Identiteetti.

Otoksia digitaalisen valokuvauksen kurssilta… Ja pohdintaa.

Yllä hämmentäviä kehuja saanut kuvasarja aiheesta ’Identiteetti’. Aihe oli yksi neljästä valittavissa olevasta ja sitä sai tulkita ja käsitellä vapaasti. Lähestyin aihetta näkökulmasta ’Kaksosten identiteetti’ (kuinka yllättävää); alkuperäiset ajatukset ja ideat toteuttamiseen olivat aika korkealentoisia, mutta jostain syystä lapset eivät olleet kovin yhteistyöhaluisia äidin visioiden toteuttamisessa (kas kummaa)… Pohdin, pähkäilin ja kuvasin; mutta jokin ’terä’, se lopullinen ajatus, tuntui jäävän puuttumaan.

Muiden ottamien (todella) upeiden luonto- ja henkilökuvien joukossa nämä näyttivät omasta mielestäni lähinnä heppoisilta perhealbumiotoksilta. Mutta hämmentävät kehut olivatkin tyyliä ”valokuvaajamaista työskentelyä”, ”ammattimaista sommittelua”, ”upea sarja”, ja niin edelleen. Sama aihe oli ollut tänä keväänä myös yksi Muotoiluinstituutin valokuvauslinjan pääsykokeiden esivalintatehtävä - ja kaikkein hämmentävin olikin kommentti, jossa todettiin, että tällä kuvasarjalla tästä aiheesta olisi ollut ”hyvin, hyvin suuret mahdollisuudet päästä sisään”. Siis olla noin kolmestasadasta hakijasta noin neljäntoista ’parhaan’ joukossa? (Tietysti olettaen, että muutkin tehtävät olisivat onnistuneet kohtalaisesti).
Häh. Mitä tässä oikein tapahtui?

En kerro tätä pientä tarinaa siitä näennäisesti ilmeisestä syystä, että kaipaisin nyt kehuja tai vakuutteluja omasta erinomaisuudestani; katsokaa, olen vaan tällai vaatimattomasti hyvä. Ei. Vaan siitä syystä, että lähdin alun perin kurssille lähtöajatuksesta, etten ole kovin kummoinen kuvaaja. Ahkera ja yritteliäs kyllä, mutten kummoinen. Että jos saisi vähän jeesiä, niin ehkä niitä työkuvia voisi käyttää hieman monipuolisemmin, kuin julkaista työpaikan Facebook-sivulla tai kuvittaa muutamaa esitettä. Että konserttikuvissa esiintyjät näyttäisivät vähän vähemmän tärähtäneiltä ja toisaalta korukuvat saisivat korut näyttämään hieman haluttavammilta.

Ja kaiken sen itsensä morkkaamisen, häpeän (kun en pystynyt toteuttamaan tehtävää riittävän hyvin), alemmuudentunteen ja surkuttelun (haluaisin, mutta kun en osaa) jälkeen kuvat herättivätkin kiinnostusta. Ne olivat ihan ookoo. Miksi oma ja muiden näkemys poikkeavat niin paljon toisistaan?
Onko tämä naisellinen piirre? Onko tämä minun ikäluokkani ominaisuus? Vai onko tämä oma henkilökohtainen tapani suhtautua asioihin? Varmasti yhdistelmä kaikkia näitä.

Naisilla on ilmiömäinen kyky aina verrata itseään muihin - miehinen peniskateus jää kauas taakse naisten oikein ryhtyessä kilpasille. Jokaisen naisen elämässä - kuuluipa hän mihin yhteiskuntaluokkaan tai sosiaaliseen viiteryhmään tahansa - on yksi tai useampi elämän osa-alue, jolla hän onnistuu tuntemaan mitättömyyttä kanssasisariinsa nähden. Onko kotini kadehdittava? Menestyvätkö lapseni? Onko työni tärkeä? Olenko oman tuttavapiirini kriteereiden mukaan tarpeeksi, no, vaikkapa vihreä/punainen/cool/hetero/kaunis/taiteellinen/rento/whatever? Osittain itsensä mollaaminen ja osaamisensa väheksyminen on siis naisellinen piirre.

Olen myös aina tiennyt omaavani melko huonon itsetunnon. Vaikka sekin tosin on hieman kaksijakoinen juttu. Toisaalta nimittäin olen kyllä tietoinen siitä, mitä osaan. Osaan monia asioita, ja joitain todella hyvin - onhan minulla koulutus, kokemusta ja motivaatiota. En ehkä ole paras, mutta kuitenkin hyvä.
Ja toisaalta ajattelen ’Ehkä’. Että olenko sittenkään? Mitä jos en oikeasti osaakaan - vaan vain luulen niin? Jos olenkin vähän kuin yksi niistä Idolsin surullisista esimerkeistä, jotka laulaa suihkussa tosi hyvin, kunhan kukaan ei ole kuulemassa? Jos elänkin kuplassa?
Näennäisesti vaikutan ilmeisesti hyvinkin itsevarmalta, ajoittain jopa itsetietoiselta - ja kuitenkin elän jatkuvassa epävarmuudessa. Olenko tarpeeksi hyvä? Olenko riittävä? Onko asioilla joita teen merkitystä? Olisi todella voimaannuttavaa tietää, kuinka monen muun (naisen tai miehen) ulkoinen habitus ja sisäinen maailma poikkeavat yhtä voimakkaasti toisistaan. Vai olemmeko kaikki vain kuoria, joiden taakse todellinen minämme jää tavoittamattomiin? Annammeko vain pienen osan itsestämme maailmalle tässä valtavassa epäonnistumisen pelossa ja riittämättömyyden tunteiden suossa? Kuinka moni oikeasti uskaltaa toteuttaa itseään; antaa itsestään jotain henkilökohtaista, ”omaa”?

Entäpä hieman toisella tavalla ajateltuna: kuinka monella meistä on taitoja, lahjoja tai kykyjä, joista kukaan ei tiedä? Edes sinä tai minä itse? Kuinka paljon potentiaalia jää maailmassa käyttämättä sen takia, että ihminen vain ajautuu jollekin, lähes sattumanvaraiselle, polulle elämässään - tajuamatta, että itse asiassa sinusta tai minusta olisi voinut tulla vaikka mitä. Että tuo kirjastonhoitaja tai siivooja voisi itse asiassa olla vaikka ydinfyysikko - jos vain hänelle olisi käynyt jo lapsena hieman vastaavasti kuin minulle valokuvauskurssilla; joku olisi huomannut matemaattiset lahjat ja ohjannut häntä eteenpäin, käyttämään kaikki piilevät kyvyt. (No joo, vertaus hieman ontui; en todellakaan ajattele olevani maailman menettämä Steve McCurry tai Mattias Klum - mutta ymmärrätte pointin.) Olisivatko ihmiset onnellisempia, jos jollakin ihmeellisellä keinolla kaikki saataisiin ohjattua omien kykyjensä ja lahjojensa mukaiselle työuralle? Millä keinolla ihmisen kyvyt on ylipäätään mahdollista kokonaisvaltaisesti testata (opon ammatinvalintakyselyt, Mensan älykkyystestit tai musiikkiluokkien musikaalisuustestit tuskin kertovat koko totuutta, jos edes osaa siitä)?
Paljon kysymyksiä. 

Tätä kaikkea pohdiskellessani tajusin, että teema ’Identiteetti’ olikin laajentunut huomattavasti laajemmaksi kokonaisuudeksi. Olin itse asiassa oppinut digitaalisen valokuvauksen kurssilta paljon enemmän, kuin vain digitaalista valokuvausta. Kiitän siitä.


Muita otoksia kurssilta, vaihtelevin aihein (mm. telen ja valotuksen testausta, "Tila", jne.) Hyvää viikonloppua!