"Hopeakoruni tekevät tummia jälkiä ihoon!"

No eivät varmasti tee, sanoin, kun kuulin tämän kommentin jokin aika sitten. Jalometallit eivät koskaan värjää ihoa, koskaan! Käytössä hopeakorut tummuvat, mutta eivät värjää ihoa; rihkamakorut taas värjäävät ihon, mutta eivät välttämättä itse tummu.

Näin selitin aivan tuohduksissani. Onneksi en sentään alkanut epäillä keskustelukumppanini hopeakorujen valmistajaa, ennen kuin tajusin - onhan aivan mahdollista, että hopeakoruja käytettäessä ihoon tulee tummia jälkiä. Mutta tummumat eivät varsinaisesti johdu hopeasta, vaan hopean ja jonkin muun - aineen tai olosuhteiden - yhteisvaikutuksesta. Hopea materiaalina ei siis itsessään tee tummumia ihoon, mutta on joitain syitä, miksi näin saattaa kuitenkin käydä - tässä postauksessa lyhyesti muutamia esimerkkejä.

Jokaisella meillä ihon pH ja ihon rauhasten ”erityksen” (mm. hien ja talin) koostumus on erilainen: joillakin nämä henkilökohtaiset ominaisuudet saattavat aiheuttaa hopeakorun nopeampaa tummentumista ja tummia jälkiä ihoon. Pääosin nämä ovat ominaisuuksia, joihin emme voi itse vaikuttaa, mutta myös jotkin lääkkeet saattavat aiheuttaa muutoksia ihon pH:n ja ihon rauhasten eritykseen. Lääkkeidenkin vaikutukset ovat henkilökohtaisia, eikä esim. sama lääke aiheuta samanlaisia reaktioita kaikille käyttäjille.

Paitsi ihon oma eritys, myös erilaiset ilman epäpuhtaudet, kosmetiikka ja muut aineet iholla saattavat saada aikaan värjäytymiä. Myös runsas ja pitkäkestoinen hikoilu voi saada hopeakorujen alle aikaan tummentumia: näin voi käydä esim. hikoillessasi viikon etelänlomalla tai juostessasi maratonia :-) Kesän kuumuudessa hikoilun lisäksi voi tummentumien aiheuttajaksi paljastua merivesi (lähinnä veden suolaisuus) - vaikket meressä uisikaan, on meri-ilmasto silti suolaista. Vaikka normaalisti korusi ei koskaan värjäisi, niin joissain - usein väliaikaisissa - olosuhteissa niin saattaa siis kuitenkin käydä.

Henkilöillä, jotka ovat työssään paljon rahan kanssa tekemisissä (esim. kaupan kassat), käsiin jää varsinkin kolikoista paljon likaa ja ”metallipölyä”, joka kerääntyy korujen alle - tämä näyttää epäilyttävästi siltä, että korusi olisivat värjänneet. Olen itsekin joskus törmännyt tähän ilmiöön - ja tuolloin hetken jo mietin, onko vihkisormukseni sittenkin pääsiäismunasta... :-) Myös erilaisten metallikorujen käyttäminen yhtä aikaa saattaa aikaansaada hienon hienoa ”metallipölyä”: jos eri metalliseokset hinkkaavat kaulassa tai sormessa toisiaan, niistä ajan mittaan kertyvä lika jää tummaksi jäljeksi korujen alle. Molemmissa tapauksissa siis ”tummumat” ovatkin likaa.

Syitä ”hopeakorujen aiheuttamiin tummentumiin” siis on: älä pelästy, jos yhtäkkiä hopeakorusi näyttääkin jättäneen ihoosi jäljen. Jos korusi on suomalainen ja siitä löytyy asianmukaiset pitoisuusleimat, korusi on aito hopeakoru!

Kaikki yllämainitut olosuhteet ovat usein syynä myös hopeakorun tavallista nopeampaan tummumiseen. Kaikkihan muistamme, että hopea tummuu AINA - se on hopean ominaisuus, jota ei voi millään ”poistaa”, eikä se liity millään tavalla hopean pitoisuuksiin: tummumiseen kuluva aika riippuu olosuhteista. Yleensä hopeakorut tummuvat käytössä silminnähtävästi vasta useiden käyttökertojen jälkeen, mutta joillakin oman ihon pH aiheuttaa tummumisen huomattavasti nopeammin. Muutamalla tutullani hopeakorut tummuvat aivan tummiksi jo parin käytön jälkeen ja esimerkiksi siskollani korut tummuvat käytössä huomattavasti nopeammin kuin itselläni. Korujen ”tummumisnopeus” on siis henkilökohtaista, eikä tummumisen estämiseen ole mitään poppaskonstia - mutta, kuten jo mainitsin, myös yllä luetellut olosuhteet saattavat väliaikaisesti nopeuttaa hopeakorujen tummumista.

Jos satut kuulumaan siihen ihmisryhmään, jolla hopeakorut tummuvat käytössä todella nopeasti, voi korujen huuhtelemisesta aina käytön jälkeen olla apua. Moni epäilee kun sanon, että korujen huuhtelu todella auttaa - jos et usko, kokeile! Se vie aikaa vain muutamia kymmeniä sekunteja ja vähän vaivaa, mutta huuhtelun jälkeen korusi on hieman kiiltävämpi - sitä ei toki tietenkään ole ”kiillotettu”, mutta se on puhdas! Ja kyllä, ihon epäpuhtaudet näkyvät korussassi, vaikket niitä paljain silmin erotakaan. Ja koska koruun jääneet ihon epäpuhtaudet on pesty pois, se tummuu myös laatikossa hitaammin.
Tee siis näin: kun otat korun pois, vie se hanan alle ja huuhtele juoksevan veden alla - voit sormilla kevyesti ”hieroa” sitä, jotta epäpuhtauden irtoavat helpommin. Useista täysin vastakkaisista suosituksista huolimatta käytän itse välillä huuhtelussa Fairyä tai aivan tavallista nestesaippuaa; lisään pienen pisaran saippuaa sormiin ja hieron korua saippualla todella kevyesti - näin myös rasvan saa pois korun pinnasta. Koska hyvinkin voimallista vastustusta esim. Fairyn käyttöön korujen puhdistuksessa ilmenee, en missään nimessä suosittele sen käyttöä - mutta halusin kertoa, miten itse toimin… Tähän ”huuhtelusessioon” menee siis aikaa alle puoli minuuttia, mutta se pidentää hopeakorujen kiillotusväliä huomattavasti! Huuhtelua suosittelen aivan kaikille, mutta erityisesti siis nopeaa tummumista harmittelevien kannattaa kokeilla. Ja muistahan, että huuhtelu tehdään siis vain ho-pe-a-ko-ruil-le: hanan alle ei viedä nahkanauhoja tai puuhelmiä eikä aitoja helmiä ryhdytä pesemään Fairyllä…!! :-)

Jos todella rakastat hopeakorujasi, haluat niitä käyttää nopeasta tummumisesta huolimatta ja olet valmis näkemään paljon vaivaa, voit luonnollisesti kiillottaa hopeakorusi aina muutaman käyttökerran jälkeen. Tämä on hieman työläämpää, mutta… Usein tapahtuvaan kiillotukseen käytetään ehdottomasti kiillotusliinaa, ei rumpukiillotusta tai muuta liian kuluttavaa. Kiillotukseen saat lisää vinkkejä mm. verkkokauppani Tietoa koruista -sivulta. Hopeakorut on myös mahdollista pintakäsitellä - mm. kultaus tai rodinointi - mutta tämä vaihtoehto a) ei ole ”lopullinen”: esim. kultaus kuluu käytössä ajan mittaan pois, b) maksaa: design-hopeakoru ja sen kultaus aina uudelleen maksaa todennäköisesti yhtä paljon kuin aito kultakoru ja c) vaikuttaa korun ulkonäköön: jos et pidä kultaisista koruista, miksi kultaisit hopeakorusi? Pintakäsittely ei siis mielestäni ole hopean nopeaan tummumiseen mikään ”ratkaisu”. Myöskään esim. kehottaminen siirtymään valkokultaisiin koruihin ei liene asiallista: hintaero hopeakoruihin nähden on huomattava ja tyylimaailma on aivan erilainen. Mutta jos mikään niistä yllämainituista syistä joihin voit itse vaikuttaa ei päde tilanteeseesi, etkä halua käyttää tummuvia koruja - noh, silloin ainoa vaihtoehto on siirtyä hopeasta muihin metalleihin. Karua.

Tässä koruasiat tällä kertaa - toivottavasti joku tummentumien kanssa pähkäilevä sai edes hieman apua tästä kirjoituksesta…

Mikä on pukukoru?

Jaahas, täällä taas - piiiitkästä aikaa.

On pitänyt jo pidemmän aikaa "hävittää" korukauppani blogisivu: se ei oikein luontevasti istu verkkokaupan yhteyteen ja on tällä hetkellä sitäpaitsi vain "kuollut" FAQ-sivu, jolle olen kerännyt hopea- ja koruaiheisia kirjoituksiani. Noh, liekö kuningasidea vai ei, mutta päätin nyt sitten siirtää kaikki nuo vanhat kirjoitukseni tänne - täällä ne ovat järkevämmässä ympäristössä ja silti kaikkien kiinnostuneiden saatavilla. Nyt seuraa siis oikea hopea- ja korukirjoitusten kimara! Jos reaktiosi on 'boooriiing', niin skippaa suosiolla seuraavien viikkojen postaukset! ;-) Tästä se nyt kuitenkin lähtee - koruinfoa, ole hyvä.

Perinteisesti käytän taas minulle esitettyä kysymystä bloggauksen pohjana. Ehkä hieman tylsää, mutta koska olen kysymykseen jo kerran vastannut, miksen laittaisi vastausta myös kirjoitettuun muotoon: on pienen pieni mahdollisuus, että asia kiinnostaa myös jotakuta muuta… :-)

Pukukorulla tarkoitetaan mitä tahansa korua - rintakoru, kaulakoru, sormus, korvikset, rannerengas - jonka valmistukseen ei ole käytetty jalometallia tai muita arvokkaita ”luonnonmateriaaleja” kuten puolijalokiviä tai jalokiviä (jalometalleista voit lukea mm. aiemmista bloggauksistani). Tämä on oikeastaan ainoa pukukoruja määrittävä tekijä, koska pukukoru voi olla valmistettu aivan mistä tahansa materiaalista: pukukoru voi olla mitä tahansa metallia, se voi olla pinnoitettu (esim. hopeoitu), siinä voi olla lasihelmiä, kristalleja, muovihelmiä, simpukankuoria, viljeltyjä helmiä, puuta, zirkonioita (tai muita tekojalokiviä), emalia, kiviäkin - aivan mitä tahansa, muttei jalometallia tai jalokiviä. Pukukorut ovat lähes poikkeuksetta teollisesti valmistettuja; niitä ei edullisten valmistusmateriaaliensa takia kannata tehdä käsityönä - yksittäiskappaleita tekevät harrastajat ja käsityöläiset ovat toki poikkeus.

Aivan suoraan ja kaunistelematta pukukoru on siis periaatteessa sama asia kuin ”rihkamakoru”. Rihkamaksi kutsuttiin pitkään nimenomaan muista kuin jalometalleista valmistettuja koruja ja esineitä, mutta nykyään rihkama-sana on saanut puhekielessä myös muita merkityksiä: rihkamaa voi olla oikeastaan mikä tahansa arvottomaksi pikkutavaraksi mielletty tai sekalainen ”krääsä” ja ”pikku-sälä” - rihkamalla on myös varsin negatiivinen kaiku. Toki iso osa ”rihkamakoruista” on mielestäni juuri sitä - silkkaa rihkamaa - mutta on kenties silti järkevämpää puhua pukukoruista: pukukoruillakin on nimittäin oma merkityksensä ja tarkoituksensa, ja myös pukukorut voivat olla viimeisteltyjä ja taidokkaasti valmistettuja. Voi myös miettiä, voisiko esimerkiksi tunnetun kotimaisen koruyrityksen laadukkaita perinnekoruja kutsua rihkamaksi, vaikka ne ovatkin pronssia… Raja on häilyvä.

Pukukoruja alettiin alun perin valmistaa ikään kuin vastakohdaksi arvokkaille ja kalliille jalometallikoruille. Aikanaan vain varakkailla oli mahdollisuus käyttää koruja, koska korut valmistettiin käsin ja vain aidoista materiaaleista: nykyisenkaltaisia teknologisia mahdollisuuksia valmistukseen ei ollut, eikä kaikkia nykyään käytettyjä metalliseoksia tai esim. muovia oltu edes keksitty, tai niitä ei osattu käyttää hyödyksi. Kun teollistuminen mahdollisti myös massatuotannon ja erilaisten tekniikoiden käytön, korut saatiin kaikkien ulottuville. Koska pukukorujen valmistus oli entiseen verrattuna edullista ja nopeaa, niiden muotoilussa voitiin ”leikitellä” ja ne pystyivät tiiviimmin ja lyhyemmällä aikajänteellä seuraamaan muotia ja muotivirtauksia. Pukukoruissa - kuten tietysti muissakin koruissa - näkyy aina oman aikansa maailmaa; aatteita, arvomaailmaa, muotokieltä ja ”trendejä”. Varsinkin aikaisemmin suosituimpia aiheita koruissa olivat kukat, kasvit ja luonto yleensä (varsinkin rintakoruissa) - nykyään pukukorut eivät aina ole niin ”esittäviä”, vaan voivat olla myös pelkkiä graafisia muotoja tai vaikkapa vain kaulanauha erilaisista lasi- tai kivihelmistä.

Pukukorun ”alkuperäinen” tarkoitus on ollut korostaa ja elävöittää pukua - ja tietysti antaa kaikille mahdollisuus koristautua ja kaunistautua. Ihmisellä lienee luontainen tarve koristautumiseen; tästä kertoo paitsi tuhansia vuosia vanhojen hautojen korulöydöt, myös mm. sota-aikojen vaatimattomat, materiaali- ja resurssipulasta johtuen esim. raudasta ja puusta valmistetut korut. Sittemmin pukukoruilla on haluttu myös ”shokeerata”, kimaltaa ja häikäistä: eikä korun sopiminen yhteen itse asun kanssa ole ollut enää niin tärkeää.

Varsinkin vanhat (esim. 1900-luvun alkupuolen) pukukorut ovat laadukkaita ja kestäviä, mutta yleisesti ottaen jalometallikorut kestävät aikaa paremmin kuin mikään pukukoru. Looginen syy on tietysti paitsi itse materiaaleissa, myös korun ideassa; jalometallikoru tehdään ikuiseksi, pukukoru ”sesonkituotteeksi”. Jalometallikoru tehdään huolellisemmin, pukukoru on usein tehdasvalmisteista massatuotantoa - jalometallikorun arvo säilyy ikuisesti, pukukorulla ei ole muuta kuin esteettistä arvoa. Nykyään markkinoilla on uskomaton määrä erilaisia pukukoruja ja pukukorujen valmistajia, ja osa koruista on laadukkaita ja hyvin tehtyjä: näissäkin vastaan tulee kuitenkin materiaalien ominaisuudet, arvo ja kestävyys sekä korun muokattavuus - esimerkiksi rikkoontunutta pukukorua ei useinkaan voi eikä kannata korjata (poikkeuksena tietysti esim. jotkin teräskorut tai vaikkapa punotun kaulanauhan lanka).

Hämmästyttävää on useiden uusien pukukorujen hinta: en vain voi lakata ihmettelemästä, miten vaikkapa messingistä tehty ketju lasihelmin voi maksaa esimerkiksi 95 euroa - ja miksi joku haluaisi siitä maksaa tuon lähes satasen! Olkoonkin, että se on kaunis, trendikäs ja brändi on haluttava. Joku voisi tietysti heittää vastakysymyksen, miksi esimerkiksi itse olen valmis maksamaan saman hinnan vaikkapa T-paidasta: okei, ansaittu heitto. Kieltämättä asiat tuntuvat olevan rinnastettavissa: molemmat ovat sesonkiluonteista käyttötavaraa jotka kuluvat, jotka saavat minut tuntemaan itseni kauniiksi, joita ei ole tarkoitettu ikuisiksi ja jotka lopuksi kuitenkin menevät roskiin tai kierrätykseen. Itse näen asian kuitenkin toisin. T-paita tekee minulle hyvää: se on laadukasta ja pehmeää materiaalia joka tuntuu hyvältä iholla, ei ärsytä eikä vahingoita ihoa, on monikäyttöisempi, on vaikkapa luomupuuvillaa (joka on myös ekologinen valinta) ja sille on käyttöä myös sen jälkeen, kun sen elinikä ”päivittäisenä” kumppanina on lopussa (esim. yöpaitana tai matonkuteena). Sen sijaan rihkamakoru jättää ihoon vihertäviä jälkiä, saattaa aiheuttaa allergisen reaktion tai ainakin herkistää allergialle, ei millään muotoa ole ekologinen eikä eettinen valinta, sopii mitä todennäköisimmin vain tiettyjen vaatteiden kanssa eikä sille ole mitään käyttöä sen jälkeen kun se on mennyt rikki tai se ei enää miellytä silmää. Aika hyvin perusteltu, eikö?


Itse harkitsisin tarkkaan, kannattaako pukukorusta maksaa suuria summia - vaikka se olisi upea, laadukas ja juuri nyt ”niin kova sana”. Mikset laittaisi samaa rahasummaa jalometallikoruun? Edullisimmat pukukorut ovat toki aivan luonnollinen valinta esim. yhden kesän koruksi tai ”asun piristeeksi” - ja pukukoru voi toki olla materiaaliltaan tai valmistustavoiltaan myös eettinen valinta. On myös päivänselvää ja ymmärrettävää, ettei kaikkien elämäntilanne anna taloudellista mahdollisuutta arvokorun hankintaan. Mutta jos kysymys ei ole taloudellinen ja aiot joka tapauksessa kuluttaa esim. satasen tai pari uuteen koruun, kysyisin itseltäni, haluaisinko kuluttaa sen johonkin todella lyhytaikaiseen - vai etsisinkö jotakin, joka kestää aikaa myös trendien muuttuessa ja jotakin, jota voin tarvittaessa muokata myöhemmin.

Nojatuoli.

Viimeisten kesälomapäivien aikaansaannos - uusittu nojatuoli.
No kun satoi vaan... Eikä voinut tehdä pihahommia...

Olin jo pitkään "vihannut" tuolin mälsän ruskeaa kangasta - koska tuoli on kuitenkin nätin mallinen ja siinä on hyvä istua, tuntui turhalta heivata se pelkän kankaan vuoksi kiertoon ja ostaa uutta. Tuolin runko on lisäksi ihanteellinen uudelleenverhoiluun: sen saa ilman hikeä purettua osiin, ja runkoon saa helposti niitattua uuden kankaan. Pohdinta uuden kankaan kuosista alkoi noin vuosi sitten :) - mutta vasta nyt löysin paitsi aikaa ja intoa uudelleenverhoiluun myös tuoliin sopivan kankaan.

"Before" (jo purettuna osiin):

Paikallinen Eurokangas oli muuttamassa uusiin tiloihin ja sompailin muuttoloppuunmyynnissä katsellen josko alesta löytyisi jotain kivaa. Ja löytyihän sieltä. Tämä mustan ja beigen sekoitus on juuri se mitä olin etsinytkin - loistava, ellei suorastaan täydellinen tähän tuoliin. Paksua puuvillacanvasta, joten kestää kulutusta hyvin - kuvio tosin on painettu, ei kuosiinkudottu; mutta kestäviähän nuo painokuviollisetkin kankaat nykyään ovat. Eipä haitannut sekään, että kangas oli alennuksessa ja 'ihan oikeesti' lähes ilmainen - uusattu tuoli 22€ (!!!!).

"After":

Ihana! Vaikka itse sanonkin.

Kangasta meni noin 4 metriä, työaikaa kankaan leikkauksineen, ompeluineen ja niittamisineen kahtena päivänä yhteensä noin 8 tuntia. Ei paha nakki.

Tarkoitus oli tehdä samasta kankaasta myös rahiin uusi päällinen, mutta kangas loppui kesken. Harrrrmi. Joskohan tuota löytyisi vielä lisää?

Mutta höh, nyt uusi Lepo-kangastaulu jonka esittelin aiemmin, ei taas sovikaan tähän tuolin uuteen kuosiin... Blaah... Kyllä tämä sisustus on niiiin vaikeeta.

Blinejä.

Muutama päivä sitten iski blinihimo. Mistä kummasta, en tiedä - koskaan aiemmin kun en ole itse blinejä tehnyt.

No, nyt löysin itseni kaupasta etsimästä tattarijauhoja. Mitä ihmettä ne tattarijauhot muuten on? Sana 'tattari' on minulle aivan yhtä suuri arvoitus kuin "mannasuurimot". Missä sitä mannaa kasvaa? Oikein hyviä ja käyttökelpoisia aineita molemmat, mutta kummallisilla nimillä ja mystisellä alkuperällä siunattuja.

Tattarijauhopurkin kyljessä oli onneksi oiva bliniresepti, joten sen etsimiseen ei tarvinut käyttää aikaa. Aineet sekaisin siis, ja pannu kuumenemaan (taikina oli helppo: litra maitoa, 25g tuorehiivaa, 500g tattarijauhoja, 100g voita, suolaa ja sokeria). 20 min. kohotus kulhossa ja taikina paistovalmista. Suoritin todennäköisesti pyhäinhäväistyksen, kun ohjeesta huolimatta paistoin blinit oliiviöljyssä voin sijaan. Hui. Mutta aivan hyvää tuli silti.

Paistaminen tapahtui tavislettujen tapaan - blinit vain kestivät hieman kauemmin kypsyä ja lopputulos on tosi muhkea.

Päälle herkkuja - kirjolohen mätiä, kylmäsavustettua lohta ja "kreem freessiä". Smetana sopii blineihin ehdottomasti paremmin, mutta tulipahan kokeiltua tämäkin vaihtoehto.

Sen verran tuhtia tavaraa, että me aikuisetkin jaksoimme syödä juuri ja juuri kaksi lättyä täytteineen. Litran taikinasta tuli kymmenisen isoa bliniä, joten seuraavallekin päivälle riitti - jolloin maistoimme jääkaappikylmiä blinejä mansikkahillon kanssa, ja se vasta hyvää olikin! Hilloa blineille ei olisi ihan heti tullut mieleen, ellei venäläistä alkuperää oleva tuttavani olisi asiasta maininnut: rajan toisella puolella on kuulemma aivan yhtä yleistä syödä blinejä makean kuin suolaisenkin kanssa. Ihana uusi makukokeilu - vaikka toki perinteiset ohuet letut ovatkin parhaita sen mansikkihillon kanssa...


Jos ei nyt sentään eksoottista, niin ainakin perusarkiruoasta poikkeavaa väsäilimme myös viime viikolla: pakastimesta löytyi yksi poron kieli. Aiemmin olen vain syönyt kieltä, en valmistanut, joten tämäkin kokemus tuli tarpeeseen.

En ollut aivan varma oliko kielelle ennen pakastusta tehty mitään, joten varmuuden vuoksi ryöppäsin sen kaksi kertaa - ehkä turhaan, mutta eipä se nyt liian suuri vaiva ollut. Ainakin liiat veret sain ryöppäämällä pois. (Ryöppääminen = nopea kiehauttaminen, ryöppäysten välillä vaihdetaan aina puhdas vesi).

Raa'asta, löysästä kielenturvelosta tuli hyvin vahvasti eräs miehinen ruumiinjäsen mieleen ja siinä sitä olikin yrittämistä - saada tuo mielikuva pois "sielunsa silmistä". Varsinkin perheen miesjäsenellä.
Valmistaminen oli helppoa, mutta aikaa vievää: ryöppäämisen jälkeen kieli kattilaan ja hellalle. Keitinvettä peitoksi asti, vähän suolaa veteen ja keittämistä kaiken kaikkiaan n. 4 tuntia.
Kuvassa kieltä on keitetty n. 2h.

Kieli oli melko pieni, joten olisin luullut kahden tunnin keittämisen riittävän - kahden tunnin jälkeen kieli oli kuitenkin keskeltä vielä aivan raakaa, joten toinen mokoma päälle oli välttämätön.
Kovin energiatehokasta kielen valmistus ei siis missään nimessä ole - ainakaan sähköhellalla: jos mahdollista, kannattaisi vähintäänkin keittää useampi kieli samalla kertaa. Tästäkin pikku lipojasta riitti leivänpäällistä yhteen ainoaan herkuttelukertaan, joten oliko se nyt sitten neljän tunnin väärti... Taisipa olla - jos niitä kilowatteja ei lasketa.