Mikä on pukukoru?

Jaahas, täällä taas - piiiitkästä aikaa.

On pitänyt jo pidemmän aikaa "hävittää" korukauppani blogisivu: se ei oikein luontevasti istu verkkokaupan yhteyteen ja on tällä hetkellä sitäpaitsi vain "kuollut" FAQ-sivu, jolle olen kerännyt hopea- ja koruaiheisia kirjoituksiani. Noh, liekö kuningasidea vai ei, mutta päätin nyt sitten siirtää kaikki nuo vanhat kirjoitukseni tänne - täällä ne ovat järkevämmässä ympäristössä ja silti kaikkien kiinnostuneiden saatavilla. Nyt seuraa siis oikea hopea- ja korukirjoitusten kimara! Jos reaktiosi on 'boooriiing', niin skippaa suosiolla seuraavien viikkojen postaukset! ;-) Tästä se nyt kuitenkin lähtee - koruinfoa, ole hyvä.

Perinteisesti käytän taas minulle esitettyä kysymystä bloggauksen pohjana. Ehkä hieman tylsää, mutta koska olen kysymykseen jo kerran vastannut, miksen laittaisi vastausta myös kirjoitettuun muotoon: on pienen pieni mahdollisuus, että asia kiinnostaa myös jotakuta muuta… :-)

Pukukorulla tarkoitetaan mitä tahansa korua - rintakoru, kaulakoru, sormus, korvikset, rannerengas - jonka valmistukseen ei ole käytetty jalometallia tai muita arvokkaita ”luonnonmateriaaleja” kuten puolijalokiviä tai jalokiviä (jalometalleista voit lukea mm. aiemmista bloggauksistani). Tämä on oikeastaan ainoa pukukoruja määrittävä tekijä, koska pukukoru voi olla valmistettu aivan mistä tahansa materiaalista: pukukoru voi olla mitä tahansa metallia, se voi olla pinnoitettu (esim. hopeoitu), siinä voi olla lasihelmiä, kristalleja, muovihelmiä, simpukankuoria, viljeltyjä helmiä, puuta, zirkonioita (tai muita tekojalokiviä), emalia, kiviäkin - aivan mitä tahansa, muttei jalometallia tai jalokiviä. Pukukorut ovat lähes poikkeuksetta teollisesti valmistettuja; niitä ei edullisten valmistusmateriaaliensa takia kannata tehdä käsityönä - yksittäiskappaleita tekevät harrastajat ja käsityöläiset ovat toki poikkeus.

Aivan suoraan ja kaunistelematta pukukoru on siis periaatteessa sama asia kuin ”rihkamakoru”. Rihkamaksi kutsuttiin pitkään nimenomaan muista kuin jalometalleista valmistettuja koruja ja esineitä, mutta nykyään rihkama-sana on saanut puhekielessä myös muita merkityksiä: rihkamaa voi olla oikeastaan mikä tahansa arvottomaksi pikkutavaraksi mielletty tai sekalainen ”krääsä” ja ”pikku-sälä” - rihkamalla on myös varsin negatiivinen kaiku. Toki iso osa ”rihkamakoruista” on mielestäni juuri sitä - silkkaa rihkamaa - mutta on kenties silti järkevämpää puhua pukukoruista: pukukoruillakin on nimittäin oma merkityksensä ja tarkoituksensa, ja myös pukukorut voivat olla viimeisteltyjä ja taidokkaasti valmistettuja. Voi myös miettiä, voisiko esimerkiksi tunnetun kotimaisen koruyrityksen laadukkaita perinnekoruja kutsua rihkamaksi, vaikka ne ovatkin pronssia… Raja on häilyvä.

Pukukoruja alettiin alun perin valmistaa ikään kuin vastakohdaksi arvokkaille ja kalliille jalometallikoruille. Aikanaan vain varakkailla oli mahdollisuus käyttää koruja, koska korut valmistettiin käsin ja vain aidoista materiaaleista: nykyisenkaltaisia teknologisia mahdollisuuksia valmistukseen ei ollut, eikä kaikkia nykyään käytettyjä metalliseoksia tai esim. muovia oltu edes keksitty, tai niitä ei osattu käyttää hyödyksi. Kun teollistuminen mahdollisti myös massatuotannon ja erilaisten tekniikoiden käytön, korut saatiin kaikkien ulottuville. Koska pukukorujen valmistus oli entiseen verrattuna edullista ja nopeaa, niiden muotoilussa voitiin ”leikitellä” ja ne pystyivät tiiviimmin ja lyhyemmällä aikajänteellä seuraamaan muotia ja muotivirtauksia. Pukukoruissa - kuten tietysti muissakin koruissa - näkyy aina oman aikansa maailmaa; aatteita, arvomaailmaa, muotokieltä ja ”trendejä”. Varsinkin aikaisemmin suosituimpia aiheita koruissa olivat kukat, kasvit ja luonto yleensä (varsinkin rintakoruissa) - nykyään pukukorut eivät aina ole niin ”esittäviä”, vaan voivat olla myös pelkkiä graafisia muotoja tai vaikkapa vain kaulanauha erilaisista lasi- tai kivihelmistä.

Pukukorun ”alkuperäinen” tarkoitus on ollut korostaa ja elävöittää pukua - ja tietysti antaa kaikille mahdollisuus koristautua ja kaunistautua. Ihmisellä lienee luontainen tarve koristautumiseen; tästä kertoo paitsi tuhansia vuosia vanhojen hautojen korulöydöt, myös mm. sota-aikojen vaatimattomat, materiaali- ja resurssipulasta johtuen esim. raudasta ja puusta valmistetut korut. Sittemmin pukukoruilla on haluttu myös ”shokeerata”, kimaltaa ja häikäistä: eikä korun sopiminen yhteen itse asun kanssa ole ollut enää niin tärkeää.

Varsinkin vanhat (esim. 1900-luvun alkupuolen) pukukorut ovat laadukkaita ja kestäviä, mutta yleisesti ottaen jalometallikorut kestävät aikaa paremmin kuin mikään pukukoru. Looginen syy on tietysti paitsi itse materiaaleissa, myös korun ideassa; jalometallikoru tehdään ikuiseksi, pukukoru ”sesonkituotteeksi”. Jalometallikoru tehdään huolellisemmin, pukukoru on usein tehdasvalmisteista massatuotantoa - jalometallikorun arvo säilyy ikuisesti, pukukorulla ei ole muuta kuin esteettistä arvoa. Nykyään markkinoilla on uskomaton määrä erilaisia pukukoruja ja pukukorujen valmistajia, ja osa koruista on laadukkaita ja hyvin tehtyjä: näissäkin vastaan tulee kuitenkin materiaalien ominaisuudet, arvo ja kestävyys sekä korun muokattavuus - esimerkiksi rikkoontunutta pukukorua ei useinkaan voi eikä kannata korjata (poikkeuksena tietysti esim. jotkin teräskorut tai vaikkapa punotun kaulanauhan lanka).

Hämmästyttävää on useiden uusien pukukorujen hinta: en vain voi lakata ihmettelemästä, miten vaikkapa messingistä tehty ketju lasihelmin voi maksaa esimerkiksi 95 euroa - ja miksi joku haluaisi siitä maksaa tuon lähes satasen! Olkoonkin, että se on kaunis, trendikäs ja brändi on haluttava. Joku voisi tietysti heittää vastakysymyksen, miksi esimerkiksi itse olen valmis maksamaan saman hinnan vaikkapa T-paidasta: okei, ansaittu heitto. Kieltämättä asiat tuntuvat olevan rinnastettavissa: molemmat ovat sesonkiluonteista käyttötavaraa jotka kuluvat, jotka saavat minut tuntemaan itseni kauniiksi, joita ei ole tarkoitettu ikuisiksi ja jotka lopuksi kuitenkin menevät roskiin tai kierrätykseen. Itse näen asian kuitenkin toisin. T-paita tekee minulle hyvää: se on laadukasta ja pehmeää materiaalia joka tuntuu hyvältä iholla, ei ärsytä eikä vahingoita ihoa, on monikäyttöisempi, on vaikkapa luomupuuvillaa (joka on myös ekologinen valinta) ja sille on käyttöä myös sen jälkeen, kun sen elinikä ”päivittäisenä” kumppanina on lopussa (esim. yöpaitana tai matonkuteena). Sen sijaan rihkamakoru jättää ihoon vihertäviä jälkiä, saattaa aiheuttaa allergisen reaktion tai ainakin herkistää allergialle, ei millään muotoa ole ekologinen eikä eettinen valinta, sopii mitä todennäköisimmin vain tiettyjen vaatteiden kanssa eikä sille ole mitään käyttöä sen jälkeen kun se on mennyt rikki tai se ei enää miellytä silmää. Aika hyvin perusteltu, eikö?


Itse harkitsisin tarkkaan, kannattaako pukukorusta maksaa suuria summia - vaikka se olisi upea, laadukas ja juuri nyt ”niin kova sana”. Mikset laittaisi samaa rahasummaa jalometallikoruun? Edullisimmat pukukorut ovat toki aivan luonnollinen valinta esim. yhden kesän koruksi tai ”asun piristeeksi” - ja pukukoru voi toki olla materiaaliltaan tai valmistustavoiltaan myös eettinen valinta. On myös päivänselvää ja ymmärrettävää, ettei kaikkien elämäntilanne anna taloudellista mahdollisuutta arvokorun hankintaan. Mutta jos kysymys ei ole taloudellinen ja aiot joka tapauksessa kuluttaa esim. satasen tai pari uuteen koruun, kysyisin itseltäni, haluaisinko kuluttaa sen johonkin todella lyhytaikaiseen - vai etsisinkö jotakin, joka kestää aikaa myös trendien muuttuessa ja jotakin, jota voin tarvittaessa muokata myöhemmin.