Liian kireistä kuminauhoista.

Ai että mua rassaa liian kireät kuminauhat.
Tai ei kaikki kuminauhat - mutta kaikenlaisissa paidoissa ja hameissa ja topeissa nykyään niin kovin suositut kuminauhat.
Ja jos vielä tarkemmin pitäisi tämä rassaamisen syy määritellä, sanoisin, että nimenomaan hihansuissa, vyötäröllä, paidanhelmassa ja muissa kummallisissa paikoissa olevat miksi-ne-ovat-nyt-niin-kauhean-muodikkaita -kuminauhat.

En tajua, miksi kukaan ylipäätään haluaa laittaa kuminauhoja johonkin niin käsittämättömään paikkaan kuin vaikkapa paidanhelmaan.
Mitä se kuminauha siinä tekee? Pitääkö se jotain paikallaan?
Miksi paidanhelma pitäisi saada kurtattua kasaan kuminauhalla?

Onhan ne paidat ihan hirveän kauniita henkarissa. Mutta.
Jos et ole itse sellaista jo kokeillut, sanonko mitä siitä seuraa, kun paidan alareunaa kiristää kuminauha?
Paikallaan jäkittäessähän siitä ei seuraa mitään. Paita on ihan hyvännäköinen - ja kaikki on kivasti.
Mutta kun sitä harvoin tulee jäkitettyä paikallaan muutamaa sekuntia pidempään, se on ongelma.
Kun liikkuu nanomillimetrinkin, paidan helma nousee y-l-ö-s.
Iiiihan kokonaan ylös, aina tisseihin asti, jos helmaa ei koko ajan
huomaa/jaksa/muista nykiä alaspäin - tai lähinnä kouristuksenomaisesti pitää siitä kiinni.

Joo, tiedän.
Se on ihan kauhean trendikästä, se on kaunista ja se on seksikästä silloin, kun paitaa pitää päällään kokoa 0 oleva teini tai henkkamaukan malli - jolle on ihan sama näkyykö napa ja missä kohtaa selkää/mahaa se paita viipeltää vai onko sitä ylipäänsä lainkaan päällä.
Mutta se ei ole a) trendikästä, b) kaunista, c) seksikästä tällaisen hieman varttuneemman, normaalivartaloisen, ihan tavallisen naisen päällä.
Kun tähän kuminauhavillitykseen lisätään vielä paidan nafti pituus - no, sä tiedät, mitä siitä seuraa.

Teetpä mitä tahansa, kuminauha on aina väärässä paikassa.
Se killittää kivasti mahakummun ja navan päällä. Sexy mama!
Se pompsahtaa kivasti valkoisena hyllyvän makkarameren juuri väärälle eli yläpuolelle. Not nice!

Millään ei voi estää paidanhelman nousemista ja kaiken sen ihan-hyvä-että-se-on-piilossa -materiaalin paljastumista.
On ihan sama onko alla aluspaita - näyttää itse asiassa vielä tyhmemmältä, kun mahakumpua peittää aluspaita, jonka päällä killittää kuminauhalla yhteen kurottu paidanhelma.
Tai sitten aluspaita nousee ylös ihqun trendipaidan mukana.
Paidanhelmasta ei voi pitää koko aikaa kiinni - trust me, I've tried.
Kuminauhaa ei kannata kiristää (eikä usein voikaan) - mitä tiukempi kuminauha, sitä pinkeämpi fiilis, kun se ritsan lailla napsahtaa kummun yli.

Kuminauhat on yleensä vielä ommeltu kiinni niin kieron tiukasti, ettei ole mitään mahdollisuutta saada raksittua niitä pois. Olipa käytössä millainen ratkoja tai neula-arsenaali tahansa.

Joku voisi tietenkin kysyä, miksi sitten ostaa moisia kuminauhahärpäkepaitoja. Onhan niitä tavallisia T-paitoja kaupat pullollaan.
Good point, my friend.
Mutta kun ne tavalliset trikooteepparit ei aina ole se juttu.
Kun ne kuminauhalliset paidat on kaikilta muilta osin niin ihqu-ihania! Kankaat, värit, koristelut, kaikki - ihania. Paitsi se kuminauha.
Siksi niitä haluaa ostaa. Vaikka tietää, ettei se kuminauha toimi. Ei se vaan toimi.
Ja vaikkei tässä mitään taianomaista muodonmuutostakaan ole odotettavissa - vaikka siihenkin tosin on joskus tullut luotettua. (Kuinka kauan muuten mahamakkarat mahtavat virallisesti olla "vauvamahaa" - ja missä vaiheessa ne muuttuvat ihan tavallisiksi "mahamakkaroiksi"? Anyone?)

Ei, mä en edes ala selittää, mitä kuminauhalla kokoon krympätyt hihansuut tekevät alkaville alleille.
Antaa olla.
Toivon vain, että taas kerran tämäkin muoti menisi melko pian ohi - ja kaupoista alkaisi taas saada ihan tavallisen mallisia ja tavallisen mittaisia, mutta silti kauniista kankaista tehtyjä naisellisia paitoja.

PS. koska en vain joskus voi olla sortumatta niihin ihaniin kuminauhahärpäkepaitoihin, olen "ratkaissut" ongelman omalta osaltani tuhoamalla kuminauhat silittämällä. Häh?
Silitän paitaa kuminauhan päältä niin kuumalla, kuin paidan materiaali antaa periksi (kangas ei saa palaa!) - kuminauha löystyy = paidanhelma löystyy = ongelma on ratkaistu.
Ja tämä ei sitten ollut mikään toimintatapasuositus - en aio ottaa minkäänlaista vastuuta silitysraudalla polttamistasi paidoista.

Kirjansitomossa.

Sain viettää viime viikonlopun paratiisissa nimeltä kirjansitomo.
Voih, ne kaikki ihanat laitteet!
Ja toinen voih, kaikki ne ihanat materiaalit!
Ja kolmas voih, kaikki ne erilaiset mahdollisuudet kirjojen persoonalliseen sitomiseen!

Olen toki työni puolesta aiemminkin vieraillut painoissa ja kirjansitomoissa ja erilaiset kannet, materiaalit ja sitomistyylit ovat teoriassa aivan tuttuja: mutta koskaan aikaisemmin en ole päässyt itse näin konkreettisesti tekemään kumpaakaan, en käsittelemään koneita enkä edes tutustumaan prosessiin yhtä läheisesti ja kattavasti. Siksi olen asiasta näin tohkeissani.

Voisin siis voihkia vaikka kuinka kauan, mutta jospa mennään asiaan.
Kirjansitomokeikka liittyi siis tällä kertaa opiskeluihin - se oli kirjagrafiikkakurssin luonnollinen jatke - ja sen pääasiallinen tarkoitus oli, paitsi tietenkin oppia mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monia eri tapoja kirjansitomiseen myös saada sidottua kasaan oma kirja, joka arvostellaan ensi syksynä.

Kirjailijoiksi ei ole ryhdytty, mutta tekstiä lukuunottamatta "oma kirja" kaikilta muilta osin. Tekstiin ei voinut vaikuttaa: jokaiselle määrättiin oma novelli Daniil Harmsin kirjasta Sattumia ja kirjagrafiikkakurssilla novellista pitä tehdä kirja. Kuvittaa teksti tarinaan mahdollisimman hyvin sopivalla ja mielenkiintoisella kuvitustyylillä, suunnitella typografia, tehdä taitto eli tekstin ja kuvien sommittelu ja sivujaot, suunnitella kirjalle kansi, päättää kansimateriaalit ja kirjan sidontatyyli.
Ja lopulta siis sitoa ja valmistaa kirja itse näiden valintojen mukaisesti.

Vaikka teksti ei ollutkaan omaa, voidaan siis kai hyvällä syyllä puhua "omasta kirjasta".

Tekstit olivat melko lyhyitä, koska tarkoitus ei tietenkään ollut kuluttaa aikaa valtavan tekstimassan kanssa - jolloin myös kuvitus olisi vaatinut huimasti enemmän aikaa. Lyhyt teksti ei mahdollistanut kovin "isoa" kirjaa - mutta se toisaalta toi tehtävään oman haasteensa: kuinka saada hyvinkin lyhyestä tekstistä ehyt ja mielenkiintoinen kokonaisuus, hyvä kirja.

Koska tekstit ovat hyvin absurdeja ja hulvattomia (kuten kaikki Daniil Harmsia lukeneet tietävät) kirjasta sai halutessaan tehdä hyvinkin kokeellisen - perinteistäkään kirjaa dissaamatta.

No, lienee sanomattakin selvää, että olen itse kovin ylpeä kirjoistani, joita ehdin sitoa valmiiksi neljä erilaista versiota. Sisäsivut ovat tietenkin kaikissa samanlaiset, esilehdet ja kannet vaihtelevat.
Tässä unelmien viikonlopun satoa.

 Oma kirja leikkurissa. Tasoitetaan toinen puoli stiftaamista varten.

Stiftaus. "Nidotaan" kirja kasaan.

 Valmiina kirja numero yksi.

Kansi 2mm kartongille liimattu musta kartonki, johon
tulostin tekstit ja kuvan mustalla: vaikutelma on
"häivähdyksenomainen" ja vähäisesti kiiltävä. 

Tykkään!

 Pahvikannet on kiinnitetty kirjaosaan mustalla kluuttikankaalla
sekä sisä- että ulkopuolelta. Halusin, että pahvikannet alkavat samasta

kohtaa sisäsivujen kanssa ja että kansiin jää "irtonainen" 

fiilis - tämän sain aikaiseksi kiinnittämällä kluutin ainoastaan
pahvikansiin, en sidontareunukseen.

Tässä kirjassa esilehdet ovat blankot ja samaa väriä sisäsivujen kanssa.

Vuorossa kluuttikantinen versio.

Kluuttikannen liimaaminen oli jonninverran haastavaa.
Tai haastavaa oli se, miten saada kangas a) pysymään käpertymättä
käden ja itsensä ympäri, b) olemaan takertumatta pöytään tai
takertumatta kanteen ihan vinossa ja c) pysymään edes jotakuinkin
tahrattomana, rypyttömänä ja ilman liimaisia sormenjälkiä.

Ja tässä kohtaa en voi olla päästämättä sisäistä 

puujalkavitsigeneraattoriani valloilleen...

Painoa sanoille.
Painetaan kirjaa, muttei 'paineta' kirjaa.

Nyt ei olla kirjapainossa, vaikka kirjaa painetaankin.
Kirjan painoa muttei kirjapainoa.

Hah. Parempi lopettaa.

 Viimeiseksi (ennen sivuihin liittämistä) kanteen tehtiin foliointi.

Tätä halusin aivan ehdottomasti kokeilla itse; se oli
oikeastaan kluuttikannen lisäksi ainoa asia, jonka olin

päättänyt varmuudella jo etukäteen - halusin paitsi kokeilla

tekniikkaa, halusin myös tehdä yhden täysin "perinteisen" kirjan.

Tässä kirjasimet (kirjakkeet), jotka ladotaan kastiin halutussa

järjestyksessä (=muodostetaan halutut sanat) painamista varten.

Valmis.

Yksinkertainen musta kluuttikansi, jossa pelkkä kirjan nimi foliopainatuksella.
Painatus onnistui tietenkin täydellisesti harjoituskappaleeseen - tietenkin;

tähän oikeaan kanteen hopeaa tuli liikaa ja kirjaimet menivät osittain 'tukkoon'.

Perinteinen kirja.

Tässä versiossa kuvioidut esilehdet.

Kokeilin foliointia myös mustalle ja valkoiselle kartongille, joihin foliointi onnistui
hyvin - musta kartonki päätyi kolmannen kirjan kanneksi sellaisenaan.

Kolmas kirja liimasidottu, kantena yksinkertainen ohut musta kartonki kluuttiselkämyksellä.

 Neljännestä kirjasta olen kaikkein ylpein.

Löysin matskuhyllystä nahan jämäpaloja (roskistilkkuja), joita sain
luvan käyttää - ja kuten kaikki blogia lukeneet tietävät olen aivan
ihastunut nahkaan materiaalina, joten siitäkös vallan riemastuin!
Aikaa oli vähän enkä tiennyt kiinnittääkö kansiin tarkoitettu ylivetoliima
nahan tarpeeksi hyvin - mutta pakkohan se oli kokeilla. Koska nahkapaloissa
oli reunoissa valmiiksi kauniita luonnollisia kuvioita, en leikannut niitä
juuri lainkaan, vaan jätin kuviot näkyviin ja tein kannesta tilkkutäkkimäisen.

 Kiitos hyvien työkalujen, kansi onnistui loistavasti.

Liima kiinnittyi hyvin, saumoista tuli korkeussuunnassa tasaisia ja

omasta mielestäni - tietenkin - kannesta kovinkin tyylikäs.

Noo, ei nyt ehkä juuri tähän tarinaan tyyliltään sopiva, mutta 

noin yleisesti ottaen :)

 En halunnut "pilata" kaunista kantta millään ylimääräisellä - siksi

kanteen tuli ainoastaan kirjan nimi melko huomaamattomasti
sokeapainatuksella (painatus syvennyksinä ilman väriä).

Tähänkin versioon tuli kuvioidut etulehdet.
Lopputulos sidonnaltaan "tavallinen kirja", nahkakansi tuo edgen.

Onnellinen ja ylpeä kirjansitoja.

Kaikissa kirjoissa sivut 150g Munken Pure, esilehdet 90g Munken Pure.
Tässä joitain sivuja itse kirjasta.

 

 

Kiitokset M. Anttilalle, joka jaksoi todella kärsivällisesti opastaa hulluimpienkin ideoiden toteuttamisessa.

Ja vielä loppukaneetiksi huomautan, että Daniil Harms on loistava! Tarinat avautuivat vasta ehkä noin viidennentoista lukukerran jälkeen, mutta ne ovat loistavia! Suosittelen.

Kuulumisia.

Kauhean pitkä väli edelliseen postaukseen...
Pahoittelut, te, jotka seuraatte blogia aktiivisemmin!
Venähtäneet postausvälit lienevät blogimaailmassa melko anteeksiantamattomia, olen ymmärtänyt :)
Mutta kiirettä on pitänyt, sanotaan.

Takana on ihan uskomaton kevään loppurutistus koulussa ja töissä. Uskomaton siinä mielessä, etten voi uskoa olevani vielä elossa. Ja tämä siis täysin kuvainnollisesti, tietenkin.
Tiedän, että olen jo saanut jonkinlaisen "robotin" maineen, sen verran kiihkeää on työntekorytmi ollut viime viikkoina. Jeps, melko kyseenalainen maine :) En missään nimessä halua leimautua miksikään yli-ihmiseksi. Koska en ole sellainen. Mutta jostain se jaksaminen vain kumpuaa, kun tekee sitä, mistä tykkää. Ja mä tykkään työstäni. Siis molemmista. Ja vielä koulustakin.

Muutamien viime viikkojen saldona on useita valmiita isoja kouluduuneja, parin lehden taitto ja muutamia muita oman lafkan töitä sekä parisenkymmentä julistetta, käsiohjelmaa ja esitettä "siihen toiseen duuniin".
Koulutöiden deadlinet tuntuivat vain seuraavan toisiaan ja välillä tuntui, ettei yöt riitä. Koska yötöiksihän moni meni, tietenkin - lasten kanssa vietetystä ajasta kun en ole koskaan halunnut tinkiä; työt aloitetaan vasta sitten, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Aina.
Ihmettelenpä siis, jos naapurit eivät ole ihmetelleet, mitä autotallissa öisin tapahtuu - välillä siellä on maalattu täysikokoista kankaasta tärkättyä miesvartaloa (visuaalisen muotoilun oma taideprojekti) ja välillä teoskopioita (kunnon hikipajameininki), välillä paukutettu kehyksiä ja kiilapuita edellisiin.
Kun joinain viikkoina on ollut kolmekin kritiikkiä (kritiikki = valmiin työn 'julkinen' esittely, kommentointi ja arviointi), tuntee viikonloppuna tehneensä t-ö-i-t-ä. Isolla Teellä. Ja sitten on pitänytkin alkaa jo työstää/viimeistellä taas seuraavaa projektia. Huoh. Mutta kaikista on nyt selvitty (noo, itse asiassa kaksi deadlinea on vielä edessä) ja kaikista projekteista on ollut hyötyä.

Mitä muuta? Pari viikkoa sitten muutaman sadan hengen kevätjuhlan juonto - jota jännitin aivan turkasesti! Olin vetelänä oikeastaan koko päivän ja luulin jo, etten selviä iltaan ja itse juontoon asti - mutta jostain ihmeestä se tsemppi aina löytyy ja koko homma meni ilmeisesti aika hyvin. Näin olen kuullut - itse en tosin muista :) Osittain siihen auttaa tietenkin kokemus, osittain se, että on hyvät muistiinpanot, joita on hieman jopa harjoitellut. Mutta pitkästä aikaa todella hermoja raastavan stressaavan jännittävän haastava kokemus.

Ai niin, kouluun liittyen tuli muuten mieleeni taas pari kommenttia/kysymystä kevään ajalta. Koska niitä on kysytty pariinkin otteeseen (ja koska en ole "livenä" aina osannut vastata kovin hyvin), ajattelin taas vastata kollektiivisesti. Ihanaa on se, että joku on kiinnostunut ja kysyy!
Ensimmäinen kommentti liittyi keskusteluun, jossa puhuttiin kurssien määrästä ja koulusta yleensä. Menin ihan jäihin, kun sain kommentin 'onpa teillä rentoa, kun on vaan yksi kurssi keskiviikkoisin'. Mä en osannut yhtään kommentoida, koska en ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Miten yleensä kukaan voi sanoa Muotsikassa opiskelun olevan "rentoa" :) Vasta jälkeenpäin tajusin, että kaikki eivät välttämättä tiedä taideaineiden opiskelun eroavan muista kouluista. Pahoittelut siis - olisi pitänyt selittää tarkemmin.
Kun siis vaikkapa tradenomiopinnoissa päivässä voi olla tunti englantia, kaksi tuntia ruotsia, kaksi tuntia liiketaloutta ja tunti tilastomatematiikkaa, taidepainotteisessa koulussa on pääsääntöisesti vain yhtä ainetta per päivä. Jos siis on "yksi kurssi keskiviikkoisin" se tarkoittaa, että koulua on keskiviikkona klo 9-17 ja sinä aikana on vain yhtä ainetta. Enempää ei siis päivään mahdu, vaikka haluaisikin. Aine voi olla vaikkapa Elävän mallin piirustus. Ja perjantaisin voi olla vaikkapa Kuvitustekniikkaa. Ja niin edelleen.
Joskus jotakin ainetta voi olla myös esim. kaksi kokonaista päivää peräkkäin. Tai koko viikon. Ja silloin siis työsteään sitä samaa ainetta aamusta iltaan, joka päivä. Luova työ vaatii oman aikansa - mutta tämä tietenkin myös ihan käytännön syistä:  ei ole mahdollista levittää kaikkia maalipurkkeja, suteja, kankaita ja papereita kahdeksi tunniksi ja sitten naps, kamat kasaan ja seuraava tunti. Ei. Projektia työstetään koko päivä, jokainen omassa tahdissaan ja oman työtapansa mukaan. Aamulla aloitetaan; opettaja on paikalla jeesaamassa ja no, opettamassa, mutta jokainen vastaa oman työnsä etenemisestä ja pitää tauot omaan työhönsä parhaiten sopivana aikana (vaikka nyt maalin kuivumisen tai totaalisen aivojen tyhjäkäynnin aikana).
"Rentoa", joo, tavallaan - muttei sitten ihan kuitenkaan. Deadline on pyhä, meille on opetettu. Työn on valmistuttava annettuun päivään mennessä. On aivan sama millä ajalla sen teet, mutta sen on oltava valmis silloin kun sen on oltava valmis. Ei siis kauhean rentoa, kuitenkaan. Käytännössä lähinnä yötöitä.

Toinen kysymys liittyi tentteihin; onko keväällä paljon luettavaa ja paljon tenttejä.
Vastaus on ei. Molempiin.
Pitkälti vastaus jo onkin tuossa edellisessä - mutta "luovien alojen koulussa" ei juurikaan lueta. Eikä kirjoiteta. Paitsi typografian kurssilla. (Tietysti muutamia satunnaisia luentomuotoisia ja yleissivistäviä kursseja lukuunottamatta.) On toki erilaisia kursseja ja erilaisia kurssitehtäviä, mutta karkeasti yleistäen moni kurssi etenee niin, että työtä tekemällä oppii. Kurssin alussa annetaan tehtävä ja sille deadline. Kurssin aikana opettaja tietenkin opettaa, saattaa jopa luennoida jonkin verran ja ohjaa työn tekemistä - mutta jokainen tekee työnsä itse. Päättää miten sen tekee, millä välineillä (jos se on valittavissa), koska ja kuinka kunnianhimoisesti - briiffin (tehtävänannon) raameissa, tietenkin. Kukaan ei tenti, ei vaadi kirjoittamaan esseitä, ei pidä pistokokeita eikä kysele läksyjä: "tentti" on se, että oma työsi on valmis annettuun deadlineen mennessä ja esittelet sen kritiikkipäivänä. Joskus kurssiin saattaa kuulua useita pienempiä tehtäviä, muutama isompi tai sitten vain yksi todella "iso" ja vaativa työ. Kaiken sen opin, jota tarvitset työn tekemiseen saat osittain opettajalta (usein ns. perustavaa laatua olevan teoriaopin), mutta osittain joudut hakemaan sen myös itse. Joudut ehkä lukemaan väriteoriaa tai joudut tutkimaan jonkin taiteilijan tuotantoa tai tutkimaan, miten joku juttu on tehty. Mitä milloinkin. Opettaja saattaa auttaa käytännön asioissa, kuten opettaa jonkin sivellintekniikan, opastaa Photarin kanssa, kertoa miten jokin maali kannattaa laimentaa tai millainen kipsiseoksen koostumuksen tulee olla - mutta kuitenkin pääoletus on se, että jokainen ottaa sen opin, jonka kokee tarvitsevansa. Kukaan ei voi opettaa väkisin tekemään hyvää julistetta. Ja se osaamisen taso - tai ainakin yritteliäisyyden taso - arvioidaan sitten kritiikissä.
Alasta riippuen työt ovat tietenkin ihan erilaisia. Kalustemuotoilijat tuskin tekevät kirjagrafiikkaa, mutta meillä 'iso työ' voi olla vaikkapa ennalta määrätyn kirjan kuvitus. Täysin vapaasti toteutettava oma taideprojekti. Yrityksen visuaalisen ilmeen sunnittelu. Teoskopio. Oma näyttely. Lehtikonseptin rakentaminen.
Ei, tenttejä ei ole. Vain pirusti tekemistä.

Tulipas pitkää jaarittelua lähes tyhjästä.
Eikä tämän nyt pitänyt olla mikään oman erinomaisuuden ja jaksamisen ylistys - mutta sellainen tästä näköjään tuli. Höh. No, jospa lainaisin kuuluisaa vanhaa kansaa ja toteaisin vain 'kukas se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse'.
Eli olkoon sitten niin: hyvä minä! Olenpas ollut koko kevään erittäin jaksavainen!




Nämä piirrokset tein painotyöprosessi-kurssin tehtävää varten. Viikossa piti toteuttaa täysin vapaavalintainen pieni opus aiheesta "Keskiviikko" - näissä piirroksissa idea oli, että jokaisella kirjaimella on oma luonteensa ja kansallinen identiteettinsä.
Varsinainen pääpaino ei ollut tällä kertaa kuvituksessa, vaan tästä omatekemästä opuksesta tehtävän oikeaoppisen painoarkin tekemisessä.
Joten vähän hätäseen tehtyjä, myönnetään.

Töiden välttely, osa I

Eli miten vältellä projektin viimeistelyä.

Tee muita, tärkeämpiä asioita, kuten:
Teroita lasten puuvärit.
Imuroi työhuone.
Nakuta seinään pari taulua.
Pohdi, sopiiko eteisen matto todella nykyiselle paikalleen.
Tutki kaappeja, löytyisikö niistä kirpparille vietävää.
Pohdi, pitäisikö petivaatteet vaihtaa.
Vietä aikaa Facebookissa.
Tarkista ensi viikon kalenteri (yritä olla kiinnittämättä huomiota projektin deadlineen).
Mieti, sataakohan vielä illalla. Tarkista säätiedotukset.
Vaihda eteisen matto toiseen, kaapista löytämääsi vanhaan mattoon.
Katsele hauskoja YouTube-pätkiä.
Lähde syömään.

Päivitä blogia.
Mieti, mitä seuraavaksi voisit tehdä (yritä olla kiinnittämättä huomiota projektin viimeistelyyn).

Töidenvälttelyruokaa: ravioli à la Mamma Maria (basilika-aurinkokuivattu tomaatti-salvia).

Painavista käsilaukuista.

Mitä ihmettä sulla on täällä käsilaukussa?
Miten tää sun laukku voi painaa näin paljon?
Tiiliskiviäks sä kannat vai mitä?

Vakiokysymykset, kun joku sattuu koskemaan käsilaukkuuni.

Kieltämättä olen ihmetellyt itsekin.
Käsveska tuntuu aina vain painavammalta kantaa, välillä jopa sietämättömän painavalta. Uusien käsilaukkujen koko kasvaa vuosi vuodelta ja silti tuntuu, ettei laukkuun "mahdu mitään".
Tavarat on koko ajan hukassa. Säkin pohja tuntuu olevan koko ajan syvemmällä. Käsilaukusta ei koskaan löydä mitään.
Tuskaa. Hikeä. Turhautumista.
Vaikka vaihtelenkin käsilaukkujen välillä aina silloin tällöin, ongelma seuraa laukusta toiseen.
Mitä ihmettä?

Tiedän, etten ole ainoa.
Muidenkin naisten käsilaukut kuulemma painavat.
Mitä niissä sitten on? Päätin ottaa selvää.

Käsilaukun siivouspäivä paljasti karun totuuden. Käsilaukku on täynnä tuikitärkeää tavaraa.
Valitettavasti nämä kuvat eivät ole lavastettuja.

Purkkaa, kurkkupastilleja (kurkku ei ole kipeä, enkä polta - ?), huulirasva, lompakko, sekalainen joukko kuitteja ja papereita.
Lasku. Jonka eräpäivä on, kas, eilen.

Lisää purkkaa, lisää kurkkupastilleja.
Muistivihko. Kalenteri. Puhelin.
Pieni meikkipussi (jossa ei ole meikkejä).

Kortinlukija.

...lisää purkkaa ja kurkkupastilleja. Aurinkolasit. Lasten kadonnut sormus.
Pussukka puhelimen laturille ja muille johdoille/muistikorteille/kuulokkeille.
Pinni. Jotka on aina kateissa eikä niitä koskaan ole siellä missä niiden pitäisi. Eli vessassa.

Toinen huulirasva. Hmmm. Ostin uuden, koska tämä oli kateissa. Ei ole enää.
Ulkoinen kovalevy.
Toinen pieni meikkipussi. Jossa ei - tässäkään - ole meikkejä, vaan kaikenlaista pikkusälää kynsiviilasta laastareihin ja Savetteihin (lapsille).

Whaaaat, kateissa olleet tongit. Kadotin ne yhden kouluprojektin yhteydessä. Etsitty useampaan otteeseen voimasanojen saattelemana.
Lasten - mikä? Ponitallin harja?

Omat hanskat.
Lapsen hanskat ja pipo. Olleet kateissa. Etsitty itkun saattelemana.

Lasten muovinen kaulakoru.
???

Tyhjä pussukka.
Mitä mitä mitä?
Ei tietoa miksi se on laukussa, miksi se on tyhjä ja mitä siellä on ollut.


Mitä muuta?
iPad.
Lisää purkkaa.
Pieni taskulamppu.
Lisää kuitteja.
Sekalainen valikoima kyniä.
Lisää pinnejä (jotka todellakin on ihan a-i-n-a kateissa).


Onko mulla joku survival-obsessio?
Olenko mä varautunut maailmanloppuun? Ydinsotaan?
Että jos yhtäkkiä meidät pitäisikin evakuoida, mulla ainakin - hitto vieköön - on kaikki tarpeellinen mukana! On purkkaa ja on taskulamppu! Tässähän voi kaivautua vaikka mihin poteroon, on nimittäin kurkkupastillia ja on meikkipussia täynnä tuikitärkeitä juttuja.
Eihän tästä setistä puutu enää kuin kilo sokeria ja tonnikalapurkki.

Mitä mä näistä nyt raaskin muka jättää pois?

27 oravaa.

27 oravan tarina?
Kuvitustekniikat-kurssi.

Eli lyhyesti:
Jokainen valitsi eläimen (ja siitä yhden valokuvan), jota työstettiin koko kurssin ajan.
Joka kerta käytössä eri välineet, kullakin välineellä eläimestä tehtiin useita eri versioita; erilaisilla viivan tyyleillä eläimestä pyrittiin saamaan annettujen adjektiivien oloisia; mm. vihainen, lempeä, raivokas, laimea, utuinen jne.
Tarkoitus oli kokeilla mahdollisimman montaa eri välinettä ja kullakin välineellä mahdollisimman montaa eri tekniikkaa - jotta lopputuloksesta (=eläimestä) tulisi aina erilainen ja erinäköinen.

Kaikki kuvat piirrettiin saman, alussa valitun valokuvan perusteella. Jokaisessa kuvassa piti säilyä sama kompositio (=sommittelu) kuin valokuvassa, eli jokaisessa työssä eläimen piti olla samankokoinen ja samassa asennossa kuin alkuperäisessä valokuvassa.
Ei saanut tehdä ns. "Disney-kuvitusta" eli pyrittiin välttämään turhaa söpöstelyä - kuvien ei tarvinut olla vain lapsille suunnattuja satukirjahahmoja.
Aluksi piirrettiin lyijykynällä yksi mahdollisimman "näköinen" kuva ja siitä eteenpäin eläimen piti alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän "kuvitusta" - eli ei enää haettu näköistä vaan kuvat saivat mennä todella kauaskin alkuperäisestä, kunhan jokaisesta kuvasta kuitenkin tunnisti eläimen; vaikka vain viitteellisesti.
Lopuksi kaikista kuvista koottiin kirja, "portfolio".

Ei, en laita tähän sentään koko kirjaa. Eiköhän 27 riitä.

Lyijykynää ja grafiittia...

Mustetta eri muodoissa...

Mm. tämä kuva sai kehuja - ja se onkin kyllä aika lutunen.
Ja itse asiassa puhdas vahinko: toisen tussipiirroksen
pohjapahviin tekemä kuvio. Happy accident.
Aika vähästä loppujen lopuksi oravan tunnistaa oravaksi...

 

Akryylejä...

Kuiva- ja öljypastelleja...

 (tässä vähän mustettakin lisäksi...)

 Ehdoton oma suosikki.
Pelkkiä sekalaisia viivoja kuivapastelleilla. I love it!

 Kollaasit olivat mulle ehdottomasti tuskallisimpia ja vaikeimpia.
En saanut oikein mitään aikaiseksi ja sekin vähän mitä sain, oli
aikamoista kuraa. Tuloksena skitso-oravia, jotka tuli painajaisiinkin.
Kollaasi - not my cup of tea.
Taaaiii... Ehkä se on jotain, mitä pitäisi treenata.
Sanoisi super-järkevä-ja-aikuismainen-aikuisopiskelija.

Taas kerran s-u-p-e-r-hyödyllinen kurssi!
En ehkä nauttinut jokaisesta työläästä sekunnista ja kaikista skitso-oravista, mutta nyt kun se on ohi nautin siitä, kuinka paljon sain kurssista irti: uusia tekniikoita, uusia ideoita, uusia välineitä, ammattitaitoista opetusta...
Alan mä varmaan jo kuulostaa rikkinäiseltä levyltä - mutta juuri tämän takia olen taas opiskelemassa!