Ajatusten virtaa tekemisestä

Tiedättekö sen tunteen - kun tiedät tarkalleen, mitä haluat, mutta et vain löydä sitä mistään?
Niin kuin vaikkapa tiedät tarkalleen millaiset housut tai millaisen kevättakin tai millaisen vihkisormuksen haluat, mutta sellaista ei vain löydy. Paitsi omasta päästäsi - mielikuva ajatuksissasi on hyvinkin tarkka ja yksityiskohtainen. Tiedät, että sellainen on pakko olla olemassa, jossain, mutta missä?

Mulle käy erittäin usein niin. Päässä on selkeä mielikuva valmiista tuotteesta - mutta voiko muka olla niin, ettei sellaista ole oikeasti toteutettu!? Kuinka monta kertaa olen viettänyt kaupoissa kierrellen ja verkkokauppoja surffaillen etsien jotakin, jota ei - ainakaan sillä hetkellä - ole olemassa.

Noh, se on erittäin turhauttavaa. E-r-i-t-t-ä-i-n. Muistan sen tunteen jo lapsuudesta ja nuoruudesta, ja nyt aikuisena se vasta vaivaakin. Ehkä se on yksi syy, miksi musta on tullut tällainen - tekijä ja touhuaja. Tyyppi, jolla on aina jokin projekti tai käsityö tai tuunaus kesken - ja lisäksi kymmenittäin ideoita muhimassa, jotka vielä odottavat toteuttamista. Moni teistäkin varmasti tunnistaa kyseisen tunteen - olen tuskin ainoa touhuaja laatuani. Kyse ei ole siitä, että kaikki pitäisi tehdä itse, ei toki - välillä vain ajatuksiin pikkuhiljaa muodostuu tuollainen mielikuva; mielikuva siitä, millainen jonkin esineen tai vaatteen pitäisi olla. Ja se mielikuva ei oikein anna rauhaa, ennen kuin se on jollain tavalla konkretisoitunut. Siitä syystä jo ihan pikkupimatsuna neuloin ja kudoin barbeille vaatteita, kyhäsin nukkekodin kalusteita ja rakensin ”koteja” - ja vähän isompana ompelin itselleni vaatteet ja välillä kaverille kans. Ja vielä vähän isompana verhoilin ensimmäiseen omaan kotiini sohvan, tein päiväpeitot, koristetyynyt, verhot ja maalasin huonekalut. Ja teen sitä samaa edelleen, vähän eri asioita vain. Osittain se on tietenkin sitä ”itsensä toteuttamista” ja tekemisen iloa - mutta suureksi osaksi myös sitä, että tiedän mitä haluan, mutten löydä valmiina juuri sellaista. Ja sitten se täytyy tehdä itse. Ja silloin se itse tekeminen ei välttämättä ole itse tarkoitus, eikä välttämättä edes kovin kivaa - mutta se on vain pakko tehdä, jotta saa juuri sen mitä ja millaisen haluaa.

Vaikkapa esimerkkinä: nautin kovasti kutomisesta ja teen sitä ajoittain erittäin mielelläni. Välillä sormet oikein syyhyävät päästä kutomaan. Silloin on ihan sama mitä kudon - kukaan ei enää tarvitse lisää pipoja tai tumppuja, mutta on vain kiva kutoa. Vaikka sitten 10 samanlaista pipoa. Sama asia hopeakorujen kanssa: suorastaan palan halusta työstää hopeaa, vääntää ja kääntää, hioa ja takoa, katsella sen sulamista (yksi parhaita hetkiä on se pieni sekunnin sadasosa juuri ennen kuin hopea muuttuu juoksevaksi; rakastan sitä hetkeä!). On ihan sama onko kaikille tekemilleni koruille juuri sillä hetkellä tarvetta tai tilauksia - on vain ihanaa tehdä.
Suren usein sitä, että aikapula rajoittaa kaiken sen tekemistä, mistä eniten nauttii.

Mutta vaikkapa ompeleminen taas - noh, siitä en kovasti nauti. Olen ommellut pikkutytöstä asti ja se kyllä luonnistuu - mutta se ei ole asia, jota himoitsen tehdä. Ompelen vain, jos todella haluan jotakin - siis haluan jotakin, jonka takia on pakko ommella. Saatan toteuttaa isojakin ompeluprojekteja iltapuvuista takkeihin, mutta vain siksi, että ’pääsen maaliin’ - eli saavutan lopputuloksen. Vaikkapa sen iltapuvun, jonka halusin, mutta jota en löytänyt valmiina kaupasta. Itse ompeleminen on siis se ’välttämätön paha’ joka on pakko tehdä saavuttaakseen jotakin - tekemisestä ei nauti, mutta lopputuloksesta kylläkin.
Elämässä yleensäkin on paljon asioita, joihin tämä pätee. Joskus parasta on matka, ei päämäärä - mutta melkein yhtä usein matka voi olla vain se pakollinen pulla, joka on tehtävä päästäkseen päämääräänsä.
Toivon, että saisin opetettua sen myös omille lapsilleni - elämässä kaikki ei aina tule ”ilon kautta” eikä helposti, joskus on myös tehtävä töitä tavoitteensa eteen.
Menipäs syvälliseksi.

Mutta palataksemme käsitöihin, välillä tämä pakottava tarve tehdä saattaa tuntua rasitteelta. Kun ei voi ostaa valmista, jos se ei ole ’ihan justiinsa’. Nykyään sentään joskus tyydyn (huomaa sanavalinta) valmiiseen kaupan ratkaisuun, jos se liippaa tarpeeksi läheltä - olen sentään oppinut sen verran armeliaisuutta itseäni kohtaan. Mutta paitsi että se ajoittain huvittaa ja rasittaa itseänikin, on myös suuri määrä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä lainkaan tätä sisäistä ’pakottavaa tarvetta’ - tarvetta tehdä. Ja saada oman näköistä ja juuri sellaista kuin se oma pää sanoo. Joku ajattelee sen olevan erikoisuudentavoittelua tai snobismia. ”Eikö mikään kelpaa.”

Joku luulee sen olevan itsensä korostamista. ”Aina tuon pitää olla esittelemässä taitojaan. Ei ainakaan passaa kehua, ettei vaan ylpisty.”

Osa luokittelee sen viaksi, ongelmaksi. ”Aina tuonkin pitää olla jotain väsäämässä, eikö se osaa rauhottua. Onkohan sillä kaikki ihan kunnossa.”
Iso joukko ajattelee sen olevan loukkaus heitä itseään kohtaan: ”Nyt mä näytän todella huonolta, kun mä en tee tai osaa samoja juttuja kuin tuo.” Ja tyystin unohtavat, että kaikki eivät tietenkään osaa tai halua tehdä samoja asioita - ja että heillä itsellään saattaa olla jokin muu taito ja intohimo, josta he voivat olla ylpeitä. Vaikkapa auton tuunaus. Tai koirien koulutus. Tai jonkin soittimen soittaminen. Tai ruoanlaitto. Jotka esimerkiksi eivät itseäni kiinnosta lainkaan, mutta arvostan toisten halua ja paloa kyseisiin ajanvietteisiin.
Osalla on tarve pohtia ”Mil-lä a-jal-la se oikein ton kaiken tekee? Mi-ten ih-mees-sä voi ehtiä, sillä on varmaan lapset sitten hoitamatta.” Unohtaen, että jokainen ehtii tehdä juuri sen mitä haluaa. Kaikki on kiinni valinnoista - haluanko mennä kuntosalille, haluanko lukea muotilehtiä tai surffailla muotiblogeja, haluanko lenkkeillä koiran kanssa, haluanko katsoa telsua. Kaikki täsmälleen yhtä arvostettuja ja kunnioitettavia ajankäytöllisiä valintoja.

Ja hyvin iso osa ihmisistä ei vain ymmärrä sitä lainkaan. ”Miten joku oikeesti jaksaa.” Tai ”Askartelupaskartelu, ketä kiinnostaa.” Tai ”Miks ihmeessä pitää.”

Oli miten oli, rakastan kaikenlaista väsäämistä. Rakastan sitä, että saan tehdä. Ja rakastan jopa sitä, että välillä se mielikuva siitä ’täydellisestä esineestä’ (mikä se sitten milloinkin onkin) ei anna rauhaa - niin rasittavaa, aikaavievää ja lähes pakonomaista kuin se joskus onkin.
Rakastakaa tekin - omaa harrastustanne, omaa ammattianne, omaa osaamistanne, omia valintojanne. Emme kaikki ole samanlaisia, emme halua tehdä samoja asioita: mutta yritetään itse kukin nauttia siitä, mitä kulloinkin teemme!

 

PS. multa on joskus kysytty, mistä blogin nimi tulee - se ei varmaan jäänyt enää kellekään epäselväksi :-)