenäisen ja tunnistettavan ilmeen luominen opistolle. Tutkimuksen valossa, jota siis kovasti kotiinpäin vetäen tässä tulkitsen, olen jotakuinkin kai onnistunut.

Lahden musiikkiopiston ulkoinen ilme on vertailuryhmän paras ja kasvua vastausten keskiarvoissa on edelliseen vastaavaan, vuonna 2009 toteutettuun tutkimukseen kaikissa vertailukohdissa.


Tahti on ollut kova ja työ opettavaista: parin viime vuoden aikana, jonka olen käyttänyt opiston markkinoinnin ja ulkoisen ilmeen parissa, kynäilemiäni julisteita on kertynyt himpun vajaa sata, käsiohjelmia saman verran ja viikoittaisia lehti-ilmoituksia kolmas mokoma. Tiedotteet, esitteet, flyerit, valokuvaus, piirroskuvitukset, opiston lehti ja muu perusmateriaali päälle. Kaikki tuottamani ei tietenkään ole ollut pelkkää kultaa, mutta mm. havaittavissa olevan konserttien lisääntyneen kävijämäärän perusteella opiston tunnettuus on jonkin verran kasvanut ja panostus siis kannattanut.
Kantavana ajatuksenani on ollut Lahden musiikkiopiston "erottuminen massasta" - en siis ole tarkoituksellisestikaan halunnut tuottaa keskenään samannäköistä, standardisoitua ja "oppilaitosmaista" materiaalia, vaan pyrkinyt siihen, että kukin tapahtuma ja konsertti - olipa se iso tai hyvin pieni - olisi omannäköisensä ja erottuisi muista opiston tapahtumista; olisi "itsenäinen". Graafisen ohjeistuksen olen pitänyt tarkoituksella melko löyhänä, pitäen tärkeänä lähinnä opiston logon ja yhteystietojen näkyvyyttä ja niiden asettelua: tiukka ohjeistus ei mielestäni sovi opiston ilmapiiriin. Olen halunnut sisällyttää materiaaleihin - mahdollisuuksien ja tilanteen mukaan tietysti - iloa, väriä ja leikkisyyttä: sitä mitä musiikkiharrastuskin on. Pitäen mielessä opiston koko toimintaa kantavan perusajatuksen: musiikki on ilo ja se kuuluu kaikille.
Sen, onko tämä ollut paras mahdollinen tapa, saa arvioida joku muu.

Olen saanut työltä paljon enkä vaihtaisi hetkeäkään pois - siksi olen erittäin iloinen, että minulla on mahdollisuus edelleen jatkaa aloittamaani työtä, vaikka opinnot nyt vievätkin osan ajasta.

10 sadasta. Ei kun kakstoista.

Opiston 25-vuotisjuhlavuotta varten suunnittelin ja toteutin loppuvuodesta 2012 juhlavuoden logon ja visuaalisen ilmeen erilaisine symboleineen, joka on ollut ja on käytössä koko juhlavuoden 2013 ajan.

Ilmettä ja tunnuksia on juhlavuonna hyödynnetty monipuolisesti, printin lisäksi mm. tekstiileissä.

Tämä kaikki on kuitenkin vain pintaa.
Ja vaikka pinta onkin nykyisin lähes korostetun tärkeää, se ei silti kanna pitkälle, jos sisältö ei ole kunnossa: kakkaa ei saa myytyä kauniissakaan paketissa. Kaiken lähtökohta on siis työssänikin ollut se - ja on edelleen - että Lahden musiikkiopisto tarjoaa laadukasta musiikinopetusta. Opiston opettajiksi on valikoitunut joukko parasta A-luokkaa: ammattitaitoisia, motivoituneita, luovia ja lapsen/nuoren edun työssään tärkeäksi kokevia pedagogeja ja muusikoita. Musiikkiopisto on yhtä kuin sen henkilökunta; ilman opettajia ja toimivaa hallintoa ei opistokaan olisi onnistunut tekemään jo neljännesvuosisadan ajan arvokasta ja pitkäjänteistä työtä lasten ja nuorten musiikkikasvatuksen eteen. Myös opiston tilat ovat toimivat ja opetuksen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla toteutetut. Opiston oma Kalevi Aho -sali on akustiikaltaan ja ominaisuuksiltaan huippuluokkaa: akustiikassa on konsultoinut arvostettu amerikkalainen Artec Consultants Inc., joka on toteuttanut myös Sibeliustalon pääsalin akustiikan.

Ilman kaikkea tätä - ilman laadukasta sisältöä - oma työnikin olisi ollut täysin turhaa. Minun tehtäväni on ollut lähinnä nostaa opiston ulkoinen ilme vastaamaan sitä, mitä seinien sisällä tapahtuu.


- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -


Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta olen myös piirtänyt tai valokuvannut materiaaleissa käyttämäni kuvituksen. Tässä pari esimerkkiä kokoamastani kuvapankista - nämä työstin juuri opiston uusia www-sivuja varten, jotka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna.

 

 

Poronlihakeitto ja pari kakkua.

Lauantain synttärikekkereiden menyy oli tänä vuonna aiempaa pelkistetympi: poronlihakeittoa ruisleivän kera. Jätin tarkoituksella salaatit ja muut lisukkeet pois, jotta keitto olisi selkeästi pääosassa. Keittoa oli nimittäin aika paljon (kuinka yllättävää).

Miksi keitto?
Kunnia keittoideasta kuuluu yhdelle vieraista, jonka kanssa olin aiemmin pähkäillyt erästä "ongelmaa". Pakastimessa oli nimittäin pohjoisen tuliaisina runsaasti poron suolalihaa, jolle ei meinannut löytyä käyttöä. Puhtaasti siitä syystä, että se todellakin oli suolaista isolla s:llä; niin kovaksi suolattua, että vanha kansa sanoisi jopa tönkkösuolattua - ja koska olemme niin kauhean vähäsuolainen perhe vähäsuolaisine ruokavalioinemme (terveellisyys maan perii, muka) ei lihaa saatu käytettyä leivänpäälle siivutettuna, kuten tuliaisten mukana seurannut ohjeistus kuului.
No niin, mutta keitoksi siis - mikä loistava idea!
Keitossa suolaisuus ei haittaa ja keitettäessä lihat mukavasti pehmenevät.
Vaikka kyseessä ei ollut varsinainen "keittoliha", keitosta tuli todella hyvää. Toivottavasti kukaan missään päin Suomea ei saa slaagia tästä suolalihan väärinkäytöstä...

Varmuuden vuoksi keitin lihoja ennen varsinaiseen keittoliemeen laittamista; runsaassa vedessä, pari minuuttia.

Sitten paloittelin lihat, täytin 7 litran kattilasta 3/4 vedellä ja nakkasin sekaan kaksi lihaliemikuutiota ja parikymmentä kokonaista mustapippuria; muita mausteita ei tarvittu, lihoista liemeen liukeni riittävästi suolaa.
Keitin lihoja noin 1½ - 2 tuntia ennenkuin lisäsin juurekset (kuutioidut perunat, lantut ja porkkanat) ja kourallisen silputtua ruohosipulia.

Kun kaikki ainekset oli saatu kattilaan, keitin vielä n. ½ tuntia.
Nam!
Kekkereissä koko kattila tyhjeni, niinkuin oli tarkoituskin. Ja jos joku kaipasi jotain muuta kylkeen kuin ruisleipää, ei sanonut sitä ainakaan ääneen.


Jälkkärikin oli tällä kertaa pelkistetty kahteen kakkuun.

En tiedä miksi, mutta koin pakottavan tarpeen kokeilla mustaa marsipaania. Mieli ei ollut musta - halusin vain nähdä saako siitä kehiteltyä muutakin kuin Batman-teemaa.
Kuten yleensä, alkuperäinen idea oli jotain ihan muuta - vaaleanpunaisesta marsipaanista piti tulla ilmava koristenauhamainen rykelmä keskelle kakkua - mutta marsipaani oli liian tuoretta (kas, niinkin voi käydä) ja tahmeaa, taidotkin ehkä hieman puutteelliset ja mieli liian nopeasti muuttuva: ja tällainenhan siitä sitten loppujen lopuksi tuli.

Mustan päällä aivan vaaleanpunaista marsipaania (kamera halusi kuvata sen joulunpunaiseksi - ehkä siksi, että sydämet on tehty joulupiparimuotilla).
Täytteenä mansikkahilloa ja jauheesta vatkattua suklaamoussea.

Toinen olikin sitten kovin perinteinen mansikka-banaanitäytteinen kiillekakku:

Kiilteessä 1 osa hyytelösokeria ja 2 osaa vettä. Ai mikä ihmeen osa? No siis aina kaksinkertainen määrä vettä sokeriin nähden. Tähän kakkuun meni 4 dl hyytelösokeria ja 8 dl vettä.

Reunoilla marsipaanikakun täytteestä yli jäänyttä suklaavaahtoa. Vaahto loppui kesken, joten osa kakusta jäi ilman reunusta. Mutta siitä toisesta puolesta en tietenkään laita kuvaa tähän - ylläpidetään edes kuvallisesti illuusiota täydellisestä kakusta. Eikä reunuksen puute tuntunut kyllä haittaavan ketään - tätä kakkua jäi vain rippu, marsipaanikakkua vähän enemmän. Marsipaani jakaa mielipiteet.

Kuinka kätevä emäntä.

Uusia juttuja lastenhuoneeseen.

Vanhan, kärsineen lastenhuoneen oven tilalle vaihdettiin uusi.
Lasiovi.
Joo, ehkä sulaa hulluutta - mutta kun se on kaunis...
Lasioveen tarvittiin tietenkin verho ja lupasin, että tytsyt saavat itse valita kankaan.

Eurokankaassa vierähti tovi jos toinenkin. Molemmat olivat jo etukäteen ilmoittaneet, että haluavat ehdottomasti muffinssiverhon. Siis kankaan, jossa on muffinssien kuvia.
Okei.
En tiedä missä olivat moisen nähneet, mutta myönnän suhtautuneeni melkoisella varauksella muffinsseihin verhokankaassa.

Ilta kangaskaupassa muodostui äidille henkisen kasvun paikaksi. En voinut rikkoa lupaustani kankaan valitsemisen suhteen, joten periksi oli annettava, vaikka itse olisin niin mielelläni päätynyt vähän hillitympään verhoon - esim. tylsään valkoiseen...

Kaupassa käytiin moninaisia keskinäisiä neuvotteluja, etenkin tytsyjen kesken; molemmilla kun oli - tietenkin - eri näkemys verhon kuosista. Molempien vaihtoehdot olivat kyllä kovin ruokaisia, mutta se mitä ruokaa ja minkä värisellä pohjalla, vaihteli. Oman haasteensa neuvotteluihin toi se, että molempien mielipide vaihtui - noin viiden minuutin välein. Kun yhdestä kankaasta oli päästy sopuun, löytyikin uusi kangas, joka oli vielä ihanampi - ja neuvottelut alkoivat taas alusta.
Jeps.

Loppujen lopuksi jouduin käyttämään vastuullisen kasvattajan käsikirjasta tutun lahjonta-kortin. Se, kumpi antaa periksi verhokankaan suhteen, saa valita koristetyynykankaan. Joo joo, eihän sen näin pitäisi mennä. Mutta kun välillä se menee juuri näin.

Lopputulos oli - yllättävää kyllä ja itse asiassa - kaikkia kolmea osapuolta tyydyttävä (perheen neljättä, miespuolista jäsentä verhoasia ei koskettanut). Muffinsseja ei löytynyt, donitseja kylläkin:

Verhon ei ole tarkoitus olla liikutettava, joten tavallinen verhotanko ei tullut kysymykseen. Lopulta kiinnitin verhon vaijeri-ruuvi -virityksellä:

PVC-pinnoitettu vaijeri maksoi vajaa 7€/10m rulla (vaijerin halkaisija 3mm).
Verhoon kangasta meni 1m (koko pala, lev. 120cm), koristetyynyyn 0,5m.

Entäs se koristetyyny?
No syötäväähän siitäkin löytyy:

 
Vaikka itse suosinkin sisustuksessa - voi, niin tylsiä - valkoista, beigeä ja vaaleanharmaata, tykästyin kovasti tähän värien ja kuosien kakofoniaan. Aika jees, että lastenhuoneessa voi olla mitä vain ja kaikkea sekaisin - on ainakin yksi huone, jossa on vähän irroteltu. Ja näyttää - tosi kivalta.

Onneksi annoin lasten päättää.


- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -


Mitäs muuta mun vielä pitikään... Ai niin, pihan tuijarivistössä on yksi musta lammas. Tai siis ruskea. Ja itse asiassa niitä on useampi kuin yksi - mutta tämä yksi on kaikkein mustin. Tai siis ruskein.

Tämä yksi on täysi mysteeri.
Taustatietona kerrottakoon, että suurin osa tuijista on ostettu Kodin Terrasta ja ne ovat halvimpia mahdollisia, hinta reilusti alle kympin/kpl. Koska rivistöön tarvittiin vielä muutama lisää ja Kodin Terrassa ei ollut jäljellä enää yhtään - minkään hintaista tai lajikkeista - tuijaa, jouduimme ostamaan muutaman - täysin ylihintaisen, I might add - paikallisesta puutarhamyymälästä (Varpula). Kaikki Terran halpistuijat ovat elossa, vihreitä ja voivat hyvin (kuvassa näkyvät takimmaiset vihreät) - mutta yhtä lukuunottamatta kaikki neljänkympin "luksustuijat" ovat enemmän tai vähemmän rusehtuneita, huonokuntoisia ja - no, lähes kuolleita. Huonokuntoisin niistä kuvassa.
Mysteeri tämä yksi onneton on siksi, että se on istutettu samaan maaperään, samaan aikaan, täysin samalla tavalla ja samoilla välineillä kuin kaikki muutkin rivistön tuijat. Olisipa siis kiinnostavaa, jos joku asiasta tietävä osaisi kertoa, miksi tämä yksi on samoista lähtökohdista huolimatta tässä jamassa. Ja pari muuta vain vähän paremmassa.

Kaikissa tarinoissa lienee aina jokin opetus, ja niin tässäkin: tuijien hinta ei kerro mitään niiden laadusta. Älä luule saavasi parempaa laatua kasvien kasvatukseen erikoistuneesta liikkeestä; Kodin terra ja Plantagen ovat näköjään ihan jees.
Eikäpä juuri kannata ostaa pihan kasvillisuutta kovaan hintaan.
Ellei nyt sitten ole ihan pakko.

Omista asioista.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat puhua itsestään.

En tarkoita tässä nyt niitä ihmisiä, jotka tulevat kylään ja puhuvat k-o-k-o vierailun ajan omista asioistaan; työstään, allergioistaan, lapsistaan, sairastamistaan flunssista, tuttavistaan, taloprojektistaan… Kysymättä kertaakaan mitä muille kuuluu tai mitä muiden elämässä on tapahtunut. Saati että kuuntelisivat, jos joku muu yrittäisikin saada sanotuksi jotakin, taukoamatta jatkuvan oman elämän esittelyn väliin - yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kiinnosta; oma elämä on huomattavasti tärkeämpää. Mitä ikinä toinen sanookaan, aiheen saa jollakin näppärällä
aasinsillalla - nopeasti - jälleen käännettyä omaan elämään.
Ja puhetulva jatkuu. Minä-minä-minä-minä.

Enkä tarkoita niitä, jotka tietävät kaiken ja joilla on joka ikiseen asiaan kommentti, neuvo tai tarina. Joiden on pakko selittää kaikki asiat juurta jaksaen - vain siksi, että he t-i-e-t-ä-v-ä-t. Tietävät miten asia on, miten mikäkin tehdään ja miten hommat toimii. Niin kuin eräskin, joka joskus aikaa sitten selitti oman lapsensa turvaistuimen kiinnityksen autoon, samaan hengenvetoon kaksi kertaa peräkkäin - ensin minulle, sitten miehelle. Tietenkin siksi, että hän tiesi, miten se kiinnitetään. Ja sen takia, että meidänkin tulisi ostaa samanlainen - koska hänen mielestään juuri se turvaistuin oli paras.

En tarkoita niitäkään, jotka osaavat kertoa itsestään niin, että omat taidot ja osaamisen taso vaikuttaa vielä korkeammalta, kokemus vielä laajemmalta ja oma elämä vielä paremmalta kuin se onkaan. Joilla kaikki on hieman todellistakin hienompaa. Poliitikot ja julkkikset osaavat sen, oikein hyvin, mutta myös laaja joukko tuntemiani ihan ”tavallisia” ihmisiä - riippumatta elämäntilanteesta, ammatista, koulutuksesta, työn vaativuustasosta tai asemasta. He osaavat kertoa kaikki tekemisensä niin, että se tuntuu kuulijoista erityisen hienolta ja ainutlaatuiselta. Vaikka kyseessä olisi vessan pesu tai takapuolen pyyhkiminen.
Kaikki mitä he tekevät on suurta tai ainakin melko erikoista tai harvinaista. Kaikki heidän työnsä ovat olleet tärkeitä - ja tietenkin myös hyvin vastuullisia, sehän on selvä. He ovat olleet - tietenkin - mukana luomassa jotakin suurta. Nykyinenkin työ on niin erityislaatuinen, ettei sitä ihan tavallinen ihminen oikein edes ymmärrä, vaikka yrittäisi selittää. Kaikki heidän harrastuksensa ovat erikoisia ja vaativia, matkustellessaan he näkevät aina hieman enemmän kuin muut ja he tietävät monesta asiasta keskiverto-keijoa enemmän.

Ei. Tarkoitan niitä ihmisiä, jotka osaavat kertoa omista tekemisistään ja omasta osaamisestaan luonnollisesti, asiallisesti, jaarittelematta - osana keskustelua ja ilman, että se kuulostaa pätkääkään leuhkimiselta. Se on taito, jonka olen koko ikäni halunnut oppia. Olen siitä jopa hieman kateellinen.

Itse en nimittäin osaa sitä juuri lainkaan. Vaikka joku suoraan kysyy, en osaa vastata - edes yksinkertaiseen Mitä kuuluu? -kysymykseen. ”No ei täs oikein mitään…” mumisen epämääräisesti ja saatan jopa ehkä hymyillä hiukan (harvinaista sekin). Vaikka olisin juuri pelastautunut uppoavasta laivasta, mumisisin todennäköisesti ”no ei täs oikein mitään ihmeellistä…” Saati kun kyse on siitä, että pitäisi kertoa jollekin omasta elämästään, persoonastaan, osaamisestaan ja työstään. Muminaa ja itsensä vähättelyä. Sen sijaan, että osaisin lyhyesti, ytimekkäästi ja neutraalisti mutta silti omanarvontuntoisesti vastata - kertoa, mitä olen elämässäni tehnyt, mitä osaan ja mitä minulle kuuluu. (Enkä puhu nyt mistään aikanaan pieleen menneestä työpaikkahaastattelusta, vaan sosiaalisista tilanteista aivan yleensä.)

Name-dropping? Täysin vierasta maaperää minulle, suorastaan mahdotonta. Tosin pidän sitä jokseenkin lapsellisena ja hölmönä jo lähtökohtaisesti: en juurikaan arvosta name-droppaajia, enkä voi käsittää, miksi ”jonkun” tunteminen tai tuttavuus tekisi jostakusta muusta yhtään mitään ihmeellistä. Se on yksi syy, miksen tarkoituksellisestikaan kertoile kontakteistani tai tapaamistani ihmisistä - mutta kieltämättä joskus oikeat nimet oikeassa paikassa olisivat kyllä saattaneet olla paikallaan. Jos nimet siis osaisi heittää sekaan edes jotakuinkin luonnollisesti.
Mutta ei onnistu.

En osaa kertoa anekdootteja, hauskoja sattumuksia tai mielenkiintoisia kokemuksia elämäni varrelta, vaikka aineksia löytyy. Ei, se ei vain tule minulta luonnostaan. Tarinaniskijät ovat tietenkin asia erikseen; se on taito, jota ei voi oppia - mutta olisihan se nyt aivan luonnollista kertoa jutustelunomaisesti siitä, mitä on nähnyt, kuullut, kokenut tai tehnyt.

Vaatimattomuuttako se on?
Sitäkin, mutta rikkana rokassa on varmaankin myös kasvatus ja kasvuympäristö
(”ei ole tapana kehuskella omilla asioilla”) ja oma luonne: ujous ja ajoittainen - ehkä naisellinen - itsensä vähättely eivät todellakaan tue small-talkin harrastamista.
Sen tiedän, että ainakaan kyse ei ole kuoreen vetäytymisestä tai siitä, että haluaisin olla jotenkin korostetun ”private person”. Eikä leuhkuudesta - siitä, että luulisin olevani parempi kuin muut.
Muttei toisaalta siitäkään, etten osaisi mitään enkä tekisi mitään.

Onneksi tiedän kokemuksesta, etten ole aivan ainoa.

Vaikka vanha kansa sanoo vaatimattomuuden kaunistavan, asia on usein kuitenkin aivan päinvastoin.
Noin yleisesti ottaen omista asioistaan puhumaton ihminen arvioidaan hieman oudoksi - tuppisuulla on varmasti jotain salattavaa. Hänestä ei tiedetä oikein mitään (tai ainakaan tarpeeksi), joten hän varmasti puuhailee jotain outoa. Tai sitten hän on reppana, jolla ei ole elämää, jolle ei koskaan tapahdu mitään tai hän on muuten vain kummallinen. Kun ei oikein ole tarttumapintaa, tyyppi tuntuu liukkaalta kuin kala eikä hänestä saa otetta - hän ei siis voi olla samanlainen kuin muut, hänessä on jotain o-u-t-o-a. Toisaalta, jos ei jaa elämäänsä, voi myös leimautua leuhkaksi.
”Se on niin olevinaan”. ”Nirppanokka”. ”Se luulee olevansa”.

Kaiken kaikkiaan ihminen, joka ei osaa/halua/ymmärrä puhua persoonastaan ja asioistaan, asettaa itsensä asemaan, jossa muut käytännössä ”päättävät” hänen elämästään. Jokainen tuntuu tahtomattaankin olevan oman elämänsä julkkis: jos et itse taukoamatta kerro miten asiasi ovat ja mitä elämääsi kuuluu, muut tekevät sen puolestasi. Jos et jatkuvasti oikaise vääriä käsityksiä tai selitä persoonaasi ja tekemisiäsi, sinulle saattaa ihmisten puheissa yhtäkkiä ilmaantua vaikkapa luonteenpiirteitä, joita et tiennyt itselläsi olevankaan ja historiaa, jota et oikeasti ole koskaan elänyt. Seiska-kamaa tavisarjen kontekstissa. Tämä vaikuttaisi pätevän kaikissa sosiaalisissa yhteisöissä työpaikoista sukuihin ja harrastuksiin.

Oman itsensä brändääminen ja sen kuuluisan ”oman tarinan” (vai oliko se oma turina) jakaminen tuntuu olevan elintärkeää monilla aloilla myös työelämässä. Toisaalta ymmärrän sen: tässä yleisessä taloudellisessa epävarmuudessa ja yritysten jatkuvasti saneeratessa ei kellään ole aikaa pikkuhiljaa tutustua toiseen ihmiseen - se, joka parhaiten osaa tuoda itsensä tykö, on paras. Vaikkei olisi tehnyt elämässään juuri mitään, pääsee mihin vain, jos osaa kertoa itsestään kiinnostavasti ja tehdä omasta persoonastaan mielenkiintoisen. Olipa koulutusta, kokemusta tai yleensä mitään todellista annettavaa. Se on todella sääli. On sääli, että nykyisessä työelämässä tuntuu olevan erittäin vähän tilaa erilaisille ihmisille ja luonteille.

Vallalla tuntuu olevan täysin naiivi kahtiajako. Jos olet vähänkin introvertimpi, olet epäsosiaalinen. Jos et ole tehokkaimmillasi loputtomissa tiimipalavereissa ja haluat pitää työpisteesi muualla kuin vesiautomaatilla tai kahvinkeittimen vieressä, olet epäsosiaalinen. Jos taas viihdyt kaikkialla muualla paremmin kuin oman työpisteesi ääressä ja sinulla on aina aikaa työkavereiden kanssa jutustelulle mutta ei koskaan kiireiselle raportille - olet sosiaalinen. Jos olet lyömätön tarinaniskijä ja virkistyspäivien piristys, olet sosiaalinen.
Nykyään puheen määrä tuntuu olevan suoraan verrannollinen sosiaalisuuden määrään.
Ja sosiaalisuus taas on yhtäsuurikuin hyvä työntekijä.

Jokunen vuosi sitten näin lehdessä työpaikkailmoituksen, joka jäi mieleeni, vaikkei se muuten ollutkaan kiinnostava: voisiko joku kertoa, mitä ihmettä haetaan työpaikkailmoituksessa, jossa halutaan ”sosiaalista ihmistä” jonka ”työtapa ei missään nimessä ole yksin koneen ääressä ähertäminen”? (Ja kyse ei ollut mistään seksilinjailmoituksesta!) Ajattelin tuolloin - ja ajattelen edelleen - mitä ihmeen väliä työtavalla on (alalla, jossa työtä kuitenkin tehdään koneen ääressä), jos ihminen tekee yritykselle tulosta? Jos joku haluaa ähertää koneen ääressä yksin ja on onnellinen työssään, miksi hän ei saisi tehdä niin? Jos yritys kerran nettoaa ja muut saavat rauhassa tehdä omaa työtään niin sosiaalisesti kuin haluavat? (Enkä nyt puhu mistään nurkassa murjottajista ja murahtelijoista, vaan aivan tavallisista, tehokkaista työntekijöistä.) Miksi joka ikisen ihmisen pitäisi koko ajan puhua pälpättää ja avautua ja hosua ja häärätä ja olla menossa ja tulossa ja olla niin älyttömän - ”sosiaalinen”?
Miksi erilaiset ihmiset eivät voisi tehdä yhdessä työtä, kunhan yhteinen päämäärä ja tavoite on selvillä? Haetaanko työpaikkailmoituksilla nykyään kavereita tuottavien työntekijöiden sijaan? Vaikka etenkin pienen työyhteisön keskinäinen toimiva kemia onkin elintärkeää, se ei mielestäni mitenkään - mitenkään! - liity yhteisön jäsenten ”sosiaalisuuden” (mitä se sitten kellekin edes tarkoittaa) määrään tai henkilökohtaisiin työtapoihin. Voi olla kivaa yhdessä, vaikkeivät kaikki olisikaan luonteeltaan toistensa klooneja.

Mutta takaisin itseeni. (Alan ilmeisesti jo oppia.)
Itselleni suuri haaste on, kuinka luovia kaiken tämän keskellä. Jos omasta mielestäni jatkuva itsensä korostaminen ja omista asioista puhua pälpättäminen on junttiakin juntimpaa - ja ennen kaikkea tylsää - miten itse oppia kertomaan itsestään: riittävästi ja asiallisesti, muttei turhanpäiväisesti? Ja jos oma ”minä” asettaa alitajuisia estoja, miten itsestä puhumista voi ylipäätään harjoitella?
Miten se ylipäätään voi - vielä tässä iässä - edes olla niin hankalaa?

 Lämpimiä ajatuksia kaikille saman asian kanssa painiskeleville.

Runomaraton.

Ei hitsit.
Tuntuu kyllä tosi kivalta.

ESS / Näppis 2.8.2013

Jos tän on lähettänyt joku teistä rakkaista ystävistäni, niin... I love you too.
Jos taas tää on äipän käsialaa, niin - äippä hei, älä enää lähetä näitä. Alkaa hävettää.
(Mut rakastan suakin, äippä).

Kyseessä siis tuorein projekti, Lahden Runomaratonille suunnittelemani logo ja visuaalinen ilme:

Logo.

Visuaalista ilmettä tukevia symboleita.

Graafinen ohjeistus.

www.runomaraton.com / layout.
Nettisivut toteutti leiskan pohjalta Jenny Lahden Runomaratonilta.

Toteutettavakseni sain myös toimiston perussetin (logopaperit ja -kuoret, käyntikortit).

Kiitos. Tykkään, et joku siellä jossakin tykkää.